sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

7n lajin illallinen vai makkaraperunat

7n lajin illallinen vai makkaraperunat

 Otsikosta huolimatta tällä postauksella ei ole mitään tekemistä ruoan kanssa ( kirjoittaja on vaan niin kovin ruokavetoinen, että mielellään käyttää vertauskuvinakin ruokaa), vaan toisen suuren nautinnon, eli seksin kanssa.
Tässä vaiheessa siis kaikki lapset nukkumaan, ja samantien myös ne heikkohermoiset ja siveyden sipulit joutaa peiton alle ja simmulit kiinni...


7n lajin illallinen on se pitkän kaavan mukaan tapahtuva sessio, jossa voi kiireettä lämmittellä kumppania pitkin iltaa, aloittaa ehkä jo päivällä muutamalla kivalla tekstarilla, vähän niinkuin alkusoitto...
Tähän kuvioon kuuluu juurikin ne alkuruoat,ja niitten alkuruoat,ja pääruoat, jälkiruoka,ja vielä senkin päälle schnapsit..
Tämä ei ole siis hätästen hommaa, ja vaatii aikaa ja vähän panostustakin...
Tunnelmallinen musiikki, kynttilät tai takkatuli, lasilliset punaviiniä...
...suukkoja, haleja, kyöhnäämistä, kiusottelua...
Esileikkiä ja kunnon alkulämmittely, ei maratonillekaan saisi lämmittelemättä pinkaista.
Kun on pääruoan aika, niin sekin voi tapahtua rauhallisesti...(riippuen tietysti miten kauan edellisestä kerrasta on),asentoja vaihdellen, ehkä jopa paikkaa vaihtaen.
Ja kun on hetki huilittu, voi aloittaa toisen kierroksen, ja kunnosta riippuen vaikka kolmannenkin.

Kaikelle on aikansa ja paikkansa, 7n lajin illallinen eli seksi piiiitkän kaavan mukaan on oikeinkin mukavaa ja sille on tilauksensa, mutta ei aina tarvitse "syödä koko menua".
Joskus makkaraperunat kaikilla mausteilla on juuri se, mitä sillä hetkellä tarvitsee...on nälkä,ja ehkä vähän kiiruskin,joten" let's keep it simple".
En tiedä,missä sellainen kirja on jossa väitetäön,että nainen tarvitsee aina sen esileikin.
Allekirjoittanutkin on nainen hiusten puutteesta huolimatta, enkä minä ainakaan jaksa aina sitä alkuvehtaamista....sekin vaatii oman tunnelmansa.
Kaikkiruokainen kuin olen, niin pikaiset pöytään nojaten ilman runoja ja loitsuja,on varsin messevä ateria sekin.
Hame korviin ja housut nilkkoihin ja eiku hommiin...
Ja vot ku tekee kutaa....lähtee näläkä eikä kulu koko päivää....ja takuulla on hymy huulilla...

Merkillisiä olettamuksia ja luuloja tuntuu vielä olevan valloillaan näilläkin vuosiluvuilla vielä mitä eletään, olisi jo luullut sellaisten käsitysten kuuluvan romukoppaan.

Aika monta kertaa tulee törmättyä siihen yleiseen olettamukseen, että se on aina nainen, joka pitää ukkoparan puutteessa..milloin on migreeni,tai milloin piiloudutaan lasten taakse (hyvä tekosyy....joo joo...aikaakin on jos on halua,järjestelykysymys).
Löytyy varmaan naisissakin, en epäile yhtään, mutta kyllä niitä pihtareita löytyy miehistäkin...
Eihän tässä kukaan toki mikäön kone ole, ja joskus nyt ei vaan tee mieli.
Sinkkuna, kun se oma " koti sonni" puuttuu vierestä, niin tämä varsin luonnollisten himojen tyydyttäminen onkin sitten kovin yksilöllistä miten sen haluaa hoitaa.
Minua ei yhden yön panot kiinnosta, sen verran tunneihminen olen, että ventovieraiden kanssa vehtaaminen ei sytytä...
Onneksi minulla on vilkas mielikuvitus ja kymmenen tervettä sormea, ja jos mielikuvitus käy hitaalla,niin aikuisviihdekin on keksitty....
..kyllä vaan,ja löytyy valinnanvaraa aina eroottisesta Emmanuellesta suoran toiminnan joukkoihin: yks kaks koli neli kaik yhes koooos.....
Mitäs pahaa siinä nyt on, kun sitäkin nauttii pieninä annoksina silloin tällöin? Se on aikuisille tarkoitettua viihdettä, very simple. Ei sitä nylkytystä tarvitse joka päivä katsoakaan, mutta voi olla vaihtelun vuoksi paikallaan sekin...ei se ny mikään taide elokuva ole tarkoituskaan olla.
Oho...lähti lapasesta ja ajatus harhautui....
Jäin niihin pihtareihin siis...
Silloin jos/kun olen siinä tilanteessa, että minunkin elämässäni on ollut /on mies, niin ei ole se herra kuollut nälkäön keittiössä eikä makkarissa, ei ruoan eikä seksin puutteeseen...sitäpaitsi ruokahalu kasvaa syödessä...😏😎..eikö??
Sakset auki naiset (ja miehet),kuuluu siihen pakettiin pitää kumppani tyytyväisenä..jos halut on kovin poikkeavat toisistaan, niin nämä lie niitä keskusteluja,jotka on syytä hoitaa jo alkumetreillä yhdessäoloa.
Toki voi tulla sairauksia ja onnettomuuksia,jotka vaikuttavat suoraan myös seksuaaliseen haluun ja kykyyn, ja silloin tilanne käsitellään sen mukaan,molempia kunnioittaen.

Mutta - himot ne on hiirelläkin, ja seksillä kiristäminen, tai toiselta kokonaan tämän luonnollisen tarpeen tyydyttämisen kieltäminen,on julmaa.

Seksi on osa elämää,ei se ole koko elämä, mutta se on osa sitä...luonnollinen osa..niitä elämän pieniä nautintoja, kuten naku-uinti yöllä hiljaisella lammella.
Ja kun käytin ruokatermejä alussakin,niin voin lopettaakin niillä.

Nämä on makuasioita, joku on vähäruokainen,toinen on ahmatti...yks tykkää lihapullista ja joku muu tikka masalasta...
Kirjoittaja itse...noh, minähän olen hyvän ruoan ystävä,ja kaikkiruokainen, ja mitä seksiin tulee....
Hyvä ruoka, parempi mieli 😚😘

Onkin pienen yöpalasen aika....
T.herkkusuu Ansku

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Alakko olee mun kaa??

Alakko olee mun kaa??

 "Sä oot kiva, mä tykkään susta.
Niin säkin,mäkin tykkään susta.
Alatko olee mun kaa? Joo.."

 Ja sitten alettiin oleen yhdessä...miten ihanan suoraviivaista ja simppeliä toimintaa, miksi tehdä helpoista ja yksinkertaisista asioista tieten tahtoin vaikeaa ja monimutkaista...

Voisi kuvitella, että vuonna 2017 modernissa länsimaassa kaiken tekniikan ulottuvilla olisi tavattoman helppoa tavata se kumppaninsa: on facebookin eri sinkkufoorumit, on tinderit ja e-kontaktit ym ym....
Ja yhteyttä voi pitää sitten tämän kiinnostavan henkilön kanssa whatsupissa, mesessä,skypessä....
Ei tarvitse lähetellä savumerkkejä tai pullopostia..

Niinhän sitä luulisi,ainakin äkkisestään.
Tässä on nyt katseltu tätä maailmaa 40 ja risat vuotiaana sinkkunaisena jokunenkin vuosi, ja pakko myöntää, että minun kovalevyni ei kertakaikkiaan kykene sisäistämään sitä,miten tuo sirkus pyörii.
Ehkä minä olen liian yksinkertainen,ja vähän vanhasielukin, mutta totuus on se, että jätän mielummin tämän rakkauselämäni jatkossakin lady Fortunan käsiin, kun lähden mukaan leikkiin, jota treffailuksi ja kumppaninhauksi kutsutaan.
Sen verran minulla kuitenkin kokemusta tuosta lajista löytyy, että on materiaalia mistä ammentaa tämäkin teksti..ja onhan minulla kohtalotovereita, nimittäin ne muut sinkut, jotka osa enemmän,osa vähemmän aktiivisena pyörivät tässä tivolissa kanssani.

Jo pelkkä treffeille pääseminenkin tuntuu nykyäön olevan valtaisan uurastuksen tulos. Sitä pitää miettiä ja pohtia ja tuumailla oikein kunnolla, onhan se tosi mullistava päätös lähteä ventovieraan kanssa kahville, ei sitä voi hetkessä sellaista päättää....haukkuvat vielä hätäiseksi...

Ja kun sitten se ihme koittaa,että päivä on lyöty lukkoon ja vihdoin tavataan,niin alkaa se kolmannen asteen kuulustelu.
Armoton kysymysten tulva, muistuttaa jo työhaastattelua. Ja siinähän sitten istut kuin tikku kakassa,yrittäen parhaasi mukaan vastata näihin kysymyksiin...
...ja tätä rulettia voi jatkua hyvinkin pitkään,riippuen sinkun innokkuudesta pistäö itsensä likoon, kerta toisensa jälkeen..
Alkaen jo kuullostaa kuin vanhalta väsyneeltä gramofonilta,samat veisut taas...ja taas..ja taaas...

Minun täytyy nostaa näkymätöntä hattua niille urheille sinkuille, jotka oikeasti jaksavat tuota deittailua ja jotka ovat valmiita pistämään itsensä likoon ilta toisensa jälkeen.
Minä en sitä tunteiden vuoristorataa jaksaisi, en enää, enkä oikein jaksanut edes silloin, kun hieman enemmän olin siinä mukana.
Minä olen hirvittävän suoraviivainen ja mutkaton tyyppi,minä en tykkää karuselleista enkä vuoristoradoista.
Mulle sopii paremmin junakyyti läpi Mongolian arojen, jossa kaikki on selkeää ja mutkatonta.
Minä kaipaan sitä " alakko olee mun kaa" kysymystä,ja kun sitten niin päätettiin, niin sitten alettiin olemaan yhdessä..
Ei silloin mietitty että kestääkö se suhde loppuelämän, silloin elettiin siinä hetkessä ja suurella sydämellä, luottaen,toivoen,muttei liikoja murehtien,eikä varsinkaan analysoiden.

Minulla nyt ei ole mitään pakottavaa tarvetta pariutua ihan vaan siksi, että en jotenkin viihtyisi itsekseni.
Päinvastoin oikeastaan, viihdyn itsekseni suorastaan vaarallisen hyvin. Jos minun elämääni joku sitten tupsahtaa, niin hänen on tuotava siihen hyvää energiaa, eikä imettävä sitä pois kuin iilimato.

Mutta minä tarvitsisin aikakoneen.
Minä nimittäin haluaisin hypätä suoraan siihen kohtaan,jossa mieheni tietää miten haluan aamukahvini:" maidolla ja hiljaisuuden vallitessa".Ja tietää,että kukkakimpun sijasta pitäisin romanttisena sitä, että mökkini ovella olisikin odottamassa punaisella rusetilla koristettu täysi kaasupullo,ja kortti: "haluan että pysyt lämpimänä siloinkin,kun minä en ole sinua lämmittämässä."

Minun kovalevyni ei kestä sitä säätöä ja vääntöä ja taivastelua,ja soutamista ja huopaamista,ja vatvomista ja veivaamista, mitä tapahtuu ennen sitä.
Minulla ei ole kertakaikkiaan energiaa eikä kiinnostusta siihen. Ja jos minä haluan elämääni draamaa, siihen riittää mainiosti jakso kauniita ja rohkeita.

 Minä siis jatkan elämääni entiseen malliin, istuskelen kotosalla syöden jäätelöä suoraan litran purkista keittolusikalla, katselen frendit-maratooneja, haistelen kukkasten..ja välillä kakkastenkin tuoksua( tuleehan se jäätelö joskus uloskin, välillä ilman fanfaareja, välillä niiden kera), ja elän hetkessä.
Toivon kuitenkin, että jos lady Fortuna niin päättää, että hän ohjaisi poluilleni miehen, joka katsoisi minua silmiin ja sanoisi:" sä oot kiva, alatko olee mun kaa?"

Siihen asti, not my circus,not my monkeys

perjantai 28. heinäkuuta 2017

The world without " if's, or's and but's"

The world without " if's, or's and but's "

How many dreams are smashed in the start line to words " if only"....?
I would love to travel the world, if only....
I would love to study a new profession, if only..
I would love to buy that little red cottage, if only....
And the list goes on forever...
Quite honestly, I am not a big fan of " if only's".

To be fair, there might be a word I like even less than the one mentioned above.
The great big BUT ( yes, the temptation to add an extra T on the end is big😄).
My God how much I shiver just to write that word, let alone to hear it....
It is the type of word, that lingers in the air..that you can almost feel it coming...
And then...BOOM... a second later it appears horns blazing with a grande entrance...

Does this sound familiar to you:
You are a really nice lady/guy, .....BUT....
And there it is again, that irritating word,which keeps hitting us below the belt E-V-E-R-Y freaking time..

And as soon as you hear it, your question is: but WHAT???

You are a very interesting person and a very good applicant for this job, BUT...
Voila - it arrived again, this time during your job interview...

Can we set a law against those words, or just delete them out of our system??
Because I am so tired of " if only this and if only that" , and completely done with the endless but's:
butbutbutbutbutbutbutbutbutbut.....

I gotta tell you folks, that I would be a millionaire, should I had been given a euro for every BUT I have received....
" Oh Ann, you seem to be a real unique and nice woman, but....
....yes....what is it this time??

I should know better, they are just words...shouldn't get me all worked out, I should just ignore them and move on....
I manage to do that...well,at least occasionally.
I wonder - how would the world be without : if only, or and but..?
Would we be more hopeful? Would we be happier?
Just imagine those phrases in the beginning, without that devious " if only"..
I would love to travel the world! Simple...much more optimistic and leaves that room for that dream really grow on you, to really take wind under the wings and soar high in the sky filled with excitement...

Words....you can really make a difference which words you use and where, it is NOT irrelevant.
So be careful, be wise, choose your words thinking,how you would like to be talked to.
Let your heart guide you, and be surprised.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Books - my comfort, my lover, my best friend

Books - my comfort, my lover, my best friend

  Sometimes I struggle to admit, that they are just objects...things...material...
For me, they are so much more than that - having a soul, a character, a story to tell...how can anyone possibly call them just things??
Books - for me, represent every possible mood,a person can have.
They make me laugh, often also tears of sadness are brought up to my cheeks, sometimes even anger....
Books are my comfort, my lover, my best friend.

 I have become quite good trusting my instincts and picking up the right book for the right mood, very rarely I go wrong.
I like that...
Because when I am feeling especially vulnerable and weak, I know that my book comforts me, it doesn't surprise me with unpleasant discussions nor corner me with tough questions.
It takes me to the whole different world, different hights, different sceneries.
It makes me forget the real life, the struggles, the restless nights filled with worries and anxieties..

It is also my lover...filling me up with luscious fantasies, starry nights, heated passionate moments.
It doesn't judge me, nor it has a need to analyze me, or try to mold me to become something else.
The book,what I have chosen, takes me as I am, cherishing my unique being, making me special and loved.

Books open a whole new world to me..they take me to the highest mountains of Himalayas, where I could never even dream of going..
They also take me to the hectic, noisy streets of New Delhi, describing the chaos so well, that I can almost smell the chicken curry sold out of those street kitchens.
Books take me back in time...all the way those eras with dinosaurs roaming here, and I am also rocketed to whole other planets...
How can you not love books, when they give you so much??
I learned to read at the age of four, and my life was never the same after that.
I could have never imagined all the adventures,I was about to live through,just by walking to my local library and diving into all those pages of stories I have done already.
And when my own life was chaos, when I was going through my own personal hell on the earth, I was hiding under my bed,reading stories of whales and chimpanzees in the dim light of my little flashlight.
It took me through the wormhole, my own Stargåte, it gave me a sanctuary to breath and rest.

  Sometimes, when I have read an especially interesting book, I feel sad when I have read it...I don't want to depart from its company, not just yet....so I try to prolong the au revoirs..
And then there are the classics, those pieces of art, that you keep going back through years, and the story never grows old on you.

So yes....books are my friends, close friends, they have been with me all my life, and never stop amazing me, never disappoint me, or leave me lonely
Thank you for the magical journeys so far, and thank you for those waiting to happen.

Paris - a city not meant for everyone

Paris - a city not meant for everyone

  When you travel enough, you get a feeling of the place quite fast,once you arrive there.
The places, destinations, could be described as clothing or piece of accessories.
Some places need another fitting before you are certain, if it suits you.
Other places, are an instant match - they just fit you perfectly and make you feel so cozy and comfortable.
Say Ireland,as example.
From the day one, it has suit me like the best,most expensive haute cauture dress.
Ireland is my Karl Lagerfeldt, my Oscar de La Renta, it always makes me look like a million dollar.
It also makes me warm inside out, like having a good Irish whiskey with a warm woolsweater and woolsocks in front of a fireplace.

Other places....
...other places,on the other hand, are like a pair of very uncomfortable shoes - one size too small and with too big heels.
Paris has become these shoes to me, I have bravely tried to fit them on and try walking with them not only once, but twice.
I was trying them on in the middle of the day, and I was trying them on in the middle of the night, and I was still uncomfortable.
Just don't fit, simple as that.
So how long one must keep trying,or is it safe to say, that Paris and myself,are not match made in heaven??

Then there are these neutral places you visit, as a part of your journey or sometimes even as your final destination.
These places are those everyday office suits, neutral, comfortable, let's admit: a bit dull. For me, nothing personal, but Germany is my business suit.

In the final end, there is always that perfect place for each and everyone of us, that place, which brings the best out of you.
Some like to wear the neutral tones, which doesn't bring you to attention too much.
Some like to wear the whole samba carneval outfit, for the opposite reaction among us others: to get the attention.
I am born at 1970s, I am from the hippie era,I suppose.
But what I like to wear most, is to dress to honour the summer - my very favourite season.
I like to wear the colourful flowers,what I see when I go for a run.
I like to wear the soothing blues of waves,what I feel,when I dive into one of the thousands of lakes we have.
I like to wear the velvety green, the colour of our forests,what they look like after rain.
I also like to accessories myself with the colour of the burnt orange, that's how the gourgeous trees look like in their fall catwalk.
And the best accessory of all, is the smile what I wear, and that, ladies and gentlemen, is the sun...
That is the show-stopper, and the catwalk...
..the catwalk is located right here at home - in a land of forests and lakes.In the land, where the sun refuses to go to sleep at summers, and when it doesn't wanna get out of the bed at winter...

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Se täydellinen kesäpäivä

Yksi täydellinen kesäpäivä

 Pieni hetki ihmisen elämässä, mutta niin täynnä hyvää mieltä, ja positiivista energiaa.
Mansikan ja mustikan maku huulilla, vilvoittava merivesi keholla ja leppoisa lämmin auringonpaiste...
...puna-apilan, päivänkakkaran ja maitohorsman kepeä tanssi tuulen heilutellessa niiden sorjia varsia.
Sinikellon lempeä huokaisu, kun pullean pörheä mehiläinen pysähtyy sen kukkaan....taipuen,muttei taittuen tämä kaunis kukka ottaa vastaan pienen iloisen pörriäisen, joka pian kuitenkin jatkaa matkaansa.
Kettu Repolainen pysähtyy polullaan hetkeksi, rapsuttelee itseään hetken ja venyttelee toisen ,kääntyy ja näkee edessään hahmon...
....ihmislapsi kukkamekossaan kyyristellen hamuaa herkullisia sinisiä marjoja pensaasta maiskutellen onnellisena huuliaan..
Näiden kahden metsän kulkijan katseet kohtaavat hetkeksi, kumpikaan ei liiku, mutta sitten kettu kääntyy takaisin tulosuuntaansa ja katoaa metsän uumeniin.
Se seisahtuu hetkeksi katsoen taakseen, ihmislapsi jää sinne kyyristelemään, ei lähde perään. Sitten hän suoristautuu, hänen kasvoilleen leviää onnelkinen hymy ja hän häviää hiljaa polkua pitkin takaisin ihmisten maailmaan.

Kesäpäivä täynnä tuoksuja,makuja,ääniä, jotka tämä kukkaismekossaan kulkeva ihmisen lapsi painaa sydämensä sopukoihin talteen..kuin suuren aarteen.
Ja kun marraskuu sitten saapuu taas joskus nurkille, uhmakkaana ja kovaäänisenä,ahmaisten tuon kesäisen keijun kitaansa kertahaukkaisulla,
niin tämä hentoinen tuulessa keinuva kesäheinä raottaa aarrearkkuaan varoen,ja nauttii vielä pienen tovin täydellistä kesäpäivää, ennenkuin pimeys ja kylmyys jäädyttävät hänen sydämensä ja upottavat. hänet taas syvään kuiluun, kauas valon ja lämmön kosketuksesta.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Pieni kulkurikissa

Pieni kulkurikissa

Pieni, sateen läpimäräksi kastelema viluinen kissa kuljeskelee yksin pimeydessä halki meluisten katujen..
kiireiset askeleet potkivat ohikulkiessaan tätä yksinäistä ,eksynyttä taivaltajaa..autot ajavat ohitse..ohikiitävien autojen renkaista lentämä vesi kimpoaa kulkurin turkille..väreet kulkevat pienen hahmon selkää pitkin..autojen valot sokaisevat..
Pieni yksinäinen taivaltaja hakee..hakee...etsii..kiertää kaikki kaupungin kahvilat..turhaan..ei löydä..katsoo vielä viimeisenkin nurkan taakse - hiipii pitkin hämärän kujan seinämää, pelästyy kohti tulevaa rämisevää peltipurkkia..edessä on ovi..livahtaa siitä sisään..
..musiikki kantautuu jo eteiseen..kauniit pianon sävelet lumoavat kissan..joku kantaa eteen ruokakipon ja juomaa..
pienen vilusta värisevän eläimen eteen pysähtyvät askeleet..taasko tulee potku?! Ei..kissa nostetaan syliin, viedään lämimässä sylissä takan eteen, silitetään..uskaltaisikohan pieni kulkuri ummistaa hetkeksi silmänsä..pieneksi toviksi vain...uskaltaa se...kädet lepäävät kostealla turkilla ja lempeästi silittävät vaeltajaa uneen...
Hetkeksi on pieni kulkuri löytänyt taas kodin, turvallisen majapaikan..

torstai 22. kesäkuuta 2017

Matkaväsymystäkö - ei kai??? 21.6.2017

Matkaväsymystä - ei kai ?? 😮21.6.2017

 Ajatus takkuaa, jalkoja painaa ja pieni ärtymys meinaa pukata pintaan....odottavan aika on pitkä, suorastaan tuskastuttavan pitkä. Kuka on liimannut viisarit paikalleen??
Westportin katukahvoilassa on vilskettä, ja kesti hyvän aikaa, että löysin itselleni pöydän jossa saan ladata sekä puhelimen akkuja kuin myös omianikin.
Viereisissä pöydissä pulistaan ja nauretaan, jossain kauempana itketään ja kiukutellaan....elämän ääniä, mutta tällä hetkellä volyymit niin kovalla, niin kovalla...
Itse matkanteko tänne Westportiin Congin kylästä sujui yllättävän vaivattomasti, olin varautunut kävelemään paljon enemmän.
Ensimmäiset 6km kävelin ihan suosiolla saadakseni vähän liikuntaa ja raitista ilmaa, sen jälkeen nostin peukun pystyyn ja aloin seuraamaan ottaisiko joku minut kyytiin..
Aikamoinen määrä autoja ehti ohi ajamaan, ennenkuin eräs auto näytti hiljentämisen merkkejä.
Mukava vanhempi herrasmies nappasi kulkurin kartanlukijan paikalle ja vei minut vähän matkaa eteenpäin,rupatellessa siinä samalla niitä näitä.
Seuraavaa kyytiä ei tarvinnut odottaa kovin kauan aikaa,ja pääsin Castlebarin kaupunkiin asti.
Tämä autoilija sanoi, että aika harvoin enää Irlannissakaan liftataan tai otetaan liftareita kyytiin, on sattunut tässäkin maassa kuulema riittävästi yhtä sun toista, että tämä aiemmin niin suosittu tapa liikkua paikasta toiseen on tullut jo lähes uhanalaiseksi. Hän kuitenkin ajatteli, että näytin harmittomalta kiltiltä naiselta ja liikuin yksin, niin päätti sitten kuitenkin tehdä poikkeuksen kohdallani....kiitos siitä hänelle.
Castlebarista ajattelin sitten ottaa linja-auton Westportiin,kun niitä kerta jo tällä välillä alkoi liikkumaan, joten jätin peukalokyydit noihin onnekkaisiin osumiin aamupäivän aikana.

  Nyt siis tuijotan kelloa joka minuutin välein,ja odotan kuin lehmä laitumelle pääsyä, että saan karistaa kaupungin melut niskoiltani ja sukeltaa taas sinne kaappiin ja antaa seinän avautua kohti uutta satumaata: Inishturkin kauniille saarelle.
Siitä huolimatta, että minua täällä jatkuvasti luullaan yli 10 vuotta ikäistäni nuoremmalta, tunnen oloni melko uupuneeksi.
Alanko olla liian vanha tähän reissunaisen elämään, vai veikö edellinen paikka mehut rutinoituneesta matkantekijästä?? Toivottavasti kyse on jälkimmäisestä vaihtoehdosta, sillä en haluaisi joutua miettimään vaihtoehtoja tälle elämälle...en vielä...
Ehkäpä tunnin merimatka virkistää nuupahtaneen naisen, ja ajatus omasta huoneesta houkuttelee kyllä aikalailla. Saan nukkua ikkuna auki koko yön,ja nukahtaa merilintujen ääneen.
Inishturk on todellakin oma maailmansa, kaikki hömppä ja turha draama jää mantereelle, ja siellä on helppo hengittää.
On mukavaa nähdä vanhat tuttavat, lähteä lenkille, ja kiivetä kylätalolle kahville ja netin ääreen päivittämään kuulumiset.
Ehkäpä inspiraatio kirjoittamiseenkin palaa ja saan aikaiseksi kynäillä Lempi-velhon kuulumisia ja muitakin tarinoita. Elän toivossa, sillä ainakin vuosi sitten olin hyvinkin luovalla päällä saarella ollessani.
Jospa minun todellakin täytyy vaan seuloa nämä työpaikat entistäkin tarkemmin, itse työtehtävien lisäksi valittava paikkakin tarkemmin.
Cong oli toki pieni paikka, ja ne metsät lumosivat minut täysin.
Mutta jospa minun täytyy hankkiutua todella kaukaisiin kolkkiin....saariin, Pohjoisen tuntureille, aavoille ja aroille.....olla lähellä luontoa, osa sitä, elää sen varassa, sen armoilla.
Ei ole aina ihan yksinkertaista tämä kulkurin elämä, ainakaan jos on voimakkaasti aistiherkkä ja introvertti. Omaa vointiaan ja jaksamistaan saa kyllä kuunnella tarkkaan, ettei totaali väsymys pääse yllättämään puskista...
..noh, tämä tästä tällä erää..
Kokoan kimpsuni ja kampsuni ja luuni kahvilan nurkkapöydästä ja suunnistan jonnekin, missä kuulen taas paremmin omat ajatukseni.
Ihanat ajat koittavat aivan tuntien päästä ja otan niistä irti kaiken mahdollisen....Inishturkissa tavataan !!!
T.Ann O 'Songland

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Metsän mystiikkaa ja kesän huumaa 20.6.2017

Metsän mystiikkaa ,  ja kesän huumaa

  Aurinko on hemmotellut tätä kesän lasta tänään oikein antaumuksella, ja koko päivä on ollut yhtä ulkonaoloa ja fiilistelyä...
...voisin syleillä koko maailmaa, ihan naamaan koskee tämä jatkuva hymyily mutta nuo lämpimät säteet saavat aikaan minussa ihmeitä.
Hyvä että aamiaisvuoron sain loppuun tehtyä, kun jo kirmasin satumetsään lenkille.
Tunnelma siellä oli taas kuin sademetsässä, linnut lauloivat kovaa ja korkealta ja vihreiden eri sävyjä oli miljoona ainakin....suorastaan lensin polkua pitkin, hyvä että jalat osuivat maahan...arvokkaat vanhat puut myhäilivät huvittuneina tämän menninkäisen menoa katsellen, ja linnut kannustivat omilla hurraa huudoillaan minut liitämään eteenpäin kohti metsän vihreää syleilyä.
Välillä pysähdyin hetkeksi henkäisemään keuhkoini raikasta ilmaa ja imien sisääni tätä mystiikkaa, mitä minulle annettiin sylikaupalla.
Sitten etsin tieni vihreästä paratiisista järven rantaan, joka toi mieleeni kotimaani ja kotikaupunkini.
Istahdin kivelle, otin kengät ja sukat jalastani ja upotin kiitolliset jalkani veteen....varpaat kipristelivät nautinnosta ja silmät painuivat väkisin kiinni auringon suukotellessa kasvojani...
Laineet liplattivat lähes unettavasti, ja hyvä etten mulskahtanut kokonaan veteen unohtaessani hetkeksi missä olin..
  Sain käyttää kaiken tahdonvoimani kiskoakseni itseni pois kiveltä ja jatkaakseni lenkkiä....
Loppupäivä menikin pihalla nurmikolla maaten kuin raato ja imien vielä lisää tuota ihanaa valoa ja lämpöä, omat aurinkokennoni täyteen pahan päivän varalle.
Päiväkahvit ja suklaamuffinit meni myöskin täysin pihalla.....tämä on hyvä päivä, eikä kukaan sitä minulta saa pilattua vaikka kuinka yrittäisivät.
Huomenna vaihtuu maisemat ja seikkailu jatkuu, vielä yksi työvuoro ja homma on taputeltu.
Linnan puutarhassakin tuli käytyä iltakävelyllä, ja kylläpä siihen olikin panostettu oikein kunnolla ja kaikki oli niin huoliteltua ja fiiniä. Lavantelit tuoksuivat ja toivat mieleeni reissut Provencessa, mehiläiset pörräsivät onnellisina ja touhukkaina kukasta kukkaan.
Nautin silminnähden näistä pienistä hetkistä, pienistä yksityiskohdista, ne piirtyvät muistiini...jalkani muistavat jokaisen askeleen, jonka olen ottanut eri maisemissa...
Auringon lämmittävät poskeni punottavat ja silmäni loistavat innostuksesta, tunnen taas eläväni joka solullani....

Lämpimin kesäterkuin Ansku

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Suklaakakkua ja suklaasilmiä 17.6.2017

Suklaakakkua ja suklaasilmiä 17.6.2017
 
   Alkaahan se onni kääntyä tälläkin Aku Ankalla ja päivä paistamaan tähänkin risukasaan.
Varsin pomppuisan ja kivikkoisen alun jälkeen tie on vihdoin vähän parantunut ja suunta nousujohdannainen.
Tein vähän muutoksia tilanteeseen ja vaihdoin kurssia, ja se veto kannatti kaikin puolin. Eilinen päivä oli jo merkki tulevasta, se sisälsi paljon pientä hyvää, joka antoi aihetta jo hymyynkin.

  Ensi viikon keskiviikkoaamuna pakkaan reppuni ja jätän tämän paikan taakseni, otan mukaan hyvät muistot ja huonommista otan opikseni.
Suuntaan kohti paikkaa, jonka pelkkä ajattelukin saa varpaat kippuralle ja hymyn ulottumaan korvasta korvaan.
Viime kesänä vietin kolme huikeaa viikkoa karun kauniilla Inishturkin saarella, jonka tapahtumista kirjoitin myös päiväkirjaa. Se paikka lumosi minut täysin, ja jätti pysyvän jäljen sydämeeni.
Ne ihmiset jäivät ajatuksiini,ja meren tuoksu ja maisemat piirtyivät aistieni muistitikulle ikuisiksi ajoiksi.
Ja nyt....tasan vuosi edellisestä käynnistä, tieni vie sinne uudestaan.
Menen tapaamaan saaren ihania persoonallisia, sitkeitä asukkaita ja pääsen myös ainakin vähäksi aikaa heitä myös auttamaan.
Pääsen taas juoksemaan lenkkejäni saaren ympäri vievällä polulla, tervehtimään lampaita ja muita nelijalkaisia ystäviäni.
Ja jos onni suo, niin ystäväni Pete saattaa jopa viedä minut kalaan kauniilla tukevalla veneellään.
Tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun alus irroittautuu Ronagh Pierin laiturista ja lähdemme kohti Inishturkin saarta Atlantin aaltojen ympäröimänä.
Tämän uutisen vahvistumisen jälkeen, että suuntaan sielunmaisemiini, alkoi muutkin hommat taas sujumaan.
Vanha emäntä toi illallisen jäljiltä minullekin oman osani, ja täytin kupuni maittavalla lihapadalla,jonka täytteeksi ammensin vielä aimo annoksen täyteläistä ja suussasulavaa suklaakakkua.
Eikä tässä vielä kaikki....vatsani kiitti yltäkylläisestä illallisesta, mutta niin tekivät silmänikin.
Sillä minulle oli suotu ruokailuseuraksi hätkähdyttävän komea nuori ( joo joo, liian nuori mulle)mies.
Hän on Kanadan Nova Scotiasta Irlantiin töihin tullut kokki, ja voi hyvä tavaton mitkä suklaasilmät sieltä pöydän toiselta puolelta minua katsoikaan....huokaus...
Ja ne hiukset, ihanat tummat kihartuvat valloittavat hiukset, joita olisin niin mielelläni käynyt lisää pörröttämässä.
Varsinainen " eye-candy" tämä komea ja miellyttävä Kanadan lahja maailman naisille, vaikka pitikin malttaa mieleni ja jättää nautinto puhtaasti silmäniloksi.
Eli oodi Kanadalle, sen komeille miehille ja vaahterasiirapille ❤😘.
Siis kuten näkyy, tekstistä paistaa läpi varsin duurivoittoinen rytmi.
Eihän bluesissakaan vikaa ole, päinvastoin. Joskus oikein sydämestä kumpuavat bluesin sävelet yhdistettynä huuliharpun kaihoisaan sooloon ovat myöskin paikallaan, kaikelle on paikkansa tässä maailmassa, tässä elämässä...
..erilaisille tunteille ja erilaisille sävelille....

Käyn heittämässä täällä vielä muutamat metsälenkit Narnian satumetsän siimeksessä, ennenkuin astun taas komeroon ja työnnän sen takaseinän auki täysin erilaiseen maailmaan.
Pysykää mukana, matka satujen ja tarinoiden ja sävelten maassa jatkuu.....

Ann O' Songland

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Onko järkee vai ei..














Onko järkee vai ei 13.6.2017

  " Onko järkee vai ei ", Sliippareiden biisi soi korvissani.
Kenenkä unelma on elää kädestä suuhun lähes persaukisena kiertäen ympäri Eurooppaa tehden ihmisille töitä melkein puoli-ilmaiseksi?? Ja onko siinä koko touhussa mitään järkee??
Voisinpa melkein vastata,että eipä taida olla, vaan aika järjettömältä touhultahan tuo äkkisestään ajateltuna kuullostaa...
..ja sitä se onkin....
Erityisen järjettömältä se tuntuu, kun kyseessä on lähes viiskymppinen akka, jolla on useampi ammatti hankittuna, ja siitä huolimatta irtisanoutui palkkatyöstä ja lähti pienen repun kanssa kohti tuntematonta ja epävarmuutta.
Eipä ole kaikki muumit laaksossa eikä inkkarit kanootissa eikä vintillä pala valotkaan, mutta tarvitseeko kaiken elämässä ollakaan niin hirveen järkeenkäypää?
Minä olen ajatellut tämän niin, että niin kauan kun noudatan lakeja enkä vahingoita ketään, saan olla juuri niin järjetön kuin huvittaa.
Olisi jäänyt monet hienot kokemukset välistä, jos en olisi tätä polkuani valinnut. Toki olisin päässyt usein paljon helpommallakin, mutta minä teen muutenkin kaikki vähän pidemmän kaavan mukaan.

  Sen verran olen kyllä nyt ehtinyt tässä pohtimaan, että aion tehdä jonkinmoista rajausta jatkossa, mitä hommia teen vapaaehtoispohjalta ja millasia hommia ihan palkallisena.
Olen tullut siihen tulokseen, että majoitus -ja ravitsemisalan työt teen jatkossa ihan oikealla palkalla.
Perustelen sen niin itselleni, että minulla on tähän ammattiin sen luokan osaaminen, että en myy itseäni enkä ammattitaitoani enää alennuksella kellekään.
Joka haluaa minut töihin ravintolaan tai hostelliin tms.,niin saa olla valmis maksamaan työstäni asianmukaisen palkan.
Tämän vuoksi peruin myös Newportin Bed and Breakfast paikan, ja jatkan nykyisessä kohteessani, kunnes löydän mieluisemman ja motivoimman työn ja työympäristön.

 Mitä hommia sitten haen jatkossa Workawayn ja HelpXn kautta??
Haen töihin eläinten pariin, hoitamaan koiria,hevosia,lampaita,vuohia......
Kyllä, tältäkin alalta löytyy osaamista ja koulutusta, mutta työ on niin mielekästä, että pienissä määrin teen sitä mielelläni ihan majoitus-ja ruokapalkalla.
Myös paikat kuten viime kesän Inishturk ja Sveitsin viinitila, tulevat kyseeseen.
Lähtökohtaisesti haen paikkoihin, jossa olen ainoa vapaaehtoinen kerrallaan ,ja jossa olen paremminkin osa perhettä kuin joku erillinen työntekijä, joka sellaisena pidetäänkin ...

Olen tätä ennenkin painottanut, ja teen sen taas, tämä ei todellakaan sovi sellaiselle, jolle rutiinit ovat tärkeät.
Tässä elämäntavassa on pakko tottua epävarmuuteen vähän joka asiassa, se kuuluu kuvaan, ja sen kanssa on opittava elämään.
Oma opetteluni se on minullakin ollut, ja joskus tulee vieläkin vähän shokkina, mutta jotenkin sitä vaan kokoaa itsensä ja pärjää...tuurilla ne laivatkin seilaa 😄😉.
Yksinolo ei saa olla taakka eikä sitä saa pelätä. Jos ei oo itsensä kanssa sinut eikä viihdy itsekseen, sekin voi koitua kohtaloksi.
Tämä harvoin on minulle haaste, toki minäkin välillä koen yksinäisyyttä ja tunnen olevani kaiken ulkopuolella, onneksi se tunne menee pian ohi.
Minulla nämä yksinäisyyden tunteet ovat olleet pahimmat juuri näiden hostellitöiden puitteissa, ihmisten ympäröimänä, silti täysin yksin.
Vähiten olen kokenut yksinäisyyttä ollessani Kökarissa ja Inishturkissa. Molemmat pieniä saaria ja ihmisiä ei ympärillä, mutta luontoa ja eläinkontakteja kylläkin.
Elämä on matka....todellakin....se on loputonta kasvamista ja oppimista.
Emme ole koskaan valmiita, ja juuri siksi: keskeneräistä työtä ei saa arvostella.

Lämpöä päiväänne toivoo Ann O'Songland


maanantai 12. kesäkuuta 2017

12.6.2017

Oppitunteja elämästä ja itsestäni Irlannin vehreissä maisemissa 12.6.2017

"  Kun elämä heittää sinua sitruunoilla, purista niistä mehua".
Eikös se sanonta mennyt jotakuinkin juuri noin.??
Tämä varsin rakkaaksi tullut vihreä saari näköjään päätti, että olen sitruunanmehun tarpeessa kovastikin, joten niitä on sitten lennellyt tasaiseen tahtiin sekä oikealta että vasemmalta.
Mehun tekoohan sitä sitten on ryhdyttävä, ei mene hyvät hedelmät ihan hukkaan.
Minä olen Kökarin vuoden jälkeen ollut varsin rauhaa rakastava ihminen, joka välttelee suuria konflikteja mielummin kuin  kulkee kohti niitä uhmakkaasti hihoja käärien.
Niitä erimielisyyksiä ja konfliktejakin kuitenkin tuppaa joskus tulemaan, ainakin jos yhtäön enemmän joutuu olemaan kanssakäymisissä lajitoveriensa kanssa.
Ja kun ne tulee, niin mielelläni ne selvittäisin heti alta pois ilman puhdistamiseksi.

Näin luulin toimineeni Kroaatti kämppiksenikin kanssa, ja varmuuden vuoksi otin vielä hajurakoa ( kirjaimellisesti)ja vaihdoin kämppääkin....ja kämppistä.
Hän sai oman "man-cavensa" takaisin, minä muutin kimppakämppään hostellin yläkertaan mukavan nuoren Ranskalaistytön seuraksi.
Jotenkin ajattelin, että Kroaatti herra olisi ollut onnellinen saatuaan huoneensa itselleen, mutta sepä olikin varsin väärä luulo.
Tilanne ei parantunut yhtään, vaan täällä hän marssii maailmanlopun ilme kasvoillaan tervehtimättä,ja mulkoillen perään.
Olen yrittänyt olla kohtelias ja asiallinen ja toivotella hyvät päivät ja huomenet, mutta ainoa reaktio on halveksuva katse ja epämääräinen tuhahtelu, jota saan osakseni.
Pitäkööt tunkkinsa, mokomakin ilman pilaaja ja energiasyöppö...ei maksa vaivaa....
Ehkä olisin voinut vielä jotenkin sietää tämän " hurmaavan aurinkoisen" läsnäoloa, mutta kun työpaikkani isäntäkin päätti alkaa rasittavaksi, niin ajattelin nostaa kytkintä.
Olen kyllä sitruunamehun ystävä, ja appelsiinin,kuin myös greipinkin, mutta rajansa se on talkkunan syönnilläkin.
Minä tulin tänne vapaaehtoisesti, omilla rahoillani. Minä annan näille isännille (=hosteille)sekä omaa aikaani kuin myös omaa osaamistani, enkä tee mitään hommia puolivillaisesti, oli kyseessä virallinen työsopimus tai vapaaehtoistyö.
Minä ryhdyn kaikkeen täysillä laittaen itseni likoon 110%sti tai en ollenkaan.
Joten siinä vaiheessa kun minusta alkaa tuntumaan, ettei olemassaoloani ja työpanostani arvosteta vaan etsitään tikusta asiaa että päästään jostain valittamaan, niin minä katson parhaakseni poistua maisemista.
Mielenrauhani on edelleen rahaa tärkeämpi, vaikka tämä veisi minulta hengen.
Ja koska minulla ei ole ollut järin kivaa lenkkejäni ja muutamaa kivaa asiakasta lukuunottamatta, otin ohjat omiin käsiini ja tein korjausliikkeen.
 
   Ylihuomenna lähden täältä Newportin pieneen kylään Westportin kapungin kainaloon, jossa minua odottaa uusi host ja uusi työpaikka ( Bed and Breakfast).
Saapi nähdä, millainen paikka se on, mutta toivotaan,että tilanne muuttuisi vähän miellyttävämmäksi.
Matkaa täältä nykyisestä paikastani uuteen kohteeseen on viitisenkymmentä kilsaa, jonka taitan reippaasti kävellen ja liftaten.
Tätä peukalokyydin jaloa taitoa en olekaan vielä täällä kokeillut, mutta ajattelin nyt korkata senkin tavan liikkua,kun liikun kuitenkin keskellä päivää ja rauhallisella seudulla.
Otan koko loppureissun muutenkin suurena seikkailuna ja perstuntumalla, enkä kyllä pois lähde ennenkuin valmiiksi buukattu lentoni lähtee elokuun 18.päivä Dublinista kohti Tukholmaa.
Vaihtelua halusin, ja sitä saa mitä tilaa..
Mulla on terve kroppa ja hyvät kengät, ja pieni reppu, joten toteutan nyt kirjaimellisesti suosikkihahmoni Nuuskamuikkusen elämää ja sanontoja:
" kenenkään ei pitäisi omistaa enemmän kuin mitä jaksaa kerralla kantaa"
" tänään oken täällä ja huomenna jossain ihan muualla".

Matkailu avartaa, ja se on loppumaton tapa oppia sekä ympäröivästä maailmasta, muista ihmisistä ja etenkin itsestäsi.
Minäkin teen näitä empiirisiä tutkimuksia itseni kustannuksella suruitta jatkuvasti, ja kun kohde on erityisherkkä introvertti, niin kokeiden tulokset voivat yllättää joka kerta tottuneenkin itsensä tutkailijan.

Näin tällä kertaa....
Palailen linjoille jahka kotiudun uuteen paikkaan....
Cong vaikenee......

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Vaiteliaan miehen mailla....



Vaiteliaan miehen mailla ei olekaan niin vaiteliasta 5.6.2017

    Viikko sitten linja-auto tiputti minut tien varteen ja kuski hihkaisi edestä että perillä ollaan.
Eihän siinä auttanut muu kuin hypätä kyydistä reppunsa kanssa ja katsella ympärilleen, että minnekä sitä on itsensä tällä kertaa hilannut.
Sen jälkeen onkin sitten vauhtia ja ääntä riittänyt, eikä tylsää hetkeä juuri ollut.
Pienten alkukangertelujen jälkeen työtkin lähtivät sujumaan hyvin, ja työn vaihtelevuus ja työaika ovat juuri sopivia minun makuuni, etten pääse tympääntymään.
Minähän olen siis töissä perheyrityksessä, joka pitää yllä: B & B majataloa, hostellia, leirintäaluetta( telttailijoille ja karavaanareille)ja Glamping toimintaa ( = glamorous camping).
Minun työnkuvakseni on muodostunut aamiaisvuoro hostellin ja Glampingin asiakkaille, sekä iltavuoro vastaanotossa, jossa otan vastaan kaikki vieraat,tulevat he yöpymään minne tahansa.
Töihin mahtuu myös vähän siivousta ja mankelointia yms..mutta enimmäkseen huolehdin yllämainituista asioista.
Vierailijoita tulee paljon Irlantilaisten lisäksi tietenkin Britanniasta, mutta myös Ranskasta ja Saksasta.

Tässä paikassa teen n.30-35h viikossa töitä, josta korvauksena majoitus jaetussa huoneessa, aamiainen ja rahallinen korvaus muihin ruokiin, joita saa sitten itse ostaa kyläkaupasta. Lisäksi pyykinpesu kuuluu maksutta ja ilmainen wlan.
Työn kuva ja työn määrä sekä siitä tulevat korvaukset riippuvat täysin paikasta, jossa on hommissa.
Joissakin paikoissa ei saa rahallista korvausta, mutta majoituksen lisäksi kaikki ruoat kuuluvat talon puolesta, ja esim. viime kesänä Sveitsissä viinitilalla ollessani minua käytettiin aivan upeilla retkillä useana viikonloppuna ja kaikki kustannukset hoidettiin puolestani.
Vaihteluahan tässä saa, kun jokainen paikka on erilainen. Joustoa ja sopeutumista se kyllä vaatii yhtä lailla, sillä koskaan ei tiedä millaiset isännät on vastassa ja milkaiset kämppikset.
Eli ihan urautuneille tämä elämäntapa ja reissausmuoto ei todellakaan sovi, ja itsekin on saanut kyllä välillä huomata, että löytyykö vielä jostain se ekstra joustovaihde vai palaako käämit kiinni ja kuminauha katkeaa....
Pienen kiroilun ja tuskailun ja hampaidenkiristyksen jälkeen pääsee taas kiinni kaikkeen, ja diplomatiataidot ja neuvottelukyvyt tuntuvat välillä olevan sitä luokkaa, että kriisialueellekin minusta voisi olla käyttöä.
Täällä Congin kylässä minun kämppis on Kroatialainen 41 vuotias mies, jolleka itsenäinen ,itsepäinen ja sanavalmis Suomalaisnainen tuntui tulevan pienenä shokkina.
Pienten palaverien jälkeen nyt on rauha maassa, ainakin näennäisrauha, ja valtakunnassa kaikki hyvin.
Laitan blogin lopuksi linkit niille sivuille, joita kautta näitä paikkoja olen hakenut.

  Lupasin edellisessä postauksessani kertoa lisää Vaiteliaasta miehestä, joten tehdäänpä se nyt.
Kyse on siis elokuvasta the Quiet Man, joka filmattiin monilta osin juuri täällä Congin kylässä ja lähimaisemissa vuonna 1951.
Elokuva on John Fordin ohjaama, ja voitti nimenomaan parhaan ohjauksen Oscarin vuonna 1952.
Elokuva perustuu kuitenkin 1920 luvun Irlantiin, ja sitä tähdittivät John Wayne ja Maureen O'Hara. Elokuvan näyttelijät ja muu väki majoittuivat Ashford Castlen tiloissa, joka tänäkin päivänä on erittäin tasokas ja upea hotelli.
Koska Congin kylä on piskuinen, niin elokuvan tekoon osallistui koko kyläyhteisö, ja siksi tänäkin päivänä tästä paikasta on tullut leffan faneille lähes pyhiinvaelluskohde.

Tämän majoitusyrityksen isäntä on syntynyt vuonna 1952, eli vuosi itse elokuvan teon jälkeen. Hänen isänsä, isoisänsä, setänsä, ja paikallinen ompelija, olivat kaikki mukana tavallaan elokuvan teossa, osa mm.ekstroina elokuvan eri kyläkohtauksissa.
Joten isäntäni Gerry on kasvanut koko ikänsä Vaiteliaan miehen vaikutuksen piirissä, ja innostunut ylläpitämään tätä elämystä ja tunnelmaa omalta osaltaan.
Niinpä hän vaimonsa Margarethin kanssa perustivat Bed and Breakfast yrityksensä elokuvan teemalla, ja tiloissa on voimakkaasti esillä valokuvia elokuvan eri kohtauksista, ja huoneet on nimetty elokuvan hahmojen mukaan.
Sen lisäksi hostellissa on pieni sali, jossa pyörii iltaisin the Quiet man kaikille halukkaille vieraille.
Kylästä löytyy myös heidän avaama the Quiet man museo.
Menemättä liikaa itse elokuvaan, etten pilaa teidän katseluintoa kertomalla liikaa juonta, voin lyhyesti referoida tarinaa.
John Wayne näyttelee Sean Thorntonia, joka on Irlantilais - Amerikkalainen nyrkkeilijä. Hän saapuu kotikyläänsä Innisfreehen yrittääkseen unohtaa kohtalokkaan onnettomuuden, jossa hän tappoi vahingossa vastustajansa eräässä nyrkkeilyottelussa.
Thornton ostaa kotimökkinsä erään kylän känkkäränkän nenän edestä, samalla pilatakseen täysin mahdollisuutensa tämän punapäisen siskon Mary Katen (Maureen O'Hara) suhteen.
Pienellä oveluudella ja avustuksella rakastavaiset kuitenkin saavat toisensa.....jne....
Eipä siitä sen enempää...
Kyläläiset ovat ylpeitä siitä, että ovat osa elokuvahistoriaa, vaikka kaikki eivät ole edes syntyneet elokuvan teon aikoihin.
Elokuva on hauska, ja itse vanhojen elokuvien ystävänä pidän siitä kovasti.
Ennen aikaan, kun ei vielä käytetty paljon rahaa eikä ollut erikoistehosteita, niin ihmisten piti oikeasti osata näytellä.
Ei nämä nimet turhaan pyöri vielä näinäkin päivinä klassikkojen joukossa, kun näyttelijöistä puhutaan.

Nyt siis tiedätte vähän lisää siitä, missä asun ja olen töissä.
Liikun kirjaimellisesti John Waynen jalanjäljillä, ja täytyy myöntää,että se tuo kyllä oman mausteensa tähän soppaan.
Lisää maustetta tuovat vieraat, joista jokainen on omanlaisensa.

  Elokuvaterveisin: Ann O'Songland

https://www.workaway.info

https://www.helpx.net/index.asp

http://www.quietman-cong.com








torstai 1. kesäkuuta 2017

Cong - hitunen maantietoa ja vähän muutakin

Jokainen, joka on käynyt koulussa, tietää varmasti,missä Irlanti sijaitsee.Irlannissa on 4 lääniä ( provinssia) ja se koostuu 32 maakunnasta ( county), joista 6 sijaitsee Pohjois - Irlannissa, mikä siis on osa Iso-Britanniaa.Nämä 6 maakuntaa sijaitsevat kaikki Ulsterin läänissä, loput kolme sen maakunnista sijaitsevat Irlannin valtion puolella ( the republic of Ireland).Ulster on siis pohjoinen provinssi, Munster sijaitsee etelässä, Leinster on itäinen provinssi ( eli lääni) ja Connacht läntinen.
Cong , tämä tämänhetkinen kohteeni Irlannin reissullani, sijaitsee Connachtin läänissä.Tarkemmin sanottuna Cong keikkuu Galwayn maakunnan ja Mayon maakunnan rajalla.Cong on sijainniltaan muutenkin varsin ainutkertainen,sillä se sijaitsee saarella lukuisten purojen ympäröimänä,ja keskellä Cong-jokea.Cong sijaitsee kannaksella Lough Corribin ja Lough Maskin välissä.Nämä kaksi järveä ovat yksi merkittävimpiä paikkoja Euroopassa villin taimenen kalastusta ajatellen.Muita kaloja ovat: hauki, kirjolohi ja lohi.Lukuisat maanalaiset purot ja Congjoen nousevat vedet ovat lumonneet ihmisiä jo pitkään.Congin strateginen sijainti on vetänyt puoleensa kalastajien lisäksi myös metsästäjä-keräilijöitä, maanviljelijöitä, sotilaita,kuninkaita ja munkkeja melkein 7000 vuotta.Congin kylästä ja sen ympäröiviltä seuduilta löytyy paljon historiallisia kohteita, ja laitankin tähän nyt muutaman linkin heitä varten, joita tämä paikka ja alue saattaisi ehkä viehättää:


http://www.congtourism.com
https://en.m.wikipedia.org/wiki/Cong_Abbey

Ylläolevista linkeistä löytyy lisää tietoa ja muita linkkejä.
Cong on pieni kylä, sieltä löytyy kaikki tarvittava, ja kun Irlannista puhutaan niin pienimmistäkin kylistä löytyy vähintäön yksi pubi, ja Congissa niitä on useampikin.Kauppakin löytyy, lähin pankkiautomaatti kymmenen kilometrin päästä Ballinroben isommasta kylästä, vai liekö jo kaupungista kyse.Minulle tämä sijainti sopii loistavasti, sillä en pidä kaupunkien kiireestä enkä melusta.Täällä on mahdollisuus hengittää raikasta ilmaa ja kuulla lintujen laulua, lenkkimaisemat ovat huikaisevan kauniit ja vaihteluakin riittää.Suomalaiselle tytölle täälltä löytyy jopa tuttuja järviä ja metsiä, joten olo on varsin kotoinen, mutta sopivasti erilainen.Metsään sukeltaessa on kuin menisi suoraan johonkin satumetsään, silmien eteen avautuva näky on kuin Narniasta.Kun pysähtyy hetkeksi paikalleen, niin suorastaan kuulee menninkäisten kuiskuttelevan keskenään.Jotkut puut ovat ikiaikaisen vanhoja, eikä niiden ympäri saa käsiä yhteen vaikka kuinka yrittäisi.Tämä paikka inspiroi, se saa mielikuvituksen lentoon, se on kuin luotu minulle ja kaltaisilkeni ihmisille, jotka löytävät energiansa ja onnensa luonnosta, pienistä asioista, jotka saa hymyilemään koko loppupäivän.
Tervetuloa siis seikkailemaan Congiin kanssani,seuraavan kerran kirjoitan Vaiteliaasta miehestä..




keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Reppu ja reissunainen 31.5.2017

Reppu ja reissunainen 31.5.2017

  Kun tie kutsuu, siihen on vastattava. Minulta se tuntuu käyvän erityisen herkästi, ja kuuntelen voimakkaasti tätä sisäistä ääntäni.
Usein saan kuulla olevani levoton ja rauhaton sielu, koska en pitkään viihdy paikoillani, enkä kykene sitoutumaan samaan työhön pitkäksi aikaa.
Itse koen olevani vain nomadi, jonka elämää ohjaa liike ja jota uteliaisuus ja elämännälkä ajaa eteenpäin.

Ja niinpä tämä sisäinen ääni ajoi minut nytkin liikkeelle pienestä kotipesästäni, vaikka kesä oli juuri ovella kolkuttelemassa.
Siitä seurasi pikainen repun pakkaaminen, suunta kohti lentokenttää ja uusi seikkailu oli valmis alkamaan.
Ja minneköhän mahtoi lentokone minut kuljettaa??
Ei tule yllätyksenä kenellekään enää, sillä vihreä saari veti minua puoleensa magneetin lailla.
Maailma, ja myös Eurooppa, on pullollaan mielenkiintoisia ja jännittäviä paikkoja.
Paljon olen minäkin jo nähnyt, ja paljon on vielä näkemättä.
Siitä huolimatta sydän sykkii tälle vehreälle, lammasten täyttämälle saarelle, jossa pubeista raikaa musiikki ja iloinen nauru.
Pieni satumainen saari täynnä elämää, pullollaan paikkoja nähtäväksi ja elämyksiä koettavaksi, ja tänne palaan boomerangin lailla uudestaan ja uudestaan.

  Tämänkertainen tukikohtani on kylä nimeltä Cong, joka sijaitsee Irlannin länsiosassa, noin puolivälissä kaupungeista Galway ja Westport.
Tämä kylä on erityisen tunnettu varsinkin siitä, että täällä kuvattiin vuonna 1952Oscar-palkittu elokuva (paras ohjaus John Ford) nimeltä the Quiet man, vaitelias mies.
Palaan tuohon elokuvaan myöhemmin,teen siitä oman kertomuksen kuvineen tänne blogiin.
Cong on täynnä historiaa, ja sijainniltaan myös ainutlaatuinen, siitäkin kirjoitan lisää faktaa linkkeineen myöhemmin.

Minä olen töissä saman perheen omistamassa hostellissa ja bed & breakfastissa, ja minun työni sisältää enimmäksern aamiaisvuorossa oloa ja iltapäivisin vastaanotossa työskentelyä.
Vaihteleva työ ja sopivasti vapaata käyvät minun luonteenlaatuun mainiosti, ei ehdi tulla aika pitkäksi enkä pääse kyllästymään.
Isäntäperheeni on Irlantilaiseen tyyliin ystävällinen ja avoin, ja on helppo heittäytyä mukaan ja antaa oma osansa aikaa ja osaamistaan heidän yrityksen eteen.

Vapaa-ajan ongelmiahan minulla ei ole, sillä juokseminen on rakas harrastus, ja näissä huikaisevissa maisemissa se on suuri nautinto.
Silloin kun en ole lenkillä, niin aikani kuluu kuten muutenkin, lukien ja kirjoittaen ja valokuvaten.

Introvertti luonteeni saa kyllä omanlaisensa haasteen joka kerta, kun lähden kotiovestani ja astun ulos maailmaan, mutta mukavuusalueeltani poistuminen kasvattaa luontoa ja minua ihmisenä.
Ja jos jossain on helppo haastaa itseään, niin se on täällä Irlannissa.
Täällä minun on ollut aina hyvä olla, ja minua on kohdeltu hyvin.
Joka paikassahan on omat " hyvät,pahat ja rumat", se nyt on sanomattakin selvää.
Mutta lähtökohtaisesti viihdyn täällä loistavasti, puhkean kukkaan, rentoudun, ja tunnen olevani kuin kotonani.
Irlanti on minulle kuin rakkaan ystäväni neulomat villasukat: ne istuvat hyvin ja lämmittävät, ne ovat värikkäät, ne tuntuvat kotoisalta ja antavat ihanan turvallisuuden tunteen.
Irlanti puhuttelee minua syvästi, ja minulla on aikaa ja halua kuunnella, mitä sillä on sanottavanaan.

Tervetuloa mukaan viihtymään ja nauramaan kanssani. Toivottavasti onnistun saamaan teihinkin pienen poltteen päästä kokemaan tämä paikka ihan henkilökohtaisesti.
Haluan kuitenkin varoittaa, että on olemassa pieni riski, että kun kerran pääsette täällä käymään, niin teille voi hyvinkin käydä kuten minulle: kaikki tiet vievät Irlantiin."

Seuraavassa kirjoituksessani kerron lisää Congin kylästä historioineen päivineen....

Siihen saakka, aurinkoisia päiviä t.
Ann O 'Songland










perjantai 19. toukokuuta 2017

Ansku renkinä -ei tule helepolla maitolitra

Ansku renkinä - ei tule helepolla maitolitra

 Heti alkuun voisin mainita sen verran, että ihan vierasta ei ole minullakaan työt maatiloilla. 90 luvun alussa kävin maatalousoppilaitoksen, jonka jälkeen työskentelin vielä muutamia vuosia lypsykarjatiloilla.
Ajauduin kuitenkin muihin hommiin, mutta viisivuotinen ikioma projektini Suomen maatiaisrotuisista kotieläimistä toi minut takaisin maaseudulle, ja minulla on ystäviä ja tuttavia maatalouden eri aloilla töissä ja tilallisina.
Tämä on pitänyt minutkin ajan hermolla, millaista on 2000 luvun maatalous Suomessa.

Siitäkin huolimatta, että koneet auttavat enemmän arjen töissä, työ on raskasta. Päivät ovat pitkiä, epäsäännöllisiä, ja jokainen maitolitra on kovan työn ja uurastuksen takana.
Jokainen päivä on erilainen, joka on varmasti sekä rikastuttava piirre, mutta myös tavallaan stressaava.
Tietyt rutiinit pitävät paikkansa, mutta eläinten kanssa työskentelevät saavat tottua yllätyksiin.
Ja jos eläimet päättävät kerrankin olla järjestämättä niitä, niin joku koneista päättää sanoa irti yhteistyösopimuksen.
Oman epävarmuuslisänsä tuo sää, sillä maatalous,jos mikä, on sääriippuvainen ammatti. Ihan millä tahansa säällä kun ei voi pellolle mennä touhuamaan, ja pitkät sateet ja kylmä viivästynyt kevään tulo pitkittävät myös rehunteon aikaa.
Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja viimeisenä on tietenkin massiivinen byrokratia ja paperisota, joka EUhun liittymisen jälkeen ei ainakaan helpottanut.
Sopii vaan kysyä, että mikä ruuvi on löysällä Suomalaisella ruoantuottajalla, kun he jaksavat puurtaa sen eteen, että saamme laadukasta ruokaa pöytiimme. Mikä saa heidät jaksamaan?
Rahallinen palkka ei kyllä voi olla motivaattori, sillä maajussiemme ja maajussittariemme tuntipalkka on naurettavan pieni työnmäärään ja raskauteen nähden.
Eli sen syyn on löydytyävä muualta...
Ehkä se on se oma vapaus ainakin osittain, kun ei tarvitse istua sisällä toimistossa maanantaista perjantaihin 8-16.00??
Ehkä työn vaihtelevuus tuo pitkiin päiviin väriä, ja tietyt rutiinit sen raamin?
Ehkä se on se sisäinen ammattiylpeys, että he saavat olla tuottamassa meille kaikille hyviä raaka-aineita??
Ehkä se on kaikkea tuota ja enemmän, mutta kuinka paljon sitä arvostetaan??
Lehtien yleisönosastoilla vingutaan tukien maksamisista ja hienoista traktoreista ja kalliista ruoanhinnoista ym ym.....
Tekisi hyvää jokaiselle kriitikolle lähteä vähäksi aikaa rengiksi tai piiaksi maatilalle.
Herätä varhain, puurtaa pitkää päivää, liata kätensä ja kasvonsa ja heilua talikon varressa, juosta kiinni karkumatkalle paennutta hieho-tai lammaslaumaa jne....
Laidunaitoja purkaessa ja hiehojen ruokkimisen keskellä kyllä taas palautui omaankin mieleeni, miten raskasta tämä työ on.
Valintakysymyksiähän nämä ammatinvalinnat pitkälti ovat, mutta ei se silti vähennä yhtään työn kuormittavuutta.
Minun renginpäiväni ovat satunnaisia, lyhyitä, mukavaa vaihtelua omaan arkeeni.
Mutta siinä vaiheessa, kun minä hyppään bussiin nokka kohti kaupunkia ja suuntaan vapaille, niin elämä maatiloilla jatkuu,ja isännän ja emännän kahvipöydässä tutkitaan säätiedotuksia ja suunnitellaan tulevia kylvöjä ja siemennyksiä.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Anskun käyttöopas - lyhyt oppimäärä

Anskun käyttöopas - lyhyt oppimäärä

 Tässä on taas tullut huomattua viime aikoina, että on tarve päivittää hyvinkin oleellinen opus, jos meinaa olla minun kanssani minkäänlaisissa tekemisissä.
Yritän tehdä tästä elämyksestä mahdollisimman lyhyen ja ytimekkään, ja jos innostuksenne kohdetta kohtaan kasvoi, niin reippaimmille on sitten tiedossa laajempiakin kokonaisuuksia.
Kaikkein rohkeimmille suosittelen kuitenkin hyvin käytännönläheistä lähestymistä " Ansku bootcampin" merkeissä, joka pitää sisällään sekä älyä että kuntoa vaativaa intensiivistä toimintaa sissi olosuhteissa.

Mutta kaiken perustana, ikäänkuin rakennuksen teossakin, on ne kulmakivet, se pohjan valu....
Tässä tapauksessa tarkoitan niinkin lyhyttä kirjainyhdistelmää kuin: RASA!!!!
Rehellisyys!
Avoimuus!
Suoruus!
Aitous!

 Jos kalavaleet ja paskanpuhuminen ovat toinen luontosi,etkä kertakaikkiaan kykene rehelliseen toimintaan, niin lämpimästi suosittelen,ettet ole kanssani missään tekemisissä.
Mitä epärehellisyyteen tulee, niin minun vainuni on parempi kuin huumekoirilla, ja kykyni bongata valheellisuus olisi varsin arvostettu myös FBIn leivissä kuulustelijan hommissa.

Avoimuus, suora puhe ja aitous ovat myös oleellinen osa koko vuorovaikutusta.
Jos minä haluan näyttelyä,niin menen teatteriin.
En voi sietää päälle liimattuja manooverejä, joista näkee jo kilometrin päähän,että ne eivät ole henkilölle luontaisia tapoja, vaan osana suurta teatteria, jolla saada uhri..siis nainen,kiikkiin.

Jatketaan harjoituksia!!

Minä olen itse suoran toiminnan nainen kaikessa mitä teen. Olen spontaani, intensiivinen, intohimoinen,ja elän hetkessä.
Elän itse kuten saarnaan, eli RASA on minun elämäni kantavia voimia.

JOS minä kysyn sinulta, mitä sinulle kuuluu, minä olen oikeasti kiinnostunut siitä mitä sinulle kuuluu.
Minua ei small talk sytytä tippaakaan, en sitä hallitse edes,eikä kiinnosta opetellakaan.
Eli jos kysyn sinulta jotain, olen aidosti kiinnostunut...usko pois, ellen olisi, niin en vaivautuisi sitä kyselemään.

JOS ehdotan tapaamista, olet herättänyt kiinnostukseni ihmisenä....!!
Minulla EI ole agendoja eikä taka-ajatuksia, minä haluan tutustua sinuun ihmisenä, yksilönä.
En minä kulje minkään skannauslaitteen kanssa pitkin maailmaa läpivalaisemassa jokaista ohikulkevaa ihmistä sillä silmällä, että olisikohan tuosta minulle kumppaniksi.
Minä viihdyn loistavasti omassa laadukkaassa seurassani, ei minulla ole edes mikään pakottava tarve sosialisoida, en pelkää omaa seuraani.
Eli- jos pyydän sinut kahville tai lenkille tai mitä nyt keksiikään, niin sinun ei tarvitse pelätä heti,että olen ensi viikolla kimpsuineni muuttamassa kotiisi ja varaamassa kirkkoa.
Mutta - älä mieti liian kauan!!
Jahkailu ja yksinkertaistenkin asioiden loputon vatkaaminen on kyllä mainio tapa saada minut nostamaan kytkintä hyvinkin luipakkaasti.

Päätän tämän lyhyen oppimäärään kohteen,eli minun,ulkoiseen habitukseen.

En ole rinsessa matskua enkä mikään trophy-nainen,jota voit esitellä kavereillesi coctailtilaisuuksissa.
Olen kalju, kaunis, sopusuhtainen,liikunnallinen nainen.
Enimmäkseen tuoksun puhtaalle, välillä haisee hiki,ja joskus jopa paska.
Ellet näytä itse vähintään Jason Stathamilta, vaan muistutat enemmän Homer Simpsonia tai olet kuin tuulen pieksemä pulkannaru, niin sinulla EI ole varaa puuttua minunkaan ulkonäkööni.
Se nyt on vaan näin yksinkertaista, joten mitä sitä turhaan tekemään tuon vaikeammaksi.

  Tämä oli oikein hyvä aloitus,joka sopii ehkä ensiavuksi jo siinäkin mielessä, että molemmissa on tärkeää muistaa lause: Do NOT harm.

Kiitän kiinnostuksestanne ja toivotan teille kiintoisia hetkiä Anskun seurassa.
Bootcampista ja laajemmasta oppimäärästä kiinnostuneet voivat lähestyä kohdetta reippaasti ja oma-alotteisesti.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Olen äiti -olen myös nainen, ystävä,sisko,rakastaja

Olen äiti - olen myös nainen, ystävä,sisko,rakastaja

  Kaunis raikas siniristilippu heiluu salossa, tänään on taas se päivä vuodesta....
...tänään juhlitaan äitejä, vissiin siis minuakin.
Jostain syystä en ole järin juhlatuulella, tosin en kyllä liiemmin juhli jouluja ja pääsiäisiäkään, eli toisinsanoen olen hapatus ( wirn).
Ei, en pidä äityttäni itsestäänselvyytenä, en pidä mitään elämässä itsestäänselvyytenä. Ja kyllä, rakastan poikiani sydämestäni ja puolustan heitä viimeiseen veripisaraan ja hengenvetoon, jos heitä joku ikinä uhkaisi mitenkään.

Olen kiitollinen omalle äidillemme, joka lähti keskuudestamne aivan liian varhain.
Olen kiitollinen hänelle kaikesta, mitä hän teki meidän lasten eteen.
Olen kiitollinen niistä elämän oppitunneista, mitä häneltä sain vain seuraamalla häntä ja miten hän oli äiti.
Hän on tänäänkin läsnä elämässäni, eikä ole koskaan siitä poistunutkaan, vaan muistuttaa monin tavoin olemassaolostaan.

  Minä en ole koskaan ollut ns.lapsirakas.
En ole koskaan alkanut lässyttämään nähdessäni pikkuvauvoja, mutta koiranpennut ovat saaneet minut kyllä lepertelemään siitäkin edestä.
Minusta nyt kuitenkin tuli äiti kahdelle upealle pojalle, joista olen tavattoman onnellinen ja kiitollinen, omintakeisella tavallani.
En silti jaksanut heidän ollessaan pieniä puhua vain vauva-arjesta tai kakan koostumuksesta, vaikka perheen koiran suolistotoiminta olikin välillä myös osana ruokapöytäpuheita.
Synnytin alakautta, imetin molempia pitkään, olin varsin kauan myös kotiäitinä - näistähän sitä perhelehtien keskustelupalstoilla väitellään verenmaku suussa...nekö ovat ne ns. hyvän äidin tunnuspiirteet???
Uraäidit vastaan kotiäidit, imettäjät vastaan pulloruokkijat jne....lista on loputon...

Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla äiti.
Ja äitejä ovat hekin, joiden jokainen solu on äiti,joiden sydän on äiti jokaiselle lapselle,joka tarvitsee äitiä, mutta heille itselleen jostain syystä tätä mahdollisuutta ei ole suotu kasvattaa sisällään uusi elämä.
Maailmassa on myös miljoonia tyttöjä, jotka ovat itsekin vielä lapsia, mutta tämä lapsuus on heiltä riistetty, kun heistä on tehty väkisin äitejä...lapsiäitejä.

Ja vaikka minä en olekaan pullantuoksuinen äiti, jonka arki täyttyy lasten kiikuttamisesta harrastuksesta toiseen, olen minä silti riittävän hyvä -toki lopullinen arvio on ansaitusti poikieni käsissä.

Tänään juhlitaan äitejä, mutta meidän lapsemme eivät olisi täällä ilman heidän isejään.
Vanhemmuus kuuluu molemmille, oikeutetusti.
Lapsella tulisi olla oikeus molempiin vanhempiinsa, älköön sitä oikeutta kukaan lapseltaan riistäkö.
On toki tilanteita, jolloin lapsen hyvinvoinnin ja turvan edellytyksenä on ehkä rajoittaa toisen vanhemman osallisuutta lapsen arkeen, mutta ellei kyse ole oikeasti lapsen turvallisuuden takaamisesta, kukaan ei saisi käytttää heitä lyömäaseena omien etujen ajamisessaan ja koston välineenä.
Valitettavasti tätä kuitenkin tapahtuu koko ajan, ja nimenomaan naisten toimesta useimmiten.
Onko sellainen hyvä äiti, joka omii lapset hinnalla millä hyvänsä,vieroittaen heidät isästään?
Onko sellainen hyvä äiti, joka elää koko elämänsä lastensa kautta, uhraten kaiken äitiyden alttarilla?

Me emme omista lapsiamme, he todellakin ovat meille lainaa vain, kuten Maarit kauniisti tulkitsee.
Annetaan tilaa toisillemme olla erilaisia - erilaisia äitejä, erilaisia vanhempia, erilaisia ihmisiä.
Juhlitaan yksilöllisyyttämme, ollaan yhdessä äitejä ja isiä lapsillemme, kaikille lapsille.
Annetaan heille tilaa kasvaa, tukea ja suojaa,silloin kun sen aika on.
Annetaan lapsillemme rohkeutta kohota siivilleen ja lentää kohti omia seikkailujaan.
He löytävät kyllä takaisin juurilleen, sillä heillä on mukanaan kompassi, joka ohjaa heidät turvaan - heillä sykkii sydän, jossa palaa elämän liekki.

perjantai 12. toukokuuta 2017

Sieluntoverilleni

             Sieluntoverilleni

En tiedä, pitäisikö tämä lähettää pullopostina vai yrittää savumerkeillä, vai miten voisin sinut parhaiten saavuttaa.
En tiedä missä olet juuri nyt, mutta veikkaan, että saattaisit istua rosoisen kannon päällä kohentamassa nuotiota.
Saatat ehkä myös selvitellä verkkoja pienessä veneessä jossain ulapalla, aaltojen keinutellessa sinua rauhoittavasti ja kevyen tuulen pörröttäessä hiuksiasi.
Saatat istua mökkisi portailla rapsutellen hajamielisesti vieressäsi istuvaa uskollista ystävääsi, joka puolestaan kaihoisasti luo katseitaan sinun toisessa kädessäsi olevaan herkulliseen makkaravoileipään.

Mahdatko sinäkin ajatella minua, miettiä missä olen ja mitä teen.
Katseletko sinäkin öiselle tähtitaivaalle miettien,että osuvatko katseemme samaan tähteen?
Kuljeskeletko sinäkin huolettomasti tien poskea reppu selässä luottaen siihen, että kohtalo tuo tiemme yhteen, jos niin on tarkoitettu?
Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että vaikka tiedät olevasi yksin siinä hetkessä ja tilassa, koet vahvasti jonkun läsnäolon?
Kaipaatko sinäkin joskus sitä tunnetta minkä saa, kun syleilee toista niin pitkään, että hiekkakin pysähtyy tiimalasissa ja lakkaa valumasta?
Tai sitä hetkeä, millaista on jakaa hiljaisuus yhdessä toisen kanssa??
Alatko hymyilemään itseksesi, kun ajattelet meitä nauramassa jollekin älyttömälle jutulle vedet silmissä?
Ja kun olet vajoamassa uneen, maistatko sinäkin huulillasi suolaisen meriveden kostuttaman suudelman?
Tunnetko kaulallasi lämpimän hengityksen?
Kuiskaat pimeään yöhön hiljaiset hyvän yön toivotukset minulle?
En tiedä, tavoitammeko toisemme ennen tämän ajan loppua, vai onko tarkoituksemme tavata myöhemmin, eri muodossa, eri ajassa, eri tilassa.
Toivon kuitenkin polkujemme kohtaavan, sillä minulla olisi sinulle niin paljon kerrottavaa, ja haluaisin kuulla äänesi ja katsoa kujeilevia silmiäsi.
Kunnes näin käy, toivon sinulle suotuisia tuulia ja turvallisia kilometrejä.
Lämmöllä, sinun sieluntoverisi
Ansku

Elämisen sietämätön keveys

Elämisen sietämätön keveys

 Pimennysverhojen rävähtäessä auki,auringonvalo lähes sokaisee minut loisteellaan.
Kahvinkeittimen iloinen porina täyttää pienen tilan, ja tuoksu leviää mökin ympäri kulkeutuen tajuntaani.
Vien varovasti pari sormea kaulalleni, tunnen sykkeen suonissani...
Minulla on pulssi, elän - siis olen.
Hetken jo epäilin siirtyneeni ajasta ikuisuuteen, koska aika oli lakannut olemasta ja auringon valo hohti niin kirkkaana kasvoilleni, että kuvittelin todellakin siirtyneeni jonnekin ikuisen kesän maisemiin.
Mutta ei, tuttu pieni kotipesä oli edelleen ympärilläni,luoden suojan ulkomaailmalta.
Kuuma kahvi kirvoitti kielenkantani, ja emalimuki poltti huuleni..tämä viimeistään riitti todisteeksi että olen edelleen kiinni maallisessa tomumajassani ja tässä ympäröivässä yhteiskunnassa.

Kaikesta konkreettisesta todistusaineistosta huolimatta oloni on vähintäänkin epätodellinen, ihan kuin leijuisin kaiken ulkopuolella, kuin osana jotain rinnakkaistodellisuutta.
Näen itseni osana, hyvin hyvin pienenä osana, kokonaisuutta.
Katson tuota hajamielisesti kahvia hörppivää ihmistä vierain silmin.
Kuka hän oikein on? Mikä hänen tehtävänsä on?
Mikä on tehnyt hänet juuri tuollaiseksi?
Minkälaiset myrskyt ovat hänen kulmiaan hioneet, millaiset aallot häntä uneen tuudittaneet?
Millaisille rannoille tuulet ja vesi ovat hänet kuljettaneet?
Kuka on ottanut hänet käsiinsä, ja miten kohdellut? Onko heittänyt voimalla kallioon? Onko viskannut armoille syystyrskyjen meren pohjaan?
Onko ottanut hellästi käteensä, hyväillen sileää pehmeää pintaa?
Mikä on saanut hänet ajelehtimaan kohti rantaa, selviytymään?
Miksi juuri hän ei ole kadonnut jonnekin äärettömään syvyyteen näkemättä koskaan pintaa?

Puhelimen ääni repäisee minut rajusti takaisin todellisuuteen, tähän hetkeen.
Tunnen, kuinka toinen minä törmään omaan kehooni,tunnen kahvikupin painon kädessäni, palaan konkreettisesti takaisin maanpinnalle.

Elämä, se on niin arvaamaton. Se yllättää lakkaamatta, jokainen mutka tuo eteen jotain uutta.
Jokainen ylämäki on haaste, joka vaatii veronsa. Mutta kun pääsee huipulle, niin näkymä sieltä palkitsee aina uutteraa yrittäjää.
Jokainen vauhdikas alamäki tuo huulille iloisen kiljahduksen ja kyyneleet silmiin, ilon kyyneleet..silloin on aikahuokaista, vetää henkeä ja nauttia kyydistä.
Sillä elämä on matka, mieletön matka ja seikkailu, ja se ei ole itsestäänselvyys.
Joten kun heräät aamuisin, muista laittaa turvavyöt kiinni,ottaa hyvä asento ja nauttia kyydistä, kuljettajana oman elämäsi tiellä.

torstai 4. toukokuuta 2017

Kuolemassa sukupuuttoon-hyvät tavat

Kuolemassa sukupuuttoon - hyvät tavat

  Mihin katosivat hyvät tavat? Mihin katosivat sanat: anteeksi, kiitos, ole hyvä jne ihmisten jokapäiväisestä elämästä?
Mihin katosivat pienet teot, jotka osoittavat välittämistä, hyviä tapoja?
Entä eleet?
Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Miksi meistä on tullut niin itsekeskeisiä ja välinpitämättömiä?

Sinä,joka ohitit kaupan kassalla sen mummelin, onko sinun aikasi ja elämäsi muka jotenkin tärkeämpää kuin sen ikääntyneen rouvan, joka vaan halusi hakea kissallee ruokaa ja itselleen kahvimaitoa?
Sinä, joka tyytyväisenä istuit bussissa ja räpläsit hienoa älypuhelintasi-olivatko sinun jalkasi todellakin niin uupuneet,ettet voinut nostaa takapuoltasi penkistä antaaksesi tilaa sille raskaana olevalle naiselle?
Sinä, joka äyskit sille kahvilan työntekijälle, oliko elämäsi todellakin kiinni niistä muutamista minuuteista, jotka jouduit odottamaan saadaksesi palvelua?

 Minä olen huolestuneena seurannut jo pidemmän aikaa tätä perus käytöstapojen katoamista arjestamme. Ei voi syyttää lapsia, jos vanhemmat itse antavat huonoa esimerkkiä.
Eikö kenenkään muun kotona enää kiitetä ruoasta, kun noustaan pöydästä?
Eikö kellään ole käynyt mielessä, että hymy ei maksa sinulle mitään, mutta voi oikeasti pelastaa jonkun päivän?
Mistä lähtien meistä on tullut toisillemme näin vähäpätöisiä, merkityksettömiä?
Sosiaalista mediaa ei voi syyttää kaikesta, mutta totuus on kuitenkin se, että tänä facebookin,twittereiden ja tindereiden aikakautena, ihmisten alkeellisimmatkin tavat ovat valuneet viemäristä.
Sitä jotenkin oletetaan, että kun ei tarvitse kohdata ihmistä kasvokkain,niin häntä ei sitten tarvitsisi kohdella kunnioittavasti ja asiallisesti?!

Minä olen oppinut kotoa, äidiltäni, käytöstavat, ja olen onnellinen, että olemme onnistuneet vanhempina siirtämään nämä perustavat myös lapsellemme,vaikka muuten olenkin saanut kuulla olevani täysin epäonnistunut äiti.
Minulla on sama käytös etiketti, kohtaan ihmiset kasvokkain tai internetissä.
Minua raivostuttaa suunnattomasti ihmiset, jotka nostavat itsensä toisten yläpuolelle ja sitä mukaa antavat ymmärtää,että heidän aikansa on jotenkin muka tärkeämpää kuin meidän muiden.
Ihan samat vuorokaudentunnit meille kaikille on jaettu, se on itsestämme kiinni, miten päätämme ne tunnit käyttää.
Mutta kenenkään, ei edes sen kiireisimmän politiikon tai business naisen elämä roiku niin ohuella langalla, että se rohkaiseva,ystävällinen hymy toiselle kanssakulkijalle, katkaisisi tämän langan.

Ollaan ihmisiä toisillemme ❤
 

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Naiseuden myytit

Naiseuden myytit

  Tätäpä olen pohtinut eräänkin kerran, eikä tämäkään ilta tee poikkeusta.
Kun minä tänään suihkussa kyyristelin ajelemassa säärikarvojani, jotka olivat kasvaneet kunnioitettavan pitkiksi, pohdin siinä samalla mitä järkeä siinäkin hommassa oli.
Kun toimitus oli suoritettu vasta toisesta jalasta, niin se näytti kuin olisin ollut leijonankesyttäjä..
Iloinset verivanat valuivat pieninä puroina pitkin pohjetta, ja hetken jo ajattelin,että jätän toisen koiven kokonaan ajamatta..onhan minun villasukkanikin eriparia tarkoituksella.
Päätin kuitenkin jatkaa pyhää toimitusta, käynnistin ruohonleikkurin(lue naisten käsihöylä),ja jatkoin itseni kiduttamista. Homman päätyttyä oikaisin selkäni ja "ihailin"aikaansaannostani...kylläpä olikin hehkeät sääret, suoraan teurastuksen jäljiltä....kyllä nyt passaa kulkea minimekossa esittelemässä rotusääriä..
Ja ei- ne sokeroinnit ja muut vastaavat toiminpiteet eivät ole yhtäön vähemmän tuskallisia, ja mielummin menen juurihoitoon ilman kivunlievitystä kuin ottaisin Brasilialaisen bikinivahauksen.
Mitä pahaa siinä muka on, jos naisella on säärikarvat?? Nehän suojaavat ihoa, ja mehän olemme apinoiden sukua...johan siinä kärsii katu-uskottavuus,jos olemme läpikotaisin karvattomia...
Miksi se on ookoo miehille,että heille sallitaan karvoja ja naisien pitää kärsiä kaikenlaista , koska joku ihme yleinen normi, myytti naiseudesta, edellyttää meidän olevan karvattomia.
PAITSI - yksi poikkeus tähän on!!! Nimittäin hiukset!!
Ja taas, kaljut miehet usein koetaan seksikkäiksi, mutta kalju nainen?? Hmm...jostain syystä se ei taas toimikaan niin päin.
Kyllä naisella pitää olla hiukset, ja mielummin pitkät hiukset....tämä varmaan taas lukee jossain näkymättömässä naiseuden syvin olemus opuksessa, jota minä en ole koskaan vaivautunut lukemaan.
Minä olen kalju kuin keilapallo, ja viihdynkin sellaisena. Minulta kysytään usein, miksi olen ajanut hiukseni pois?
Miten niin miksi?? Enhän minäkään kysy keneltäkään,miksi he ovat viihtyneet niin hyvin ruokapatojen äärellä.
Ja kun nyt vielä olemme tässä karva-bisneksessä, niin ei unohdeta sitä salaista puutarhaa 😉.
Miksi naisen on oltava sieltäkin karvaton, posliini? Samaan aikaan kun saa "torvea soitellessa" itse myös hammaslankahoidon pyytämättä.

 Aihe on suorastaan kutkuttava, siirryn siitä huolimatta karvoituksen kiehtovasta maailmasta naiseuden yhteen kuuluisimmista olemuksista: kuukautiskierto..
Kuinka moni nainen on kuullut mieheltään,että onko sulla taas se aika kuusta, jos olet jostain syystä hieman takakireä.
Kukaan mies on tuskin päässyt päiviltään naisen kuukautisten takia. Mutta se kysymys itsessään, onko taas se aika kuusta, voi varsin hyvin aiheuttaa murhanhimoisen reaktion naisessa.
Ei niitä kukaan ole väenvängällä halunnut, yhtään sen enempää kuin vaihdevuosien kuumia aaltojakaan, mutta olemme nyt vaan saaneet ne tämän naisena olon mukana, kuuluu pakettiin.

Lehdet tursuavat hoikkia pitkäsäärisiä naisia upeissa luomuksissaan sipsuttelemassa siveästi korkokantakengissään. Victoria's secretin kuvastot pullistelevat jumalaisen kauniista naisista seksikkäissä alusasuissaan..
..ja minä, minä istun pitkissä kalsareissani kotona ja juon suoraan tölkistä maitoa ja katselen jakson toisensa perään Pulmusia. Kontrasti on huikea, suorastaan mykistävä.
Mutta en minä koe olevani yhtään vähemmän seksikäs, vaikka sääreni ovatkin ruvella ja kynnet tyngät,tuulenhalkaisija palanut karrelle kevään ensi auringonsäteistä. Minä koen olevani yhtä voimakkaasti nainen ja seksikäs, vaikka säärikarvani lepattaisivatkin tuulen vireessä ja kaljuni kiiltää kuin täysikuu öisellä pakkastaivaalla.
Minua ei rajoita mitkään yleiset normit eivätkä käsitteet, kyllä minä tiedän oman arvoni ja seksikkyyteni, se kumpuaa syvältä sielustani, eikä virttyneet verkkarit ja crocsitkaan himmennä sitä poltetta, mikä minusta lähtee.
Makuasioista ei voi kiistellä, ja kauneus on katsojan silmissä.
Mutta olisiko aika murtaa myyttejä ja arvostaa kaikenlaista kauneutta? Olisiko aika keskittyä oikeasti näkemään se ihminen niiden vaatteiden sisältä, eikä jäädä kiinni vanhoihin kliseisiin ja käsitteisiin?
Annetaan kaikkien kukkien kukkia!

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Who kidnapped the spring??

Who kidnapped the spring??

I woke up one morning to a horrendous sight: the whole ground was white and all the trees were wearing this heavy white jacket, it was cold and damp...
I had to grasp the table preventing me from fainting and falling down, I reached my phone and was ready to call a nationwide emergency situation, but something held me back...
I knew it,right  then and there, the spring had been kidnapped!!!
I was in shock. Who in their right mind would do something so vicious, so cruel?? Spring had never done anything bad, to anyone..
Everybody love spring: her bright and joyous personality with a sparkling tone on her laugh; the kids, the birds, everybody.....
Weather gets warmer, people smile a little bit more, kids are playing outdoors with T-shirts and shorts.....
It is just a lovable season, nothing to dislike...
Unless.....
...unless the ugly face of envy was lifting up again..
Who would envy spring??
It came to me instantly, I knew who..I knew exactly who kidnapped the innocent little spring right out of her frontyard...
November - that devious creature of cold and darkness had made his appearance. He crawled out of his cave, scared the living daylights of all the birds- who all took a sharp 180 and turned back to south...
They were gone....
November was standing outside his cave, stretched his stiff body and roared loudly. November was sick and tired of all the positive attention what spring had from everybody, so he decided to give a little show of his own.
And boy did he do a great job on that!!
All the medias went on about the big storm,that took over of the whole country. The traffic was jamming, people became cranky and the first flowers were suffocating under the heavy snow blanket.
An evil smile spread across November's face and he was so proud of his doings.
" Now they see,who is the master in command here,"he said, and continued : " Where did you go hiding, oh sweet little spring??Come up and face your winner, come and see, who really leads the world".
But spring was gone, vanished to a thin air. She was looking for a warm safe place to hide for a while, for as long as the mighty november had lost his energies and dived back to the darkness,where he belongs.
Spring knew,that this was the last effort of November to show his powers, so she gave him the room.
November was a cranky old fellow,who liked darker shades and cooler temperatures -he was the complete opposite of the cheerful and colourful lady spring.
But it was all about the balance, and there was time for everything.
Spring smiled a little bit and while she was falling asleep,she could still hear November's basso sounds echoing in the air.



sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Leopard cannot change its spots

A leopard cannot change its spots



 I learned to read at a very young age, I think I was 4 years old at the time, when I started spelling the words of my favourite books. After that, my life was never the same again - a whole new world opened up to me to discover, and I was so eager to get my hands on anything with text or maps.
I loved maps as well, practically stole my sister's school atlas and dived into it, learning about all the deepest of seas and highest of mountains,what this planet had and everything in between.
It was magical...I was interested in everything: cultures, geography, languages, animals....just everything, and I became a little adventurer right then and there.
At school it was always the languages and geography, where I was so good at.Even those times when I wasn't so lucky to have encouraging teachers supporting my passions, I didn't let them to turn me off either.
Writing was also something, that I was doing well.

Years have passed by, and I have grown up, I am suppose to be all adult and everything,what comes up with that territory...
However, something hasn't changed at all, as a matter of fact, quite the contrary, that being my passion of wandering and exploring our planet.
A leopard cannot change its spots, I am still that curious little girl, who has the ever-growing will to seek and learn.
And even thought I have always loved my books and reading, I never had the patience to study very hard at school, I was way too busy to live my life and learn from it, than to sit at my desk and study it for years in universities.
That is why, I am not a marine biologist nor am I an antropologist or a biologist etc....
I go head on to my very own empiric experiments, learning from them.
Sometimes those experiments are mellow and I find myself quite enjoying them. Then there are those experiences, that have indeed taught me very valuable lessons, but with the very high pricetag on them.
I have found myself completely exhausted and bruised,both physically and emotionally, but after I have re-gain my energies, I have come to notice the value of those hard lessons.
I have done my share of compromises, licked my wounds and count my blessings and carried on...
I have lived by trial and error, sometimes went along the lines of the majority - settled for certain rules and routines fixed by somebody else, not by me.
And there is nothing wrong with routines, it is just not my cup of tea.
For many people routines brings structure and security, for me it is the contrary.
Let me be clear- I do live by the laws, and I dont harm anybody either.
That being said, I don' t like to be told what to do,and bureaucracy makes my skin crawl..
I need to do things my own way, not told by others,how to live my life.
Staying still at one place and having a regular same job doesn't give me any satisfaction what so ever. It only kills me from inside, little by little everyday.
I am much more happier painting beautiful wooden boats in a remote island and get paid by room and food, than having a safe job with a regular salary till the end of my days.
I am born with that " wanderer-gene", who is never happy staying in one place for too long. I am not lost to be found, I am on my journey, this is MY adventure.
I was meant to be like this. Trying to mold me to routines and settled schedules will kill me, it will kill my inner flame.
So - please, let me be me! Let me roam wild and explore this planet the way I have chosen.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Things we take for granted

The things we take for granted

  Every day is a new chance, a clean canvas to paint and an empty page to write.
Every morning greets us with opportunities and challenges, they are there for us to just reach them and grasp them.
But how many of us actually realizes this??
In this hectic environment, where we live nowadays, we are so busy to rush and keep up with the demands,what we are pressured to do to keep the pace, to not fall off from the wagon.
So, once the alarm goes on in the morning, the race begins.......hurry hurry hurry.
We have a shower, throw in a cup of coffee and take off...
In the buses we stare our laptops and cellphones or read the newspapers, and the same again at the lunchbreak, if we are lucky enough to have one.
Somewhere there, in the middle if this chaos are also
the children and spouses, probably doing the very same, rushing through the day and the week and the month, just like we are.
Life has become a race, a race for the fittest, no time to slow down..if you do, you are out, replaced.

So, when does the life start?
When we are born? When we get to retire? When we have earned enough money??

What if??
What if we never get to live long enough to retire? Or earn that appropriate mount of money? Or what if we are already too sick to enjoy the life by the time we are about to retire from this madness?
Do you have a chrystall ball,where you can foresee your future?
I didn't think so 😉.
I certainly don't have that ability to see to the future, I don't even want to know what is there waiting for me.

So, I have decided to slow down and enjoy this very moment, where I am right now.
Life is precious, and you never know when you take your last breath...
Everything can change in one little moment, so why waste the sand in your hour-glass to the things,what doesn't make you happy?

When is the last time, you kissed your spouse? When did you tell your children,how much they mean to you and actually listened to them?

We have a home to go, not everyone is so lucky.
We have clean water to drink, there are still millions of people in this planet who live without clean water and sanitation.
Our kids get to go to the school, girls too....
That too,is taken for granted. That too, is only a distant dream to some, to learn how to read and write.

Oh, those things we take for granted....
When do we really open our eyes and understand, how lucky we are ??

I am so thankful that I have my health and freedom, so blessed to be a mother of an amazing child.
I am priviledged to have a shelter to sleep, fresh water and food to keep the engine going on.
I have few very close friends, who make my life always a bit brighter and sunnier.

This is my life, and the sand in the hour-glass is my sand.
I don't wanna live without living, I wanna live and feel it in every core of my body.
I wanna smell the roses, feel the wind on my face, feel the salty seawater on my lips.
I wanna see the sunrise like it would be my very last to see.
I wanna enjoy the open camp fire, feel the heat,hear the flames cracking on the wood.
I wanna make love with my body and soul, surrender to the lust and intimacy.
Because when the time is out, when the sand has poured through, I wanna fall asleep in my eternal dream peacefully and smiling.