sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Kasvot ikkunassa

Kasvot ikkunassa

  Sade piiskaa kattopeltiä,
ja tuuli riehuu vimmaisena tarttuen kiinni kaikkeen,mistä saa otteen.
Yksinäinen oluttölkki saa tuntea nahoissaan luontoäidin vihan, ja puut voikeroivat hiljaa,kun tuuli repii oksia irti niiden rungoista.
Ukkonen jylisee, ensin vaimeana jossain kaukana, vahvistuen sitten kumeaksi jylinäksi, jonka ääni peittäisi alleen suihkukoneenkin lähdön.
Sitten hiljaisuus, pahaenteinen hiljaisuus.
Kunnes pimeän taivaankannen rikkoo salama, joka valaisee myös hämärän pienen tuvan silmiä särkevällä valollaan.
Tuvan asukas istuu hiljaa paikallaan,uskaltaen tuskin hengittää.
Ja kun hän salaman iskiessä katsoo kirvelevin silmin ulos sateen pieksämäön ikkunaruutuun, hän näkee ulkona kasvot.
Vain sen pienen hetken, sen silmänräpäyksen kestävän hetken,jonka salaman luoma valo kestää,hän näkee nuo kasvot.
Tuntemattomat miehen kasvot, lierihatun alta.
Nainen pelästyy suunniltaan, huuto jää jonnekin kurkkuun, jalat eivät tunnu ottavan alle.
Nainen pinnistää äärimmilleen voimansa,on juuri saavuttamassa oven,kääntämässä salpaa kiinni,kun oveen koputetaan.
Hän jähmettyy, veri pysähtyy suonissa, kädet hikoavat.
Odottava tunnelma...
Ukkonen jyrähtää uudelleen, aivan kohdalla, vaativana,uhkaavana.
Salama välähtää taas, ja nainen puristaa silmänsä tiukasti kiinni, ei uskalla katsoa ikkunaan,ei halua kohdata kasvotonta miestä.
Oven kahva hänen sormien alla liikahtaa, kokeilee,onko ovi lukossa.
Koputus, terävä,käskevä koputus.
Joku järjenvastainen hulluus iskee naiseen,ja hän pelkoaan uhmaten avaa oven,kohtalolleen ivaten.
Hän on valmis kohtaamaan pelkonsa, hän haluaa saada sateessa seisovalle hahmolle kasvot.
Hänen edessään seisoo mies, sateen pieksämä,läpimärkä mies. Kylmissään, vilusta väristen, mutta ei astu sisään ennenkuin tuvan asukas on antanut luvan.
Nainen vetää oven tiukasti kiinni,jää seisomaan sen eteen,käsi leväten oven kahvalla, vähän vapisten.
Mies huomaa naisen huulet tiukasti puristuneena yhteen, ja terävän katseen.
Katseen,joka yrittää uhmata ja kertoa,että en pelkää, mutta onnistumatta siinä kovin hyvin.
Mies ottaa päästään lierihatun,ja sen alta paljastuu pörröiset tuulen tuivertamat hiukset.
Hän riisuu sadetakkinsa, sen alta kuoriutuu esiin harmaan villapaidan verhoama harteikas kulkija.
Nainen rentoutuu vähän, melkein hymyilee,ehkä se on kuitenkin toiveajattelua.
Mies pyydetään istumaan, hänen eteensä tuodaan kuppi höyryävän kuumaa kaakaota ja kunnioitettavan kokoinen,kömpelön näköinen voileipä, joka irvistelee hävyttömästi nälkäiselle miehelle.
Tuvassa on hiirenhiljaista.
Kaksi toisilleen vierasta ihmistä istuvat kasvotusten, yrittäen saada jotain selkoa toisistaan, joutumatta kuitenkaan puhumaan..
Sanat tuntuisivat niin kiusallisilta, tökeröiltä, ne rikkoisivat tunnelman.
Hiljaisuus ei ole enää pahaenteinen, ei ahdistava.
Hiljaisuus on miellyttävä,rauhoittava,tyynnyttävä.
Mies syö leipänsä,tyhjentää kaakaomukinsa, pukee ylleen sadetakkinsa,peittää karismaattiset harmaat kiharansa tuon surullisen koomisen lierihatun alle.
Hän katsoo ovelta vielä naiseen päin, sinisiin silmiin, kiittää häntä lämmöstä ja välipalasta, ja katoaa sateeseen.
Nainen nousee, lukitsee oven miehen jälkeen.
Hän katsoo ikkunasta, näkee hahmon - hahmon,jolla on nyt kasvot, lämpimät ja eloisat kasvot.
Hän vilkuttaa miehelle.
Mies nostaa kätensä lierille,nainen vaistoaa tämän hymyn, ei näe,mutta vaistoaa,ja hän hymyilee takaisin.
Sade on lakannut, ukkonen paennut, ja luontoäiti väsynyt kiukuttelemaan.
Kaikkialla hiljaisuus, kaikkialla tyyntä.

The visit from un-wanted

It lurks in the darkness,
invisible and silent,
no face, no name -
but it is there.
And then it hits you,
like a lightning,
like a storm-
powerful and overwhelming.
You feel exhausted,
out of breath-
like a fish on the dry land,
gasping loudly, helplessly.
You can't predict its arrival,
always it takes you by surprise.
And when it goes away again,
leaves a dust cloud behind.
And you are sitting in the silence,
in the darkness-
weak and vulnerable,lost in words.
Nothing around you, nothing to grasp on.
Just a whole lotta emptiness,
darkness all around.
Nobody near,
tears dropping to a bottomless well.
Echoes of your own desperation screaming
back from the walls.
Just loneliness,
just you.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

When you don't fit in


When you don't fit in, and you don't really want to stand out either


  Now there is a dilemma.
One,that occurs in my life in regular basis.
Always the odd one out, the one piece of puzzle,that never fits anywhere.
Do I even have to? Fit in? Fit in where? And to what?
These norms, where you so easily drown in the mass, to be just one face among other similar faces..
..odourless, colourless,and tasteless...

 I quite enjoy to be nobody, to stay on the shadows, to be on the background. I don't care about the attention,the crowds,the roads taken by the majority.
Yet still, because of that, I stand out of the mass,with great reluctance.
It is true, that life would be easier,if I wouldn't be highly sensitive introverted person.
I am not fond of those "definitions", but as it is the truth,I accept it.
In a work environment, I like to keep my head low,mind my own business, and just do my work the best I can.
I don't bother the other ones, and I wish I wouldn't be bothered either. I am polite,yet distant - nothing illegal there, yet often to be frowned upon.
I don't invite people to my life very lightly,I am reserved,rightfully so.
I like my own company,the solitude,without being lonely.
And those people,who manage to find that small hole in my walls, they are "my people",whom I care deeply for and would do anything for them.
When you watch movies and tv series,usually the most horrific serial killers and other crazy people are always told to be the loners, the quiet ones on the sidelines.
I find this quite annoying stereotype,which is just as much true as any other stereotype,that is made.
I mean really, it is a ridiculous assumption, that a person,who just enjoys a quiet simple modest life, is automatically plotting against the whole world.
I could easily point out, that all those loud masses of extroverted people,who have the emotionless fake-smile glued to their faces,are even worse...
because nobody would suspect anything bad of those noisy people,who like to be surrounded by their loyal fans.
Loyal fans, who will stabb on the back,the moment you don't pay attention.

Yes,I am not a big fan of people, I don't even like people that much.However, I still want NO harm to anybody, just prefer peace and quite over meaningless chit chat.
I am the most comfortable surrounded by other species than the Homo Sapiens, because they play with the same rules as I do - simple and straight-forward.
Animals take me as I am, without hidden agendas. They also show with clear signs their intentions,if you pay attention to their body language and sounds.
I like that honesty about them, no words needed, just the presence.

Well, I carry on my life my way, finding those paths,that are not so crowded and popular, making my own paths.
Sometimes those paths are rocky, filled with obstacles,steep hills, but they are mine to be go through, and in the top of the mountain the view is spectacular, well worth the effort.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Ihon ikävä


Ihon ikävä

 Viileät lakanat,
hellivät vartaloa, pitävät hyvänä.
Muistuttavat siitä,että vielä olen elossa.
Mutta kehoni kaipaa kosketusta, janoaa aistien ilotulitusta.
Sitä odottavaa tunnelmaa, kun lämmin käsi silittää niskaa,siirtyy selälle,jää siihen pehmeään mutkaan,
ennenkuin aloittaa matkansa pakaroille.
Koko vartaloni herää,jokaista solua myöten,kun tunnen huulet kaulallani,pienen kiusoittelevan näykkäisyn korvanipukassani.
Käännyn hitaasti ympäri,lakana valuu lattialle,paljastaen rintani,paljastaen sen,kuinka kiihoittunut olen..valmis...
Se huumaava tunne, kun saan turvakseni miehen painon päälleni,se saa sydämeni hakkaamaan villisti, haukkomaan henkeä.
Kun saan kietoa käsivarteni ja reiteni hänen ympärilleen,kertoen hänelle olevani läsnä, siinä hetkessä, juuri hänen kanssaan.
Maailma pysähtyy ympärillä, kellot seisahtuvat.
Kuulen korvissani vain ne hengityksen äänet,ne kuiskaukset,joita minulle hiljaa supistaan.
Hassuja sanoja, hellitellen, hyväillen sieluani.
Lämpimät vartalot kietoutuneina toisiinsa,
huulet leikitellen huulilla.
Seikkailevat kädet, katseet toisiina lukittautuneena,
hymyn makeus suudelmien seassa.
Se ihana suloinen hetki,liian lyhyt ikuisuudeksi,siitä haluaa pitää kiinni,ei laskea irti.
Ja kun se on ohi, jää ikävä.
Keho jää kaipaamaan kosketusta, huulet huulia.
Kynttilä on sammunut, katuvalot loistavat sisään säleverhojen lomasta.
Ryttyinen lakana,hänen tuoksunsa ,verhoaa raukean vartaloni,kun katson ulos tyhjyyteen.

Anneli Laulumaa 4.12.2017

Peaceful warrior

Peaceful warrior

 You wake up the beast in me,
then you know,what is the meaning of an enemy.
You were asked to leave me be,
yet you ignore the wish,and the first is you I see,
And the whole hell will break free.

Don' you know what I mean,
don't you know what I mean

All I want is peace, all I want is silence,
so let me be me, let me go free.

Inside me is a child, vulnerable and bare
all I need is a little bit of love and care.

Can't you see
can't you see,
it is a peaceful warrior in me,
living inside me.

I want no harm, I want no tears
I want no hammers, I want no spears.

Can't you see
can't you see,
it is a peaceful warrior in me,
living inside me.

Anneli Laulumaa 4.12.2017

Footprints on the snow

Footprints on the snow

 They seem to appear from nowhere,
like just magically flew there with snow,
gliding down ever so gently.
They seem to lead to nowhere,
just carrying on,
without a destination.
One step at a time,
leaving a footprint,then another, and another.
Suddenly,
a sign of a hesitation,
where to turn,what route to take.
And the footprints continue.
But the road unmarked they go on,
to the land unknown,
to the mysteries unsolved.
The footprints are new,
the only ones in the virgin snow,
sinking deep into the white snow blanket.
They seem to carry on forever,
slowly - yet determined.
And then - they are gone again.
Nowhere to be found,
just vanished into a thin frosty air.
Like a whisper in a Nordic skies,
echoes from the fells surrounded.
The footprints,
the footprints.

Anneli Laulumaa,
4.12.2017

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kun rakkaus koputtaa ovelle

Kun rakkaus koputtaa ovelle

 Tavallinen päivä. Juuri sellainen päivä, joita mahtuu kolmetoista tusinaan. Ei mitään erikoista, jos ei hyvää niin ei huonoakaan...ihan ookoo.
 Ryystän hajamielisenä jo haalennutta kahvia,selailen uutisia.

Ovelta kuuluu koputus.
Jähmetyn. Kuka siellä nyt voi olla, en odota vieraita.
En juuri pidä yllätysvieraistakaan.
Olen hiirenhiljaa, jospa se kolkuttelija lähtisi pois, luulisi etten ole kotona.
Turha toivo.
Uusi koputus, vähän edellistä vaativampi sävyltään.
Huokaisen tuskastuneesti ja laahustan ovelle.
Kurkkaan ovisilmästä,kuka on tämä ikävä tunkeilija,joka häiritsee sunnuntairauhaani.
Ovisilmästä en näe ketään, mutta vaistoan,että siellä on joku.
Hyvin varovasti raotan ovea, henkisesti valmistaudun jo ajamaan tieheni kaupustelijat ja saarnasmiehet.
Ensin en näe ketään, en mitään.
Sitten varovainen katseeni ohjautuu alaspäin.
Silloin näen sen - pienen hahmon seisomassa hiljaa ovimatollani hieroen epäröiden käsiään toisiinsa.

Alan jo miettiä avaako tämä hahmo lainkaan suutaan ja mitä hän on vailla, kunnes hän viimein pienen kakistelun jälkeen sanoo:
" Anteeksi kun häiritsen? Sopisiko tulla sisään,vaikka tulenkin kutsumatta....ilman viinipulloa ja suklaata", hän kysyy.
Hieman nolostuneena vilkaisen ovimattoani,joka käskee kaikkien tunkeilijoiden poistuvan,ellei tuliaisina olisi pullo punaviiniä ja suklaata.
Avaan ovea hieman enemmän, juuri sen verran, että tämä hahmo pääsi puikahtamaan sisään pieneen tupaani.
Pyydän häntä istuutumaan kuluneelle sohvalleni, laitan teeveden kiehumaan.
Istun häntä vastapäätä ja jään odottamaan,toinen kulmakarvani uteliaasti hieman kohollaan.
Tästä eleestä rohkaistuneena hahmo vihdoinkin ryhdistäytyy ja aloittaa.
" Kiitos kun laskit minut sisään. Olen kuullut,että olet hieman varautunut ja etäinen. Ei se haittaa, ei ollenkaan haittaa.
Minä en kuitenkaan ole tullut pahoissa aikeissa, kaikkea muuta. Olen hieman huolissani sinusta,ystäväni.
Minusta tuntuu, että sydämesi on hieman viilenemässä. En toivoisi sen jäätyvän, tunteidesi kylmenevän.
Sinussa elää rakkaus, sen liekin on pysyttävä voimissaan, pidettävä sielusi lämpimänä myös näinä kylminä pimeinä marraskuun päivinä."

Kaadan vieraalleni ja itselleni teetä,käteni hieman vapisevat, vieraani on tovin hiljaa,antaa minun sisäistää sanojaan.
Istuudun taas alas ja nyökkään vähän, hän jatkaa.
" Ymmärrän tarvettasi suojella itseäsi, varjella itseäsi suruilta ja kolhuilta. Muurisi kuitenkin on kasvanut jo niin korkeaksi, niin tiheäksi, että sen läpi eikä yli tahdo päästä enää valo ja lämpökään.
Juuri se valo ja lämpö, joka herättää sinut joka kevät, saa silmäsi loistamaan ja naurusi kaikumaan huoneessa ja kimpoilevan seinistä iloisina pirskahduksina.
Sinun sydämesi on hyvä, lämmin, ennenkaikkea vahva. Sinä,ystäväni,olet vahva.
Voit hyvin raottaa muuriasi, irroittaa muutaman tiilen sieltä täältä,laskea sisään valon ja lämmön,ja pieniä yllätyksiä.
Sinun intuitiosi,aistisi,ja terävä järkesi,huolehtivat kyllä tehtävästään toimia sydämesi henkivartijoina.
Luota niihin, luota itseesi."

Vieraani hiljenee, siemailee teetään.
Minä olen hämmentynyt, melkein vähän närkästynytkin moisesta avautumisesta.
Katson hahmoa syvälle silmiin ja saan kysyttyä,kuka hän on.
Hahmo vastaa : " Minä olen rakkaus".

12.11.2017

Rosoinen, repaleinen.
Tuulen tuivertama,sateen kastelema.
Auringon haalistama, kallioiden kolhima.
Sellainen minä olen -
Suora kuin junarata läpi Siperian arojen,
villi kuin kesyttämätön mustangi-varsa.
Lempeä kuin kesäinen tuuli valkeiden lakanoiden katveessa.
Vaarallinen, kuin mereltä maihin rantautuva kaiken alleen jyräävä hurrikaani.
Etäinen kuin kaukaisin planeetta,
hiljainen kuin hiipivä kissa saaliinsa perässä.
Olen täynnä virheitä, arpia, lommoja - elämän jälkiä.
Olen edessäsi alastomana, hauraana,mutta voimakkaana.
Nöyränä elämälle, mutta ylpeästi pää pystyssä,katse kirkkaana kohti tulevaisuutta..
..tulevaisuutta täynnä yllätyksiä..
Uusia polkuja kuljettavaksi, mäkiä kiivettäväksi,
sydän täynnä toivoa, vaistot valppaana sydämen suojelijana - henkivartijana.
Rosoinen, repaleinen,rakkauden runtelema ja rakkauden kypsyttämä..sellainen minä olen.

Anneli Laulumaa

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Minimalistinen elämäntapa-valinta vai pakon sanelema

Minimalistinen elämäntapa - valinta vai pakon sanelema?

  Viime vuosina on varsin usein ollut juttua naisten lehdissä konmarituksesta, downshiftaamisesta ym.
Telkkarista ja lehdistä saa tasaisin väliajoin lukea ihmisistä, jotka ovat myyneet talonsa ja autonsa ja lähteneet kiertämään maailmaa, tai ostaneet mummon mökin keskeltä ei mitään ja kasvattavat puutarhassa omat kasviksensa ym.
On enemmän sääntö,kuin poikkeus, että näitä suuria elämäntapamuutoksia tehneet ovat nimen omaan heitä, joilla on ollut korkeapalkkaiset työt,ja runsaasti omaisuutta. On tehty pitkiä työpäiviä,pidetty vähän,jos ollenkaan lomia, poltettu kynttilää molemmista päistä. On kulutettu ja on ostettu...jossain vaiheessa on mahdollisesti burn outin kautta herätty siihen, että näin ei voi jatkua.
On lähdetty lentokoneella Intiaan retriittiin syömään kasvisruokaa ja alettu meditoimaan, löydetty se sisäinen ääni..kadoksissa ollut minä-kuva.
Sitten on palattu kotiin uudistuneena,virkistyneenä,ja alettu "saarnaamaan" minimalistisen elämäntavan ja downshiftaamisen puolesta.
  Olen katsonut aika monta erilaista dokumenttia ja lukenut hyvinkin monia eri blogeja sekä suomeksi että englanniksi juuri yllämainituista jutuista, ja joka kerta pohjalta on löytynyt enempi vähempi kuvailemani tausta.
Eihän siinä mitään, toivottavasti kukaan ei nyt loukkaantunut, sillä en halunnut vähätellä heidän elämänkokemuksiaan,tai matkaansa oman itsensä ja kutsumuksensa löytämiseen.
Sitä paitsi - parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

 Siitä huolimatta, minusta olisi joskus mukava lukea myös heistä, jotka ovat koko ikänsä eläneet minimi-palkan turvin, asuneet vaatimattomasti vuokrayksiössään,kulkeneet julkisilla välineillä ja polkupyörillään,ostaneet vaatteensa alennusmyynneistä ja käyneet kaupassa illalla,kun tuotteissa on enemmän alennustarroja.
Mitä ihmettä minä oikein sekoilen?? Aika monihan noin tekee tälläkin hetkellä, elää kädestä suuhun,mutta kuinka monelle heistä se on valinta?
Vai onko kyseessä pakon sanelema minimalistinen elämäntapa?
Kun työttömyys on suuri ongelma, nollatuntisopimukset jo arkipäivää,ja elämisen kulut nousseet pilviin, niin silloin minimalistinen elämäntapa voi tuntua hyvinkin irvokkaalta, koska silloin se ei useimmiten ole valinta, vaan pakon sanelema tilanne.
Voiko väliin mahtua sellainenkin vaihtoehto, että aluksi pakotettuna vaatimattomaan elämäntapaan,voi johtaa siihen pisteeseen, että siitä on aikojen saatossa tullutkin valinta? Että sitä on tajunnut eriparisten keittiötuolien ja hieman lommoisen sohvan ja kirpparivaatteiden keskellä nauttivansa yksinkertaisuudesta, ja huomanneensa pärjäävänsä pienelläkin.
Vai pitääkö ensin omistaa paljon ja luopua kaikesta,että se olisi jotenkin arvokkaampi ja huomattavampi teko?
Täytyykö juosta oravanpyörässä koko aikuisikänsä, sairastua, ja sitten vasta herätä kysymään itseltään, miten oikeasti haluaa elää??

  Meidän yhteiskuntamme edelleenkin arvottaa ihmisen tämän tekemän työn kautta, mitä tekee ja kuinka paljon. Myös muut kulissit ovat varsin mittavassa kaavassa: millainen koti ja missä,harrastukset, pukeutuminen ym ym...surullista, mutta totta.
Aina, kun tutustut uuteen ihmiseen, niin varsin pian kysytään,mitä hän tekee työkseen.
Työtön ihminen on usein halveksittu, oletetaan heti,että hän on laiska ja tyhmä.
Kauhean korkealle ei myöskään arvoteta ihmistä, joka osaa elää niin, että työ ei määrää ja hallitse koko elämää.
Hän on karsinut jo pitkään elintottumuksensa siihen pisteeseen, että kykenee hoitamaan pakolliset menonsa myös kausitöillä ja satunnaisilla osa-aikatöillä.
Allekirjoittanut on elänyt kohta 10 vuotta niin, että asuntovaunu on toiminut base campin virassa,eli kotina. Välillä olen tehnyt kokopäivätöitä, välillä lyhyen työkeikan muualla ja palannut kotiin, välillä osa-aikatöitä, ja välillä muutama työttömyysjakso. Mukaan mahtuu myös aikoja, jolloin en ole ollut töissä, mutta EN myöskään nostanut työttömyyskorvauksiakaan ,elin säästöilläni.
Opiskelin itselleni myös ammatin, ja sen alan töitä teen edelleen kausiluontoisesti ympäri kotimaata.
Olen alalla, jossa ei ole korkea palkka, ja jossa on paljon pätkätöitä, tämä sopii minulle oikein hyvin.
Lyhyet työsuhteet ja vaihtuvat työpaikat toimivat minun luonteenlaatuni kanssa mainiosti yhteen.
Minulla on pienet menot, kulutan äärimmäisen vähän, ja harrastukseni ovat joko ilmaisia,tai vaatineet vaan pienehkön taloudellisen satsauksen.
Kotini on pieni,koko elämäni mahtuu 12,5 neliön tilaan, ja tarvittaessa myös rinkkaan.
" Kenenkään ei pitäisi omistaa enemmän,kuin mitä jaksaa kerrallaan mukanaan kantaa"/ Nuuskamuikkunen.
Minä olen tuon vihreän huopahattuisen huuliharppua soittelevan hahmon suuri fani.
Minun on varsin helppo kuvitella eläväni nomadina, omistaen vaan repullisen vaatteita ja liikkuen paikasta toiseen, tehden töitä niin palkallisena kuin vapaaehtoisena ruoka-ja majoituspalkalla.
Tässä elämäntilanteessa, tällä hetkellä,se on mahdollistakin. Miksi siis pitkittää mitään tai siirtää jotain myöhempään ajankohtaan, emmehän me voi tietää,mitä huominen tuo tillessaan?

 Minä koen olevani etuoikeutettu ja rikas, vaikka taloudellisella ja materialistisella mittapuulla mitattuna olenkin varsin vähätuloinen, köyhä.
En suostu kutsumaan itseäni köyhäksi,minulla on katto pään päällä ja ruokaa kaapissa,ja vaatteet päällä. Minullekin minimalistinen elämäntapa on valinta, vaikka se ei aina sitä ole ollutkaan.
Tämä sopii minulle, tämä on minun tapani elää.
Ei parempi, ei huonompi, vaan juuri minulle sopiva.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Minun lahjani 100 vuotiaalle Suomelle



 Minun lahjani 100 vuotiaalle Suomelle

 Vuosina 2006-2011 valokuvasin Suomen alkuperäisrotuisia kotieläimiä, ja valokuvista tein yhdistettynä valitsemaani musiikkiin multimedian.
 Yllämainitun esityksen kanssa olen kiertänyt jo pitkin kaunista kotimaatamme, ja näyttänyt sitä monilla paikkakunnilla mm, vanhusten palvelutaloissa ja päiväkodeissa.
Projektini oli tauolla monta vuotta, mutta päätin startata uudestaan tien päälle - ajoitus on täydellinen.

Suomi, kaunis kotimaamme, täyttää 100 vuotta, ja Suomenhevosemme juhlalliset 110 vuotta.
Suomenhevosen lisäksi meillä on muitakin omia alkuperäisrotuja,ja nämäkin ovat esillä tekemässäni esityksessä.
Esityksen kesto on vajaa 20 minuuttia, ja se sopii kaiken ikäisille.
Paikan päällä on hyvä olla joku yhteistila, jossa on joko tv ja dvd soitin tai /
jos löytyy tietokone dvd soittimella ja projektori valkokankaalle tai puhtaalle valkealle seinälle, sekin sopii hyvin.

Asun Kaarinan Kuusistossa.
Itse esitys, jonka tulen  näyttämään paikan päälle on täysin veloitukseton, tänä päivänä kun on jo valmiiksi tingitty liikaa tärkeistä virikerahoista,niin en halua ottaa maksua.

- Kaarina, Parainen, Turku,Naantali,Raisio
   En veloita matkakustannuksiakaan ( kahvi kelpaa aina..)
- pidemmälle kuin yllämainitut:neuvoteltavissa

 Minä EN tee tätä rahan vuoksi, en ole koskaan tehnyt.
Minä uskon voimakkaasti siihen, miten erilaiset taiteen muodot voivat toimia virikkeinä ja miten terapeuttinen voima niillä voi olla.
Olen saanut palautetta käymistäni paikoista niin asukkailta kuin henkilökunnaltakin,ja palaute on aina olkut pelkästään positiivista.
Eläinavusteinen terapia on myös jo osa Suomalaista hoivatyötä, ja vaikka tässä esityksessäni ei olekaan mukana konkreettisesti eläintä (sopii siis myös allergikoille), niin niiden kauneus,sitkeys,läsnäolo,välittyy hyvin myös kuvaruudun kautta.

Toivon sydämeni pohjasta saavani mahdollisuuden jakaa tämä kokemus mahdollisen monien kanssa ja mahdollisimman laajalti, ja toivon yhteydenottojanne asian tiimoilta.

Antaa hyvän kiertää,
Anneli Ansku Laulumaa

mari@hirvosenperhe.fi


lauantai 30. syyskuuta 2017

If men are from Mars and women are from Venus...

If men are from Mars, and women are from Venus...

  All the physical evidence proves, that I am indeed a specimen of species " Homo sapiens ", the female version of it.
However, I question this fact quite often nowadays, no matter how hard I stare my tits or admire my otherwise curvy sexy figure.
It seems to be, that I might actually own quite admirable " cojones" , which to my relief are invisible ones.
My behaviour, more often than I care to admit, is more typical to men, than to women.
And the same behavioural patterns come to daylight,when I open my mouth.
There is a little Homer Simpson and Al Bundy, living inside me, jolly characters both of them if you ask me.
I don't find anything bad in it, if I accidently pass some gas once in a while...I don't do it on the kitchen table and I try my best to hold it,when on the very public places.
But, in the end, it is just a fart, not the end of the world.

 Now you are wondering and rolling your eyeballs, why is this weird lady opening up about her bowel movements, and why should it be anybodys concern.
You may relax, as fascinated as I am of a human(and other animals') physiology and anatomy, I promise I try to cut it short and go to business.

My subject was if men are from Mars and women are from Venus....
...where the hell I am from ?? Pluto?? ( I know,not a planet anymore).
I feel, that I may as well be an alien, who has a head size of a pumpkin and three eyeballs,which are all pointing to different directions.
I might even roar and speak the similar languages as Chewbacca does, or at least that is how it feels.
In sooo many ways I differ from majority of women, how I live and how I speak,and how I think, that I find it both very interesting, and tiring.
I can't find the energy, nor the interest, to analyze everything to atoms, no matter what the subject is.
My poor little braincells are already overloaded in this introverted mind, I have to have some mercy on them.

However, it seems to be, that women in general tend to have this habit on analyzing things to great lenghts. They do especially detailed job on analyzing, when there is a discussion on relationships, whether they are single or married.
I almost feel sorry for men...those poor things don't have a clue, what's hitting them.
One moment they are happily strolling from soccer game to pub with their pack,singing loudly and wearing those funny huge foam fingers and matching caps on their heads.
And then....out of nowhere....ka-boom...the whole pack of these merry singers, are hit by a squadteam of very well dressed,  gourgeous women..and let's be honest here, we all know, that men are very vulnerable, when it comes to sexy women.
Somewhere along the lines, these lads and gals start talking and end up spending time together having a great evening .

Then hits the reality...
While the guys are still reminiscing about the great night out, the pack of ladies are already knitting their webs and plotting against the innocent men.
There they are, analyzing every moment of night before, moment by moment, each guy goes through a microscopical scrutiny and each word and behaviour is carefully categorized and points are given.

This really does happen, a lot, you can not avoid it.
This is where I feel out of place, since I simply cannot bother go through such trouble on all this overwhelming habit on analyzing.
The other one, where I also feel a bit alien-like, are those " coffee -room chit chats" , smalltalks and gossiping.
It is lot of noice, lot of talk without actually saying anything, so in my opinion, waste of time and noise pollution.
Gossiping is the worst...whispers and odd glances, rumours which has no head or tail on them.
I don't care rats' ass who got new boobs and whose hubby has biggest....nose....or who cheated who with whom...I just don't get any pleasure on gossiping, I don't care.

 I just mind my own business, my daily chores and occasional adventures.
I don't enjoy to be a centre of attention, quite the contrary. I am all in all, happy to be nobody, I like to vanish to the background, to be the grey mouse, the invisible. I live ordinary life, but it is my life.
I can be quite a bore actually.
Days go by, that I do absolutely nothing...nothing to be mentioned anyway.
I eat, I sleep, I poop, my heart beats and I can feel my pulse, so I assume that I am alive.
Now there's an achievement itself, have a luxury to see yet another sunrise.

 I probably didn't make any sense at all, what I was just writing today, but nothing new there then, just another day at the office.

Wishing you all a lovely evening,
Ann - the alien

torstai 21. syyskuuta 2017

Suru pukeutuu syksyyn

Suru pukeutuu syksyyn

 Kyyneleet virtaavat valtoimenaan, ja nyyhkytys vavisuttaa unettomuudesta jo valmiiksi voipunutta kehoa.
Hengitys on pinnallista, vaivalloista, ja hiki jähmettyy kelmeän kostealle iholle.
Sydän on pakahtua, apeus ja suru viipyvät vieraana liian pitkään, eivät halua vielä lähteä.
Mieli on rauhaton, kiinnostus ja keskittymiskyky yhtään mihinkään, on täysin kateissa.
Räkäiseksi niistetyt nessut valtaavat keittiön pöydän,ja osa ottaa tilaa jo lattialtakin.

Lohduton,tyhjä olo. Ei mitään sanottavaa, ei mitään annettavaa. On vaan pimeä, synkkä tunneli edessä.
Ja minulla ahtaanpaikankammo.

Eihän minun pitäisi olla edes surullinen, minullahan on kaikki hyvin: katto pään päällä, terveys, lapsi voi hyvin jne jne...alan tuntea jo syyllisyyttä näistä kyyneleistä ja pahasta mielestä, eihän minulla ole oikeastaan edes oikeus tähän suruun....
...kukaan läheinen ei ole kuollut tai loukkaantunut, en ole jäänyt kodittomaksi.
Miksi siis itken? Miksi ulkona paistava aurinko ei saakaan minua hymyilemään?
Tuntuu, että norsu on istahtanut rintakehäni päälle, ja pitää tästä istuimestaan niin kovin, ettei näyttäisi lainkaan siirtävän suurta harmaata ahteriaan päältäni.

Kuinkahan kauan tätä tällä kertaa kestää?? Entä jos se jääkin päälle? Pysyväksi olotilaksi?
Entä jos ne painajaiset jatkuvat?
Ei uskalla nukkua, mutta välillä herääminenkin pelottaa....se tunne,kun olet täysin valveilla, mutta et saa kehoasi liikkumaan, et edes silmäluomiasi kiinni.
Näet hahmon sohvan nurkassa, joka tuijottaa sinua.
Yrität paeta hahmoa sulkemalla silmäsi, mutta luomesi eivät tottele käskyjäsi vaan pysyvät auki.
Yrität huutaa, mutta ääni jää jonnekin välille.

Mietin, olenko tulossa hulluksi. Voiko tästä hullummaksi enää edes tulla?
Minä olen harmiton ja vaaraton, en vahingoita ketään, itseni mukaanlukien, enkä riko lakeja.
Silti pelkään...
..pelkään, koska nykyään ei saa olla surullinen, allapäin, eikä näyttää sitä ulospäin ilman että sinut diagnosoidaan ja tungetaan täyteen mielialalääkkeitä.
Minä kammoan kaikenlaisia kemikaaleja, oli kyseessä huumeet tai reseptilääkkeet. Minä en halua kehooni mitään, jolla on jotain vaikutusta korvieni väliin.
Vaikka siellä ei muutenkaan ole järin paljon aktiviteettia aivosolujeni toimesta, ainakaan syksyisin, niin haluan pitää sen vähänkin toiminnan niin kirkkaana kuin se vaan on mahdollista.
Jos ja kun haluan aivosolujani virkistää tai uuvuttaa,niin sen täytyy tapahtua minun toiminnallani, ei kemiallisten yhdisteiden vaikutuksesta.

  Nyyhkytys vaimenee hiljalleen, kuulen taas tuulen suhinan puissa. Nälkä kurnii vatsassa, ääni se on sekin epä-naisellisen kovaäänisen nenän niistämisen säestäessä kurnintaa.
Norsu rintakehäni päällä on vaihtanut asentoa, joten saan vedettyä kunnolla henkeäkin.
Jospa tämä taas tästä....ainakin tällä erää....

Surumielisin aatoksin Ansku

perjantai 15. syyskuuta 2017

Syksy saa - minä en

Syksy saa - minä en

 On taas SE aika vuodesta.
Päivät lyhenevät, pimeys hiipii nurkkiin joka päivä eilistä aikaisemmin.
Sää viilenee.
Saa, siis korjaan, joutuu kaivamaan takkia niskaan ja hanskoja käsiin.
On päiviä, jolloin harmaa,paksu massa roikkuu matalalla taivaalla, eikä ensimmäistäkään valon pilkahdusta pääse vahingossakaan läpi sankan pilviverhon.
Vettä sataa tauotta, välillä leppoisasti ripotellen pisaroita, ja välillä hanat kaakossa taivaan täydeltä, raskaita isoja pisaroita kovalla paineella.
Tuuli ujeltaa kuin kauhu elokuvien ääniefekteissä, ja ujuttautuu viileän kosteana sisään takin niskasta, kuin hyytävä kalman kosketus paljaalla iholla.

Voila, syksy on täällä.
Kesän lapsena, joka saa energiansa valosta ja lämmöstä, syyskuun saapuminen estradille merkitsee auttamatta säästöliekille siirtymistä.
Varhais-syksy, kun päivät voivat olla vielä varsin lämpöisiä, ja puut ja maakasvit loistavat kauniissa värikkäissä asuissaan,on vielä ihan siedettävää aikaa.
Parhaimmillaan tätä aikaa voi olla hyvinkin pitkään, ja yöpakkaset tuovat tullessaan kuivia kauniita loppusyksyn päiviä, kun kenkien alla rapsahtelee mukavasti riite.
Pahimmillaan jo alkusyksy voi olla varsin tuulinen ja sateinen, ja puut eivät jaksakaan taistella lehdistään niin pitkäön,vaan pudottavat ne jo alkumetreillä.
Kaikki vähäkin valo imeytyy märkään maahan, ja luontokin odottaa....se odottaa mahtipontisen marraskuun saapumista, joka laahustaa valtaisilla saappaillaan litistäen alle kaiken kauniin.

( http://marinmietteet.blogspot.fi/2016/11/november-this-aint-love-letter.html )

 Allekirjoittanut kärsii kaamos masennuksesta, johon ei auta mitkään lamput ja lääkkeitä kartan kuin ruttoa.
D- vitamiinit valssaavat kehiin jo elokuun lopussa, ja kaupasta kulkeutuu säkkitolkulla syötäviä C - vitamiinin lähteitä.
Ulkoilu, kirjat, ja hyvä musiikki ovat vakiokalustoa ympäri vuoden, mutta etenkin kirjojen ja musiikin terapeuttinen seura voimistuu syksyn tullessa, ne ovat ystäviäni.
Ja silloin, kun mörköilykausi alkaa ihan tosissaan, otetaan suosiolla etäisyyttä ihmisistä, etenkin vieraista ihmisistä, ja vähennetään elintoiminnot vain pakollisiin - elämää ylläpitäviin toimintoihin.
Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin EI ole kovin terveellistä tulla tuulettamaan minulle,miten ihania onkaan kaikki vuodenajat, ja miten kaikki on kiinni vain asenteesta ja pukeutumisesta.
Toki sitä voi tulla kokeilemaan, mutta sellaisilla ihmisillä ei itsesuojeluvaistoa juuri ole.
Kadehdin karhuja, ja mielelläni vaihtaisin osia metsän kuninkaiden ja kuningattarien kanssa tässä vaiheessa vuotta.
Miten mukavaa olisikaan ahtaa masu täyteen ruokaa, laittaa tappi ahteriin,kömpiä luolaan,ja vedellä pershirsiä kevääseen asti...
Koska kuitenkin olen syntynyt ihmiseksi ( kyseenalainen kunnia) ,niin joudun vähän soveltamaan tuota Otsojen talviunta omalla kohdallani.
Punaviini, torkkupeitto,villasukat, oman kodin rauha...
...nuo kaikki ja jo aiemmin mainitut liikunta,kirjat ja musiikki, tekevät minusta ehkä vähän siedettävämmän tyypin..lähes yhteiskuntakelpoisen.
Viimeinen, mutta ei suinkaan vähäisin, on ystävien tuki.
He tuovat valon ja lämmön elämääni silloinkin, kun meinaan pimeimpinä hetkinä eksyä sumuun ja uupua loputtoman pimeyden lannistamana.
Ja he ymmärtävät sen, että vaikka olenkin äreä mörrimöykky aika-ajoin, niin enimmäkseen olen hyväntuulinen marjoja popsiva nalle, joka lantustaa onnellisena suu täynnä mustikoita ihaillen perhosia ja nauttien elämästä ja sen pienistä ihmeistä.

Lämmöllä Ansku

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

7n lajin illallinen vai makkaraperunat

7n lajin illallinen vai makkaraperunat

 Otsikosta huolimatta tällä postauksella ei ole mitään tekemistä ruoan kanssa ( kirjoittaja on vaan niin kovin ruokavetoinen, että mielellään käyttää vertauskuvinakin ruokaa), vaan toisen suuren nautinnon, eli seksin kanssa.
Tässä vaiheessa siis kaikki lapset nukkumaan, ja samantien myös ne heikkohermoiset ja siveyden sipulit joutaa peiton alle ja simmulit kiinni...


7n lajin illallinen on se pitkän kaavan mukaan tapahtuva sessio, jossa voi kiireettä lämmittellä kumppania pitkin iltaa, aloittaa ehkä jo päivällä muutamalla kivalla tekstarilla, vähän niinkuin alkusoitto...
Tähän kuvioon kuuluu juurikin ne alkuruoat,ja niitten alkuruoat,ja pääruoat, jälkiruoka,ja vielä senkin päälle schnapsit..
Tämä ei ole siis hätästen hommaa, ja vaatii aikaa ja vähän panostustakin...
Tunnelmallinen musiikki, kynttilät tai takkatuli, lasilliset punaviiniä...
...suukkoja, haleja, kyöhnäämistä, kiusottelua...
Esileikkiä ja kunnon alkulämmittely, ei maratonillekaan saisi lämmittelemättä pinkaista.
Kun on pääruoan aika, niin sekin voi tapahtua rauhallisesti...(riippuen tietysti miten kauan edellisestä kerrasta on),asentoja vaihdellen, ehkä jopa paikkaa vaihtaen.
Ja kun on hetki huilittu, voi aloittaa toisen kierroksen, ja kunnosta riippuen vaikka kolmannenkin.

Kaikelle on aikansa ja paikkansa, 7n lajin illallinen eli seksi piiiitkän kaavan mukaan on oikeinkin mukavaa ja sille on tilauksensa, mutta ei aina tarvitse "syödä koko menua".
Joskus makkaraperunat kaikilla mausteilla on juuri se, mitä sillä hetkellä tarvitsee...on nälkä,ja ehkä vähän kiiruskin,joten" let's keep it simple".
En tiedä,missä sellainen kirja on jossa väitetäön,että nainen tarvitsee aina sen esileikin.
Allekirjoittanutkin on nainen hiusten puutteesta huolimatta, enkä minä ainakaan jaksa aina sitä alkuvehtaamista....sekin vaatii oman tunnelmansa.
Kaikkiruokainen kuin olen, niin pikaiset pöytään nojaten ilman runoja ja loitsuja,on varsin messevä ateria sekin.
Hame korviin ja housut nilkkoihin ja eiku hommiin...
Ja vot ku tekee kutaa....lähtee näläkä eikä kulu koko päivää....ja takuulla on hymy huulilla...

Merkillisiä olettamuksia ja luuloja tuntuu vielä olevan valloillaan näilläkin vuosiluvuilla vielä mitä eletään, olisi jo luullut sellaisten käsitysten kuuluvan romukoppaan.

Aika monta kertaa tulee törmättyä siihen yleiseen olettamukseen, että se on aina nainen, joka pitää ukkoparan puutteessa..milloin on migreeni,tai milloin piiloudutaan lasten taakse (hyvä tekosyy....joo joo...aikaakin on jos on halua,järjestelykysymys).
Löytyy varmaan naisissakin, en epäile yhtään, mutta kyllä niitä pihtareita löytyy miehistäkin...
Eihän tässä kukaan toki mikäön kone ole, ja joskus nyt ei vaan tee mieli.
Sinkkuna, kun se oma " koti sonni" puuttuu vierestä, niin tämä varsin luonnollisten himojen tyydyttäminen onkin sitten kovin yksilöllistä miten sen haluaa hoitaa.
Minua ei yhden yön panot kiinnosta, sen verran tunneihminen olen, että ventovieraiden kanssa vehtaaminen ei sytytä...
Onneksi minulla on vilkas mielikuvitus ja kymmenen tervettä sormea, ja jos mielikuvitus käy hitaalla,niin aikuisviihdekin on keksitty....
..kyllä vaan,ja löytyy valinnanvaraa aina eroottisesta Emmanuellesta suoran toiminnan joukkoihin: yks kaks koli neli kaik yhes koooos.....
Mitäs pahaa siinä nyt on, kun sitäkin nauttii pieninä annoksina silloin tällöin? Se on aikuisille tarkoitettua viihdettä, very simple. Ei sitä nylkytystä tarvitse joka päivä katsoakaan, mutta voi olla vaihtelun vuoksi paikallaan sekin...ei se ny mikään taide elokuva ole tarkoituskaan olla.
Oho...lähti lapasesta ja ajatus harhautui....
Jäin niihin pihtareihin siis...
Silloin jos/kun olen siinä tilanteessa, että minunkin elämässäni on ollut /on mies, niin ei ole se herra kuollut nälkäön keittiössä eikä makkarissa, ei ruoan eikä seksin puutteeseen...sitäpaitsi ruokahalu kasvaa syödessä...😏😎..eikö??
Sakset auki naiset (ja miehet),kuuluu siihen pakettiin pitää kumppani tyytyväisenä..jos halut on kovin poikkeavat toisistaan, niin nämä lie niitä keskusteluja,jotka on syytä hoitaa jo alkumetreillä yhdessäoloa.
Toki voi tulla sairauksia ja onnettomuuksia,jotka vaikuttavat suoraan myös seksuaaliseen haluun ja kykyyn, ja silloin tilanne käsitellään sen mukaan,molempia kunnioittaen.

Mutta - himot ne on hiirelläkin, ja seksillä kiristäminen, tai toiselta kokonaan tämän luonnollisen tarpeen tyydyttämisen kieltäminen,on julmaa.

Seksi on osa elämää,ei se ole koko elämä, mutta se on osa sitä...luonnollinen osa..niitä elämän pieniä nautintoja, kuten naku-uinti yöllä hiljaisella lammella.
Ja kun käytin ruokatermejä alussakin,niin voin lopettaakin niillä.

Nämä on makuasioita, joku on vähäruokainen,toinen on ahmatti...yks tykkää lihapullista ja joku muu tikka masalasta...
Kirjoittaja itse...noh, minähän olen hyvän ruoan ystävä,ja kaikkiruokainen, ja mitä seksiin tulee....
Hyvä ruoka, parempi mieli 😚😘

Onkin pienen yöpalasen aika....
T.herkkusuu Ansku

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Alakko olee mun kaa??

Alakko olee mun kaa??

 "Sä oot kiva, mä tykkään susta.
Niin säkin,mäkin tykkään susta.
Alatko olee mun kaa? Joo.."

 Ja sitten alettiin oleen yhdessä...miten ihanan suoraviivaista ja simppeliä toimintaa, miksi tehdä helpoista ja yksinkertaisista asioista tieten tahtoin vaikeaa ja monimutkaista...

Voisi kuvitella, että vuonna 2017 modernissa länsimaassa kaiken tekniikan ulottuvilla olisi tavattoman helppoa tavata se kumppaninsa: on facebookin eri sinkkufoorumit, on tinderit ja e-kontaktit ym ym....
Ja yhteyttä voi pitää sitten tämän kiinnostavan henkilön kanssa whatsupissa, mesessä,skypessä....
Ei tarvitse lähetellä savumerkkejä tai pullopostia..

Niinhän sitä luulisi,ainakin äkkisestään.
Tässä on nyt katseltu tätä maailmaa 40 ja risat vuotiaana sinkkunaisena jokunenkin vuosi, ja pakko myöntää, että minun kovalevyni ei kertakaikkiaan kykene sisäistämään sitä,miten tuo sirkus pyörii.
Ehkä minä olen liian yksinkertainen,ja vähän vanhasielukin, mutta totuus on se, että jätän mielummin tämän rakkauselämäni jatkossakin lady Fortunan käsiin, kun lähden mukaan leikkiin, jota treffailuksi ja kumppaninhauksi kutsutaan.
Sen verran minulla kuitenkin kokemusta tuosta lajista löytyy, että on materiaalia mistä ammentaa tämäkin teksti..ja onhan minulla kohtalotovereita, nimittäin ne muut sinkut, jotka osa enemmän,osa vähemmän aktiivisena pyörivät tässä tivolissa kanssani.

Jo pelkkä treffeille pääseminenkin tuntuu nykyäön olevan valtaisan uurastuksen tulos. Sitä pitää miettiä ja pohtia ja tuumailla oikein kunnolla, onhan se tosi mullistava päätös lähteä ventovieraan kanssa kahville, ei sitä voi hetkessä sellaista päättää....haukkuvat vielä hätäiseksi...

Ja kun sitten se ihme koittaa,että päivä on lyöty lukkoon ja vihdoin tavataan,niin alkaa se kolmannen asteen kuulustelu.
Armoton kysymysten tulva, muistuttaa jo työhaastattelua. Ja siinähän sitten istut kuin tikku kakassa,yrittäen parhaasi mukaan vastata näihin kysymyksiin...
...ja tätä rulettia voi jatkua hyvinkin pitkään,riippuen sinkun innokkuudesta pistäö itsensä likoon, kerta toisensa jälkeen..
Alkaen jo kuullostaa kuin vanhalta väsyneeltä gramofonilta,samat veisut taas...ja taas..ja taaas...

Minun täytyy nostaa näkymätöntä hattua niille urheille sinkuille, jotka oikeasti jaksavat tuota deittailua ja jotka ovat valmiita pistämään itsensä likoon ilta toisensa jälkeen.
Minä en sitä tunteiden vuoristorataa jaksaisi, en enää, enkä oikein jaksanut edes silloin, kun hieman enemmän olin siinä mukana.
Minä olen hirvittävän suoraviivainen ja mutkaton tyyppi,minä en tykkää karuselleista enkä vuoristoradoista.
Mulle sopii paremmin junakyyti läpi Mongolian arojen, jossa kaikki on selkeää ja mutkatonta.
Minä kaipaan sitä " alakko olee mun kaa" kysymystä,ja kun sitten niin päätettiin, niin sitten alettiin olemaan yhdessä..
Ei silloin mietitty että kestääkö se suhde loppuelämän, silloin elettiin siinä hetkessä ja suurella sydämellä, luottaen,toivoen,muttei liikoja murehtien,eikä varsinkaan analysoiden.

Minulla nyt ei ole mitään pakottavaa tarvetta pariutua ihan vaan siksi, että en jotenkin viihtyisi itsekseni.
Päinvastoin oikeastaan, viihdyn itsekseni suorastaan vaarallisen hyvin. Jos minun elämääni joku sitten tupsahtaa, niin hänen on tuotava siihen hyvää energiaa, eikä imettävä sitä pois kuin iilimato.

Mutta minä tarvitsisin aikakoneen.
Minä nimittäin haluaisin hypätä suoraan siihen kohtaan,jossa mieheni tietää miten haluan aamukahvini:" maidolla ja hiljaisuuden vallitessa".Ja tietää,että kukkakimpun sijasta pitäisin romanttisena sitä, että mökkini ovella olisikin odottamassa punaisella rusetilla koristettu täysi kaasupullo,ja kortti: "haluan että pysyt lämpimänä siloinkin,kun minä en ole sinua lämmittämässä."

Minun kovalevyni ei kestä sitä säätöä ja vääntöä ja taivastelua,ja soutamista ja huopaamista,ja vatvomista ja veivaamista, mitä tapahtuu ennen sitä.
Minulla ei ole kertakaikkiaan energiaa eikä kiinnostusta siihen. Ja jos minä haluan elämääni draamaa, siihen riittää mainiosti jakso kauniita ja rohkeita.

 Minä siis jatkan elämääni entiseen malliin, istuskelen kotosalla syöden jäätelöä suoraan litran purkista keittolusikalla, katselen frendit-maratooneja, haistelen kukkasten..ja välillä kakkastenkin tuoksua( tuleehan se jäätelö joskus uloskin, välillä ilman fanfaareja, välillä niiden kera), ja elän hetkessä.
Toivon kuitenkin, että jos lady Fortuna niin päättää, että hän ohjaisi poluilleni miehen, joka katsoisi minua silmiin ja sanoisi:" sä oot kiva, alatko olee mun kaa?"

Siihen asti, not my circus,not my monkeys

perjantai 28. heinäkuuta 2017

The world without " if's, or's and but's"

The world without " if's, or's and but's "

How many dreams are smashed in the start line to words " if only"....?
I would love to travel the world, if only....
I would love to study a new profession, if only..
I would love to buy that little red cottage, if only....
And the list goes on forever...
Quite honestly, I am not a big fan of " if only's".

To be fair, there might be a word I like even less than the one mentioned above.
The great big BUT ( yes, the temptation to add an extra T on the end is big😄).
My God how much I shiver just to write that word, let alone to hear it....
It is the type of word, that lingers in the air..that you can almost feel it coming...
And then...BOOM... a second later it appears horns blazing with a grande entrance...

Does this sound familiar to you:
You are a really nice lady/guy, .....BUT....
And there it is again, that irritating word,which keeps hitting us below the belt E-V-E-R-Y freaking time..

And as soon as you hear it, your question is: but WHAT???

You are a very interesting person and a very good applicant for this job, BUT...
Voila - it arrived again, this time during your job interview...

Can we set a law against those words, or just delete them out of our system??
Because I am so tired of " if only this and if only that" , and completely done with the endless but's:
butbutbutbutbutbutbutbutbutbut.....

I gotta tell you folks, that I would be a millionaire, should I had been given a euro for every BUT I have received....
" Oh Ann, you seem to be a real unique and nice woman, but....
....yes....what is it this time??

I should know better, they are just words...shouldn't get me all worked out, I should just ignore them and move on....
I manage to do that...well,at least occasionally.
I wonder - how would the world be without : if only, or and but..?
Would we be more hopeful? Would we be happier?
Just imagine those phrases in the beginning, without that devious " if only"..
I would love to travel the world! Simple...much more optimistic and leaves that room for that dream really grow on you, to really take wind under the wings and soar high in the sky filled with excitement...

Words....you can really make a difference which words you use and where, it is NOT irrelevant.
So be careful, be wise, choose your words thinking,how you would like to be talked to.
Let your heart guide you, and be surprised.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Books - my comfort, my lover, my best friend

Books - my comfort, my lover, my best friend

  Sometimes I struggle to admit, that they are just objects...things...material...
For me, they are so much more than that - having a soul, a character, a story to tell...how can anyone possibly call them just things??
Books - for me, represent every possible mood,a person can have.
They make me laugh, often also tears of sadness are brought up to my cheeks, sometimes even anger....
Books are my comfort, my lover, my best friend.

 I have become quite good trusting my instincts and picking up the right book for the right mood, very rarely I go wrong.
I like that...
Because when I am feeling especially vulnerable and weak, I know that my book comforts me, it doesn't surprise me with unpleasant discussions nor corner me with tough questions.
It takes me to the whole different world, different hights, different sceneries.
It makes me forget the real life, the struggles, the restless nights filled with worries and anxieties..

It is also my lover...filling me up with luscious fantasies, starry nights, heated passionate moments.
It doesn't judge me, nor it has a need to analyze me, or try to mold me to become something else.
The book,what I have chosen, takes me as I am, cherishing my unique being, making me special and loved.

Books open a whole new world to me..they take me to the highest mountains of Himalayas, where I could never even dream of going..
They also take me to the hectic, noisy streets of New Delhi, describing the chaos so well, that I can almost smell the chicken curry sold out of those street kitchens.
Books take me back in time...all the way those eras with dinosaurs roaming here, and I am also rocketed to whole other planets...
How can you not love books, when they give you so much??
I learned to read at the age of four, and my life was never the same after that.
I could have never imagined all the adventures,I was about to live through,just by walking to my local library and diving into all those pages of stories I have done already.
And when my own life was chaos, when I was going through my own personal hell on the earth, I was hiding under my bed,reading stories of whales and chimpanzees in the dim light of my little flashlight.
It took me through the wormhole, my own Stargåte, it gave me a sanctuary to breath and rest.

  Sometimes, when I have read an especially interesting book, I feel sad when I have read it...I don't want to depart from its company, not just yet....so I try to prolong the au revoirs..
And then there are the classics, those pieces of art, that you keep going back through years, and the story never grows old on you.

So yes....books are my friends, close friends, they have been with me all my life, and never stop amazing me, never disappoint me, or leave me lonely
Thank you for the magical journeys so far, and thank you for those waiting to happen.

Paris - a city not meant for everyone

Paris - a city not meant for everyone

  When you travel enough, you get a feeling of the place quite fast,once you arrive there.
The places, destinations, could be described as clothing or piece of accessories.
Some places need another fitting before you are certain, if it suits you.
Other places, are an instant match - they just fit you perfectly and make you feel so cozy and comfortable.
Say Ireland,as example.
From the day one, it has suit me like the best,most expensive haute cauture dress.
Ireland is my Karl Lagerfeldt, my Oscar de La Renta, it always makes me look like a million dollar.
It also makes me warm inside out, like having a good Irish whiskey with a warm woolsweater and woolsocks in front of a fireplace.

Other places....
...other places,on the other hand, are like a pair of very uncomfortable shoes - one size too small and with too big heels.
Paris has become these shoes to me, I have bravely tried to fit them on and try walking with them not only once, but twice.
I was trying them on in the middle of the day, and I was trying them on in the middle of the night, and I was still uncomfortable.
Just don't fit, simple as that.
So how long one must keep trying,or is it safe to say, that Paris and myself,are not match made in heaven??

Then there are these neutral places you visit, as a part of your journey or sometimes even as your final destination.
These places are those everyday office suits, neutral, comfortable, let's admit: a bit dull. For me, nothing personal, but Germany is my business suit.

In the final end, there is always that perfect place for each and everyone of us, that place, which brings the best out of you.
Some like to wear the neutral tones, which doesn't bring you to attention too much.
Some like to wear the whole samba carneval outfit, for the opposite reaction among us others: to get the attention.
I am born at 1970s, I am from the hippie era,I suppose.
But what I like to wear most, is to dress to honour the summer - my very favourite season.
I like to wear the colourful flowers,what I see when I go for a run.
I like to wear the soothing blues of waves,what I feel,when I dive into one of the thousands of lakes we have.
I like to wear the velvety green, the colour of our forests,what they look like after rain.
I also like to accessories myself with the colour of the burnt orange, that's how the gourgeous trees look like in their fall catwalk.
And the best accessory of all, is the smile what I wear, and that, ladies and gentlemen, is the sun...
That is the show-stopper, and the catwalk...
..the catwalk is located right here at home - in a land of forests and lakes.In the land, where the sun refuses to go to sleep at summers, and when it doesn't wanna get out of the bed at winter...

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Se täydellinen kesäpäivä

Yksi täydellinen kesäpäivä

 Pieni hetki ihmisen elämässä, mutta niin täynnä hyvää mieltä, ja positiivista energiaa.
Mansikan ja mustikan maku huulilla, vilvoittava merivesi keholla ja leppoisa lämmin auringonpaiste...
...puna-apilan, päivänkakkaran ja maitohorsman kepeä tanssi tuulen heilutellessa niiden sorjia varsia.
Sinikellon lempeä huokaisu, kun pullean pörheä mehiläinen pysähtyy sen kukkaan....taipuen,muttei taittuen tämä kaunis kukka ottaa vastaan pienen iloisen pörriäisen, joka pian kuitenkin jatkaa matkaansa.
Kettu Repolainen pysähtyy polullaan hetkeksi, rapsuttelee itseään hetken ja venyttelee toisen ,kääntyy ja näkee edessään hahmon...
....ihmislapsi kukkamekossaan kyyristellen hamuaa herkullisia sinisiä marjoja pensaasta maiskutellen onnellisena huuliaan..
Näiden kahden metsän kulkijan katseet kohtaavat hetkeksi, kumpikaan ei liiku, mutta sitten kettu kääntyy takaisin tulosuuntaansa ja katoaa metsän uumeniin.
Se seisahtuu hetkeksi katsoen taakseen, ihmislapsi jää sinne kyyristelemään, ei lähde perään. Sitten hän suoristautuu, hänen kasvoilleen leviää onnelkinen hymy ja hän häviää hiljaa polkua pitkin takaisin ihmisten maailmaan.

Kesäpäivä täynnä tuoksuja,makuja,ääniä, jotka tämä kukkaismekossaan kulkeva ihmisen lapsi painaa sydämensä sopukoihin talteen..kuin suuren aarteen.
Ja kun marraskuu sitten saapuu taas joskus nurkille, uhmakkaana ja kovaäänisenä,ahmaisten tuon kesäisen keijun kitaansa kertahaukkaisulla,
niin tämä hentoinen tuulessa keinuva kesäheinä raottaa aarrearkkuaan varoen,ja nauttii vielä pienen tovin täydellistä kesäpäivää, ennenkuin pimeys ja kylmyys jäädyttävät hänen sydämensä ja upottavat. hänet taas syvään kuiluun, kauas valon ja lämmön kosketuksesta.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Pieni kulkurikissa

Pieni kulkurikissa

Pieni, sateen läpimäräksi kastelema viluinen kissa kuljeskelee yksin pimeydessä halki meluisten katujen..
kiireiset askeleet potkivat ohikulkiessaan tätä yksinäistä ,eksynyttä taivaltajaa..autot ajavat ohitse..ohikiitävien autojen renkaista lentämä vesi kimpoaa kulkurin turkille..väreet kulkevat pienen hahmon selkää pitkin..autojen valot sokaisevat..
Pieni yksinäinen taivaltaja hakee..hakee...etsii..kiertää kaikki kaupungin kahvilat..turhaan..ei löydä..katsoo vielä viimeisenkin nurkan taakse - hiipii pitkin hämärän kujan seinämää, pelästyy kohti tulevaa rämisevää peltipurkkia..edessä on ovi..livahtaa siitä sisään..
..musiikki kantautuu jo eteiseen..kauniit pianon sävelet lumoavat kissan..joku kantaa eteen ruokakipon ja juomaa..
pienen vilusta värisevän eläimen eteen pysähtyvät askeleet..taasko tulee potku?! Ei..kissa nostetaan syliin, viedään lämimässä sylissä takan eteen, silitetään..uskaltaisikohan pieni kulkuri ummistaa hetkeksi silmänsä..pieneksi toviksi vain...uskaltaa se...kädet lepäävät kostealla turkilla ja lempeästi silittävät vaeltajaa uneen...
Hetkeksi on pieni kulkuri löytänyt taas kodin, turvallisen majapaikan..

torstai 22. kesäkuuta 2017

Matkaväsymystäkö - ei kai??? 21.6.2017

Matkaväsymystä - ei kai ?? 😮21.6.2017

 Ajatus takkuaa, jalkoja painaa ja pieni ärtymys meinaa pukata pintaan....odottavan aika on pitkä, suorastaan tuskastuttavan pitkä. Kuka on liimannut viisarit paikalleen??
Westportin katukahvoilassa on vilskettä, ja kesti hyvän aikaa, että löysin itselleni pöydän jossa saan ladata sekä puhelimen akkuja kuin myös omianikin.
Viereisissä pöydissä pulistaan ja nauretaan, jossain kauempana itketään ja kiukutellaan....elämän ääniä, mutta tällä hetkellä volyymit niin kovalla, niin kovalla...
Itse matkanteko tänne Westportiin Congin kylästä sujui yllättävän vaivattomasti, olin varautunut kävelemään paljon enemmän.
Ensimmäiset 6km kävelin ihan suosiolla saadakseni vähän liikuntaa ja raitista ilmaa, sen jälkeen nostin peukun pystyyn ja aloin seuraamaan ottaisiko joku minut kyytiin..
Aikamoinen määrä autoja ehti ohi ajamaan, ennenkuin eräs auto näytti hiljentämisen merkkejä.
Mukava vanhempi herrasmies nappasi kulkurin kartanlukijan paikalle ja vei minut vähän matkaa eteenpäin,rupatellessa siinä samalla niitä näitä.
Seuraavaa kyytiä ei tarvinnut odottaa kovin kauan aikaa,ja pääsin Castlebarin kaupunkiin asti.
Tämä autoilija sanoi, että aika harvoin enää Irlannissakaan liftataan tai otetaan liftareita kyytiin, on sattunut tässäkin maassa kuulema riittävästi yhtä sun toista, että tämä aiemmin niin suosittu tapa liikkua paikasta toiseen on tullut jo lähes uhanalaiseksi. Hän kuitenkin ajatteli, että näytin harmittomalta kiltiltä naiselta ja liikuin yksin, niin päätti sitten kuitenkin tehdä poikkeuksen kohdallani....kiitos siitä hänelle.
Castlebarista ajattelin sitten ottaa linja-auton Westportiin,kun niitä kerta jo tällä välillä alkoi liikkumaan, joten jätin peukalokyydit noihin onnekkaisiin osumiin aamupäivän aikana.

  Nyt siis tuijotan kelloa joka minuutin välein,ja odotan kuin lehmä laitumelle pääsyä, että saan karistaa kaupungin melut niskoiltani ja sukeltaa taas sinne kaappiin ja antaa seinän avautua kohti uutta satumaata: Inishturkin kauniille saarelle.
Siitä huolimatta, että minua täällä jatkuvasti luullaan yli 10 vuotta ikäistäni nuoremmalta, tunnen oloni melko uupuneeksi.
Alanko olla liian vanha tähän reissunaisen elämään, vai veikö edellinen paikka mehut rutinoituneesta matkantekijästä?? Toivottavasti kyse on jälkimmäisestä vaihtoehdosta, sillä en haluaisi joutua miettimään vaihtoehtoja tälle elämälle...en vielä...
Ehkäpä tunnin merimatka virkistää nuupahtaneen naisen, ja ajatus omasta huoneesta houkuttelee kyllä aikalailla. Saan nukkua ikkuna auki koko yön,ja nukahtaa merilintujen ääneen.
Inishturk on todellakin oma maailmansa, kaikki hömppä ja turha draama jää mantereelle, ja siellä on helppo hengittää.
On mukavaa nähdä vanhat tuttavat, lähteä lenkille, ja kiivetä kylätalolle kahville ja netin ääreen päivittämään kuulumiset.
Ehkäpä inspiraatio kirjoittamiseenkin palaa ja saan aikaiseksi kynäillä Lempi-velhon kuulumisia ja muitakin tarinoita. Elän toivossa, sillä ainakin vuosi sitten olin hyvinkin luovalla päällä saarella ollessani.
Jospa minun todellakin täytyy vaan seuloa nämä työpaikat entistäkin tarkemmin, itse työtehtävien lisäksi valittava paikkakin tarkemmin.
Cong oli toki pieni paikka, ja ne metsät lumosivat minut täysin.
Mutta jospa minun täytyy hankkiutua todella kaukaisiin kolkkiin....saariin, Pohjoisen tuntureille, aavoille ja aroille.....olla lähellä luontoa, osa sitä, elää sen varassa, sen armoilla.
Ei ole aina ihan yksinkertaista tämä kulkurin elämä, ainakaan jos on voimakkaasti aistiherkkä ja introvertti. Omaa vointiaan ja jaksamistaan saa kyllä kuunnella tarkkaan, ettei totaali väsymys pääse yllättämään puskista...
..noh, tämä tästä tällä erää..
Kokoan kimpsuni ja kampsuni ja luuni kahvilan nurkkapöydästä ja suunnistan jonnekin, missä kuulen taas paremmin omat ajatukseni.
Ihanat ajat koittavat aivan tuntien päästä ja otan niistä irti kaiken mahdollisen....Inishturkissa tavataan !!!
T.Ann O 'Songland

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Metsän mystiikkaa ja kesän huumaa 20.6.2017

Metsän mystiikkaa ,  ja kesän huumaa

  Aurinko on hemmotellut tätä kesän lasta tänään oikein antaumuksella, ja koko päivä on ollut yhtä ulkonaoloa ja fiilistelyä...
...voisin syleillä koko maailmaa, ihan naamaan koskee tämä jatkuva hymyily mutta nuo lämpimät säteet saavat aikaan minussa ihmeitä.
Hyvä että aamiaisvuoron sain loppuun tehtyä, kun jo kirmasin satumetsään lenkille.
Tunnelma siellä oli taas kuin sademetsässä, linnut lauloivat kovaa ja korkealta ja vihreiden eri sävyjä oli miljoona ainakin....suorastaan lensin polkua pitkin, hyvä että jalat osuivat maahan...arvokkaat vanhat puut myhäilivät huvittuneina tämän menninkäisen menoa katsellen, ja linnut kannustivat omilla hurraa huudoillaan minut liitämään eteenpäin kohti metsän vihreää syleilyä.
Välillä pysähdyin hetkeksi henkäisemään keuhkoini raikasta ilmaa ja imien sisääni tätä mystiikkaa, mitä minulle annettiin sylikaupalla.
Sitten etsin tieni vihreästä paratiisista järven rantaan, joka toi mieleeni kotimaani ja kotikaupunkini.
Istahdin kivelle, otin kengät ja sukat jalastani ja upotin kiitolliset jalkani veteen....varpaat kipristelivät nautinnosta ja silmät painuivat väkisin kiinni auringon suukotellessa kasvojani...
Laineet liplattivat lähes unettavasti, ja hyvä etten mulskahtanut kokonaan veteen unohtaessani hetkeksi missä olin..
  Sain käyttää kaiken tahdonvoimani kiskoakseni itseni pois kiveltä ja jatkaakseni lenkkiä....
Loppupäivä menikin pihalla nurmikolla maaten kuin raato ja imien vielä lisää tuota ihanaa valoa ja lämpöä, omat aurinkokennoni täyteen pahan päivän varalle.
Päiväkahvit ja suklaamuffinit meni myöskin täysin pihalla.....tämä on hyvä päivä, eikä kukaan sitä minulta saa pilattua vaikka kuinka yrittäisivät.
Huomenna vaihtuu maisemat ja seikkailu jatkuu, vielä yksi työvuoro ja homma on taputeltu.
Linnan puutarhassakin tuli käytyä iltakävelyllä, ja kylläpä siihen olikin panostettu oikein kunnolla ja kaikki oli niin huoliteltua ja fiiniä. Lavantelit tuoksuivat ja toivat mieleeni reissut Provencessa, mehiläiset pörräsivät onnellisina ja touhukkaina kukasta kukkaan.
Nautin silminnähden näistä pienistä hetkistä, pienistä yksityiskohdista, ne piirtyvät muistiini...jalkani muistavat jokaisen askeleen, jonka olen ottanut eri maisemissa...
Auringon lämmittävät poskeni punottavat ja silmäni loistavat innostuksesta, tunnen taas eläväni joka solullani....

Lämpimin kesäterkuin Ansku

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Suklaakakkua ja suklaasilmiä 17.6.2017

Suklaakakkua ja suklaasilmiä 17.6.2017
 
   Alkaahan se onni kääntyä tälläkin Aku Ankalla ja päivä paistamaan tähänkin risukasaan.
Varsin pomppuisan ja kivikkoisen alun jälkeen tie on vihdoin vähän parantunut ja suunta nousujohdannainen.
Tein vähän muutoksia tilanteeseen ja vaihdoin kurssia, ja se veto kannatti kaikin puolin. Eilinen päivä oli jo merkki tulevasta, se sisälsi paljon pientä hyvää, joka antoi aihetta jo hymyynkin.

  Ensi viikon keskiviikkoaamuna pakkaan reppuni ja jätän tämän paikan taakseni, otan mukaan hyvät muistot ja huonommista otan opikseni.
Suuntaan kohti paikkaa, jonka pelkkä ajattelukin saa varpaat kippuralle ja hymyn ulottumaan korvasta korvaan.
Viime kesänä vietin kolme huikeaa viikkoa karun kauniilla Inishturkin saarella, jonka tapahtumista kirjoitin myös päiväkirjaa. Se paikka lumosi minut täysin, ja jätti pysyvän jäljen sydämeeni.
Ne ihmiset jäivät ajatuksiini,ja meren tuoksu ja maisemat piirtyivät aistieni muistitikulle ikuisiksi ajoiksi.
Ja nyt....tasan vuosi edellisestä käynnistä, tieni vie sinne uudestaan.
Menen tapaamaan saaren ihania persoonallisia, sitkeitä asukkaita ja pääsen myös ainakin vähäksi aikaa heitä myös auttamaan.
Pääsen taas juoksemaan lenkkejäni saaren ympäri vievällä polulla, tervehtimään lampaita ja muita nelijalkaisia ystäviäni.
Ja jos onni suo, niin ystäväni Pete saattaa jopa viedä minut kalaan kauniilla tukevalla veneellään.
Tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun alus irroittautuu Ronagh Pierin laiturista ja lähdemme kohti Inishturkin saarta Atlantin aaltojen ympäröimänä.
Tämän uutisen vahvistumisen jälkeen, että suuntaan sielunmaisemiini, alkoi muutkin hommat taas sujumaan.
Vanha emäntä toi illallisen jäljiltä minullekin oman osani, ja täytin kupuni maittavalla lihapadalla,jonka täytteeksi ammensin vielä aimo annoksen täyteläistä ja suussasulavaa suklaakakkua.
Eikä tässä vielä kaikki....vatsani kiitti yltäkylläisestä illallisesta, mutta niin tekivät silmänikin.
Sillä minulle oli suotu ruokailuseuraksi hätkähdyttävän komea nuori ( joo joo, liian nuori mulle)mies.
Hän on Kanadan Nova Scotiasta Irlantiin töihin tullut kokki, ja voi hyvä tavaton mitkä suklaasilmät sieltä pöydän toiselta puolelta minua katsoikaan....huokaus...
Ja ne hiukset, ihanat tummat kihartuvat valloittavat hiukset, joita olisin niin mielelläni käynyt lisää pörröttämässä.
Varsinainen " eye-candy" tämä komea ja miellyttävä Kanadan lahja maailman naisille, vaikka pitikin malttaa mieleni ja jättää nautinto puhtaasti silmäniloksi.
Eli oodi Kanadalle, sen komeille miehille ja vaahterasiirapille ❤😘.
Siis kuten näkyy, tekstistä paistaa läpi varsin duurivoittoinen rytmi.
Eihän bluesissakaan vikaa ole, päinvastoin. Joskus oikein sydämestä kumpuavat bluesin sävelet yhdistettynä huuliharpun kaihoisaan sooloon ovat myöskin paikallaan, kaikelle on paikkansa tässä maailmassa, tässä elämässä...
..erilaisille tunteille ja erilaisille sävelille....

Käyn heittämässä täällä vielä muutamat metsälenkit Narnian satumetsän siimeksessä, ennenkuin astun taas komeroon ja työnnän sen takaseinän auki täysin erilaiseen maailmaan.
Pysykää mukana, matka satujen ja tarinoiden ja sävelten maassa jatkuu.....

Ann O' Songland

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Onko järkee vai ei..














Onko järkee vai ei 13.6.2017

  " Onko järkee vai ei ", Sliippareiden biisi soi korvissani.
Kenenkä unelma on elää kädestä suuhun lähes persaukisena kiertäen ympäri Eurooppaa tehden ihmisille töitä melkein puoli-ilmaiseksi?? Ja onko siinä koko touhussa mitään järkee??
Voisinpa melkein vastata,että eipä taida olla, vaan aika järjettömältä touhultahan tuo äkkisestään ajateltuna kuullostaa...
..ja sitä se onkin....
Erityisen järjettömältä se tuntuu, kun kyseessä on lähes viiskymppinen akka, jolla on useampi ammatti hankittuna, ja siitä huolimatta irtisanoutui palkkatyöstä ja lähti pienen repun kanssa kohti tuntematonta ja epävarmuutta.
Eipä ole kaikki muumit laaksossa eikä inkkarit kanootissa eikä vintillä pala valotkaan, mutta tarvitseeko kaiken elämässä ollakaan niin hirveen järkeenkäypää?
Minä olen ajatellut tämän niin, että niin kauan kun noudatan lakeja enkä vahingoita ketään, saan olla juuri niin järjetön kuin huvittaa.
Olisi jäänyt monet hienot kokemukset välistä, jos en olisi tätä polkuani valinnut. Toki olisin päässyt usein paljon helpommallakin, mutta minä teen muutenkin kaikki vähän pidemmän kaavan mukaan.

  Sen verran olen kyllä nyt ehtinyt tässä pohtimaan, että aion tehdä jonkinmoista rajausta jatkossa, mitä hommia teen vapaaehtoispohjalta ja millasia hommia ihan palkallisena.
Olen tullut siihen tulokseen, että majoitus -ja ravitsemisalan työt teen jatkossa ihan oikealla palkalla.
Perustelen sen niin itselleni, että minulla on tähän ammattiin sen luokan osaaminen, että en myy itseäni enkä ammattitaitoani enää alennuksella kellekään.
Joka haluaa minut töihin ravintolaan tai hostelliin tms.,niin saa olla valmis maksamaan työstäni asianmukaisen palkan.
Tämän vuoksi peruin myös Newportin Bed and Breakfast paikan, ja jatkan nykyisessä kohteessani, kunnes löydän mieluisemman ja motivoimman työn ja työympäristön.

 Mitä hommia sitten haen jatkossa Workawayn ja HelpXn kautta??
Haen töihin eläinten pariin, hoitamaan koiria,hevosia,lampaita,vuohia......
Kyllä, tältäkin alalta löytyy osaamista ja koulutusta, mutta työ on niin mielekästä, että pienissä määrin teen sitä mielelläni ihan majoitus-ja ruokapalkalla.
Myös paikat kuten viime kesän Inishturk ja Sveitsin viinitila, tulevat kyseeseen.
Lähtökohtaisesti haen paikkoihin, jossa olen ainoa vapaaehtoinen kerrallaan ,ja jossa olen paremminkin osa perhettä kuin joku erillinen työntekijä, joka sellaisena pidetäänkin ...

Olen tätä ennenkin painottanut, ja teen sen taas, tämä ei todellakaan sovi sellaiselle, jolle rutiinit ovat tärkeät.
Tässä elämäntavassa on pakko tottua epävarmuuteen vähän joka asiassa, se kuuluu kuvaan, ja sen kanssa on opittava elämään.
Oma opetteluni se on minullakin ollut, ja joskus tulee vieläkin vähän shokkina, mutta jotenkin sitä vaan kokoaa itsensä ja pärjää...tuurilla ne laivatkin seilaa 😄😉.
Yksinolo ei saa olla taakka eikä sitä saa pelätä. Jos ei oo itsensä kanssa sinut eikä viihdy itsekseen, sekin voi koitua kohtaloksi.
Tämä harvoin on minulle haaste, toki minäkin välillä koen yksinäisyyttä ja tunnen olevani kaiken ulkopuolella, onneksi se tunne menee pian ohi.
Minulla nämä yksinäisyyden tunteet ovat olleet pahimmat juuri näiden hostellitöiden puitteissa, ihmisten ympäröimänä, silti täysin yksin.
Vähiten olen kokenut yksinäisyyttä ollessani Kökarissa ja Inishturkissa. Molemmat pieniä saaria ja ihmisiä ei ympärillä, mutta luontoa ja eläinkontakteja kylläkin.
Elämä on matka....todellakin....se on loputonta kasvamista ja oppimista.
Emme ole koskaan valmiita, ja juuri siksi: keskeneräistä työtä ei saa arvostella.

Lämpöä päiväänne toivoo Ann O'Songland


maanantai 12. kesäkuuta 2017

12.6.2017

Oppitunteja elämästä ja itsestäni Irlannin vehreissä maisemissa 12.6.2017

"  Kun elämä heittää sinua sitruunoilla, purista niistä mehua".
Eikös se sanonta mennyt jotakuinkin juuri noin.??
Tämä varsin rakkaaksi tullut vihreä saari näköjään päätti, että olen sitruunanmehun tarpeessa kovastikin, joten niitä on sitten lennellyt tasaiseen tahtiin sekä oikealta että vasemmalta.
Mehun tekoohan sitä sitten on ryhdyttävä, ei mene hyvät hedelmät ihan hukkaan.
Minä olen Kökarin vuoden jälkeen ollut varsin rauhaa rakastava ihminen, joka välttelee suuria konflikteja mielummin kuin  kulkee kohti niitä uhmakkaasti hihoja käärien.
Niitä erimielisyyksiä ja konfliktejakin kuitenkin tuppaa joskus tulemaan, ainakin jos yhtäön enemmän joutuu olemaan kanssakäymisissä lajitoveriensa kanssa.
Ja kun ne tulee, niin mielelläni ne selvittäisin heti alta pois ilman puhdistamiseksi.

Näin luulin toimineeni Kroaatti kämppiksenikin kanssa, ja varmuuden vuoksi otin vielä hajurakoa ( kirjaimellisesti)ja vaihdoin kämppääkin....ja kämppistä.
Hän sai oman "man-cavensa" takaisin, minä muutin kimppakämppään hostellin yläkertaan mukavan nuoren Ranskalaistytön seuraksi.
Jotenkin ajattelin, että Kroaatti herra olisi ollut onnellinen saatuaan huoneensa itselleen, mutta sepä olikin varsin väärä luulo.
Tilanne ei parantunut yhtään, vaan täällä hän marssii maailmanlopun ilme kasvoillaan tervehtimättä,ja mulkoillen perään.
Olen yrittänyt olla kohtelias ja asiallinen ja toivotella hyvät päivät ja huomenet, mutta ainoa reaktio on halveksuva katse ja epämääräinen tuhahtelu, jota saan osakseni.
Pitäkööt tunkkinsa, mokomakin ilman pilaaja ja energiasyöppö...ei maksa vaivaa....
Ehkä olisin voinut vielä jotenkin sietää tämän " hurmaavan aurinkoisen" läsnäoloa, mutta kun työpaikkani isäntäkin päätti alkaa rasittavaksi, niin ajattelin nostaa kytkintä.
Olen kyllä sitruunamehun ystävä, ja appelsiinin,kuin myös greipinkin, mutta rajansa se on talkkunan syönnilläkin.
Minä tulin tänne vapaaehtoisesti, omilla rahoillani. Minä annan näille isännille (=hosteille)sekä omaa aikaani kuin myös omaa osaamistani, enkä tee mitään hommia puolivillaisesti, oli kyseessä virallinen työsopimus tai vapaaehtoistyö.
Minä ryhdyn kaikkeen täysillä laittaen itseni likoon 110%sti tai en ollenkaan.
Joten siinä vaiheessa kun minusta alkaa tuntumaan, ettei olemassaoloani ja työpanostani arvosteta vaan etsitään tikusta asiaa että päästään jostain valittamaan, niin minä katson parhaakseni poistua maisemista.
Mielenrauhani on edelleen rahaa tärkeämpi, vaikka tämä veisi minulta hengen.
Ja koska minulla ei ole ollut järin kivaa lenkkejäni ja muutamaa kivaa asiakasta lukuunottamatta, otin ohjat omiin käsiini ja tein korjausliikkeen.
 
   Ylihuomenna lähden täältä Newportin pieneen kylään Westportin kapungin kainaloon, jossa minua odottaa uusi host ja uusi työpaikka ( Bed and Breakfast).
Saapi nähdä, millainen paikka se on, mutta toivotaan,että tilanne muuttuisi vähän miellyttävämmäksi.
Matkaa täältä nykyisestä paikastani uuteen kohteeseen on viitisenkymmentä kilsaa, jonka taitan reippaasti kävellen ja liftaten.
Tätä peukalokyydin jaloa taitoa en olekaan vielä täällä kokeillut, mutta ajattelin nyt korkata senkin tavan liikkua,kun liikun kuitenkin keskellä päivää ja rauhallisella seudulla.
Otan koko loppureissun muutenkin suurena seikkailuna ja perstuntumalla, enkä kyllä pois lähde ennenkuin valmiiksi buukattu lentoni lähtee elokuun 18.päivä Dublinista kohti Tukholmaa.
Vaihtelua halusin, ja sitä saa mitä tilaa..
Mulla on terve kroppa ja hyvät kengät, ja pieni reppu, joten toteutan nyt kirjaimellisesti suosikkihahmoni Nuuskamuikkusen elämää ja sanontoja:
" kenenkään ei pitäisi omistaa enemmän kuin mitä jaksaa kerralla kantaa"
" tänään oken täällä ja huomenna jossain ihan muualla".

Matkailu avartaa, ja se on loppumaton tapa oppia sekä ympäröivästä maailmasta, muista ihmisistä ja etenkin itsestäsi.
Minäkin teen näitä empiirisiä tutkimuksia itseni kustannuksella suruitta jatkuvasti, ja kun kohde on erityisherkkä introvertti, niin kokeiden tulokset voivat yllättää joka kerta tottuneenkin itsensä tutkailijan.

Näin tällä kertaa....
Palailen linjoille jahka kotiudun uuteen paikkaan....
Cong vaikenee......

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Vaiteliaan miehen mailla....



Vaiteliaan miehen mailla ei olekaan niin vaiteliasta 5.6.2017

    Viikko sitten linja-auto tiputti minut tien varteen ja kuski hihkaisi edestä että perillä ollaan.
Eihän siinä auttanut muu kuin hypätä kyydistä reppunsa kanssa ja katsella ympärilleen, että minnekä sitä on itsensä tällä kertaa hilannut.
Sen jälkeen onkin sitten vauhtia ja ääntä riittänyt, eikä tylsää hetkeä juuri ollut.
Pienten alkukangertelujen jälkeen työtkin lähtivät sujumaan hyvin, ja työn vaihtelevuus ja työaika ovat juuri sopivia minun makuuni, etten pääse tympääntymään.
Minähän olen siis töissä perheyrityksessä, joka pitää yllä: B & B majataloa, hostellia, leirintäaluetta( telttailijoille ja karavaanareille)ja Glamping toimintaa ( = glamorous camping).
Minun työnkuvakseni on muodostunut aamiaisvuoro hostellin ja Glampingin asiakkaille, sekä iltavuoro vastaanotossa, jossa otan vastaan kaikki vieraat,tulevat he yöpymään minne tahansa.
Töihin mahtuu myös vähän siivousta ja mankelointia yms..mutta enimmäkseen huolehdin yllämainituista asioista.
Vierailijoita tulee paljon Irlantilaisten lisäksi tietenkin Britanniasta, mutta myös Ranskasta ja Saksasta.

Tässä paikassa teen n.30-35h viikossa töitä, josta korvauksena majoitus jaetussa huoneessa, aamiainen ja rahallinen korvaus muihin ruokiin, joita saa sitten itse ostaa kyläkaupasta. Lisäksi pyykinpesu kuuluu maksutta ja ilmainen wlan.
Työn kuva ja työn määrä sekä siitä tulevat korvaukset riippuvat täysin paikasta, jossa on hommissa.
Joissakin paikoissa ei saa rahallista korvausta, mutta majoituksen lisäksi kaikki ruoat kuuluvat talon puolesta, ja esim. viime kesänä Sveitsissä viinitilalla ollessani minua käytettiin aivan upeilla retkillä useana viikonloppuna ja kaikki kustannukset hoidettiin puolestani.
Vaihteluahan tässä saa, kun jokainen paikka on erilainen. Joustoa ja sopeutumista se kyllä vaatii yhtä lailla, sillä koskaan ei tiedä millaiset isännät on vastassa ja milkaiset kämppikset.
Eli ihan urautuneille tämä elämäntapa ja reissausmuoto ei todellakaan sovi, ja itsekin on saanut kyllä välillä huomata, että löytyykö vielä jostain se ekstra joustovaihde vai palaako käämit kiinni ja kuminauha katkeaa....
Pienen kiroilun ja tuskailun ja hampaidenkiristyksen jälkeen pääsee taas kiinni kaikkeen, ja diplomatiataidot ja neuvottelukyvyt tuntuvat välillä olevan sitä luokkaa, että kriisialueellekin minusta voisi olla käyttöä.
Täällä Congin kylässä minun kämppis on Kroatialainen 41 vuotias mies, jolleka itsenäinen ,itsepäinen ja sanavalmis Suomalaisnainen tuntui tulevan pienenä shokkina.
Pienten palaverien jälkeen nyt on rauha maassa, ainakin näennäisrauha, ja valtakunnassa kaikki hyvin.
Laitan blogin lopuksi linkit niille sivuille, joita kautta näitä paikkoja olen hakenut.

  Lupasin edellisessä postauksessani kertoa lisää Vaiteliaasta miehestä, joten tehdäänpä se nyt.
Kyse on siis elokuvasta the Quiet Man, joka filmattiin monilta osin juuri täällä Congin kylässä ja lähimaisemissa vuonna 1951.
Elokuva on John Fordin ohjaama, ja voitti nimenomaan parhaan ohjauksen Oscarin vuonna 1952.
Elokuva perustuu kuitenkin 1920 luvun Irlantiin, ja sitä tähdittivät John Wayne ja Maureen O'Hara. Elokuvan näyttelijät ja muu väki majoittuivat Ashford Castlen tiloissa, joka tänäkin päivänä on erittäin tasokas ja upea hotelli.
Koska Congin kylä on piskuinen, niin elokuvan tekoon osallistui koko kyläyhteisö, ja siksi tänäkin päivänä tästä paikasta on tullut leffan faneille lähes pyhiinvaelluskohde.

Tämän majoitusyrityksen isäntä on syntynyt vuonna 1952, eli vuosi itse elokuvan teon jälkeen. Hänen isänsä, isoisänsä, setänsä, ja paikallinen ompelija, olivat kaikki mukana tavallaan elokuvan teossa, osa mm.ekstroina elokuvan eri kyläkohtauksissa.
Joten isäntäni Gerry on kasvanut koko ikänsä Vaiteliaan miehen vaikutuksen piirissä, ja innostunut ylläpitämään tätä elämystä ja tunnelmaa omalta osaltaan.
Niinpä hän vaimonsa Margarethin kanssa perustivat Bed and Breakfast yrityksensä elokuvan teemalla, ja tiloissa on voimakkaasti esillä valokuvia elokuvan eri kohtauksista, ja huoneet on nimetty elokuvan hahmojen mukaan.
Sen lisäksi hostellissa on pieni sali, jossa pyörii iltaisin the Quiet man kaikille halukkaille vieraille.
Kylästä löytyy myös heidän avaama the Quiet man museo.
Menemättä liikaa itse elokuvaan, etten pilaa teidän katseluintoa kertomalla liikaa juonta, voin lyhyesti referoida tarinaa.
John Wayne näyttelee Sean Thorntonia, joka on Irlantilais - Amerikkalainen nyrkkeilijä. Hän saapuu kotikyläänsä Innisfreehen yrittääkseen unohtaa kohtalokkaan onnettomuuden, jossa hän tappoi vahingossa vastustajansa eräässä nyrkkeilyottelussa.
Thornton ostaa kotimökkinsä erään kylän känkkäränkän nenän edestä, samalla pilatakseen täysin mahdollisuutensa tämän punapäisen siskon Mary Katen (Maureen O'Hara) suhteen.
Pienellä oveluudella ja avustuksella rakastavaiset kuitenkin saavat toisensa.....jne....
Eipä siitä sen enempää...
Kyläläiset ovat ylpeitä siitä, että ovat osa elokuvahistoriaa, vaikka kaikki eivät ole edes syntyneet elokuvan teon aikoihin.
Elokuva on hauska, ja itse vanhojen elokuvien ystävänä pidän siitä kovasti.
Ennen aikaan, kun ei vielä käytetty paljon rahaa eikä ollut erikoistehosteita, niin ihmisten piti oikeasti osata näytellä.
Ei nämä nimet turhaan pyöri vielä näinäkin päivinä klassikkojen joukossa, kun näyttelijöistä puhutaan.

Nyt siis tiedätte vähän lisää siitä, missä asun ja olen töissä.
Liikun kirjaimellisesti John Waynen jalanjäljillä, ja täytyy myöntää,että se tuo kyllä oman mausteensa tähän soppaan.
Lisää maustetta tuovat vieraat, joista jokainen on omanlaisensa.

  Elokuvaterveisin: Ann O'Songland

https://www.workaway.info

https://www.helpx.net/index.asp

http://www.quietman-cong.com








torstai 1. kesäkuuta 2017

Cong - hitunen maantietoa ja vähän muutakin

Jokainen, joka on käynyt koulussa, tietää varmasti,missä Irlanti sijaitsee.Irlannissa on 4 lääniä ( provinssia) ja se koostuu 32 maakunnasta ( county), joista 6 sijaitsee Pohjois - Irlannissa, mikä siis on osa Iso-Britanniaa.Nämä 6 maakuntaa sijaitsevat kaikki Ulsterin läänissä, loput kolme sen maakunnista sijaitsevat Irlannin valtion puolella ( the republic of Ireland).Ulster on siis pohjoinen provinssi, Munster sijaitsee etelässä, Leinster on itäinen provinssi ( eli lääni) ja Connacht läntinen.
Cong , tämä tämänhetkinen kohteeni Irlannin reissullani, sijaitsee Connachtin läänissä.Tarkemmin sanottuna Cong keikkuu Galwayn maakunnan ja Mayon maakunnan rajalla.Cong on sijainniltaan muutenkin varsin ainutkertainen,sillä se sijaitsee saarella lukuisten purojen ympäröimänä,ja keskellä Cong-jokea.Cong sijaitsee kannaksella Lough Corribin ja Lough Maskin välissä.Nämä kaksi järveä ovat yksi merkittävimpiä paikkoja Euroopassa villin taimenen kalastusta ajatellen.Muita kaloja ovat: hauki, kirjolohi ja lohi.Lukuisat maanalaiset purot ja Congjoen nousevat vedet ovat lumonneet ihmisiä jo pitkään.Congin strateginen sijainti on vetänyt puoleensa kalastajien lisäksi myös metsästäjä-keräilijöitä, maanviljelijöitä, sotilaita,kuninkaita ja munkkeja melkein 7000 vuotta.Congin kylästä ja sen ympäröiviltä seuduilta löytyy paljon historiallisia kohteita, ja laitankin tähän nyt muutaman linkin heitä varten, joita tämä paikka ja alue saattaisi ehkä viehättää:


http://www.congtourism.com
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Cong_Abbey

Ylläolevista linkeistä löytyy lisää tietoa ja muita linkkejä.
Cong on pieni kylä, sieltä löytyy kaikki tarvittava, ja kun Irlannista puhutaan niin pienimmistäkin kylistä löytyy vähintäön yksi pubi, ja Congissa niitä on useampikin.Kauppakin löytyy, lähin pankkiautomaatti kymmenen kilometrin päästä Ballinroben isommasta kylästä, vai liekö jo kaupungista kyse.Minulle tämä sijainti sopii loistavasti, sillä en pidä kaupunkien kiireestä enkä melusta.Täällä on mahdollisuus hengittää raikasta ilmaa ja kuulla lintujen laulua, lenkkimaisemat ovat huikaisevan kauniit ja vaihteluakin riittää.Suomalaiselle tytölle täälltä löytyy jopa tuttuja järviä ja metsiä, joten olo on varsin kotoinen, mutta sopivasti erilainen.Metsään sukeltaessa on kuin menisi suoraan johonkin satumetsään, silmien eteen avautuva näky on kuin Narniasta.Kun pysähtyy hetkeksi paikalleen, niin suorastaan kuulee menninkäisten kuiskuttelevan keskenään.Jotkut puut ovat ikiaikaisen vanhoja, eikä niiden ympäri saa käsiä yhteen vaikka kuinka yrittäisi.Tämä paikka inspiroi, se saa mielikuvituksen lentoon, se on kuin luotu minulle ja kaltaisilkeni ihmisille, jotka löytävät energiansa ja onnensa luonnosta, pienistä asioista, jotka saa hymyilemään koko loppupäivän.
Tervetuloa siis seikkailemaan Congiin kanssani,seuraavan kerran kirjoitan Vaiteliaasta miehestä..