lauantai 31. joulukuuta 2016

Carpe diem

Carpe diem - seize the moment

 Well, since it is the very last day of this year 2016, maybe it is time to take a deep breath and reflect a bit what has happened during this year.
It has been quite a year for me, very challenging year more ways so than one, and it has taken a toll naturally.
People have been coming in and going out of my life like saloon doors, back and forth....
Some left behind nothing but desert dust, others thankfully also lovely memories.
It still seems to be, that I am a handful for many people - especially for those, who don't value honesty and straight-forward attitude.
Yeah, I am far from perfect and I make my mistakes, but I have the guts and decency to apologize when I have behaved badly.
It is a whole different story how my apology has been received, it has been thrown back  at my face for more than once, but that tells volumes about the other person more than of me.
Mostly I seem to be a thorn in the butt to those certain people, who haven't got the admiration and attention they were probably expecting from me, and the egos got bruised ....too bad, what can I do..c'est la vie, eh?

But, every cloud has the silver lining. At the end of the year, there are still those real friends left, who I can always trust and whose friendship I truly value.
So I am lucky, and blessed ❤.
They love me with all my faults and stand by me in the stormiest times, they don't just vanish the moment the ride goes rough, they hold tight on the reelings and ride the storm with me.
They are also tvose people, who deserve to be by my side, when it is time for smooth sailings and amazing sunsets.

 Oh yeah, back to this year....
It was quite a rollercoaster ride, definetely not for fainthearted.
It gave me many lessons, tough ones too, but it gave me fantastic experiences just to balance the year a bit.
I spent lovely time with my son❤, whom I love soooo much, and whom I carry in my heart with me all the time, everywhere I go.
I got to witness my dear friend's happy day, when she said her vows and married the man, who she so deeply loves ❤.
I had super adventures and learnt new things along the way, met nice people and my heart got so many pawprints that are left there for good.

Even though there has been a long dry spell moneywise, been unemployed and un-appreciated, I would still say that rather than poor, I am only financially challenged.
I can not use the word poor by any means, after all I have never been homeless nor left hungry, I am also healthy and I have a freedom to go as I please wherever I want to go....
Of course having a thin wallet and at the same time passion for adventures, it takes certain amount of creativity and boldness, courage and a bit of good luck too, to make it all happen.
I have all that, and then some....
I also have the curiosity and passion for life, and that keeps me going even those bad times.
And the fact, that I am not afraid to dive into deep murky waters in my head, I am constantly learning new things of myself and gain more self-confidence on the journey.

As the year went along and got into december, I had managed to steer my little boat to safe harbour to relax a bit before new seas..
The green pastures, blue skies and the calm waters ga ve me a sense of belonging to somewhere again, which is luxury.
Most of the time, I don't really feel that I would belong anywhere, more likely being this drifting log -not completely home anywhere.
Actually, where I am never lonely, is the road itself..
When I am moving from one place to another, whether I am running or biking or on the bus etc, that's when I feel the most comfortable.
But that's okay too...
I am glad that I don't get lonely that often, it is not a nice feeling, it is overwhelming. It comes like this huge wave and pushes you under, to make you feel out of breath. It is scary and tiring,and sucks the air out of your lungs, but at some point you get back the control and start swimming to the surface to catch some air.
And once you pop up to surface again, breathing heavily, you realize that you survived again.

I survived 2016, bruised, tired, but alive and kicking. I got pushed down, but I got up on my feet every time.
And that, my friends, that is being successful.

Have a fantastic, adventurous and loved new year 2017 ❤

Ann O ' Songland

perjantai 16. joulukuuta 2016

Flying solo

Flying solo, not because I have to, but because I want to

  For quite some years I have been doing this journey called life, on my own. Alone, yet not been lonely.
And let's make this clear from the get go, that being and living alone is not a synonyme to being lonely.
Those rare moments, when I actually feel lonely, are the times, when I am surrounded with lot of people, usually noisy ones too.
I like my life, it's simple, it's drama -free and it's mostly pretty darn fun too.
I am the captain of my own ship, I am the pilot of my own Cessna, I am the leader- the alfa wolf of my own pack. And I like to keep it that way too. When I am the only one, who has the key to my happiness, I don' t get those nasty surprises being betrayed and left heart broken.
I know, that I answer only to myself, and when I screw up, I am the one who has to fix it and do the correcting moves. I am responsible to myself and in the end of the day, the only person I trust 100%, is looking me back from the mirror.
I have made my life during these last years quite like I wanted, my life represents me, who I am, very well indeed.
It has been my goal, to make it mirror my soul and my values and my passions. And I quess I have succeeded on it, at least for the most part, and that' s what counts.
Money and material values have never played a big part in my life, and it shows in everything: how I live and where I live, how I travel etc.....
There is certain type of modesty, and simplicity, in what I do.
There are those few major things, which are an absolute must in how I behave and how I expect others to behave with me: trust and honesty.
It is vital, that one is truly genuine from the core, no add on manouvers, no masks, no roles.
And when I have chosen to fly solo in the future too, I know that whatever happens, I will make it through.
No matter how bad the turbulence, I will fly through it.
It gives me comfort to know, that my wings are strong enough to lift me up and carry me on, even when they are bruised from the storms.
It gives me a peace in mind to know, that the engine inside me, althought it may cough and be light on fuel occasionally, in the end - it will always take me safely to the runway, always.
Flying solo takes me to the places, I never thought I could be going, yet I find myself admiring the sunset of a lifetime or waking up to a most beautiful sunrise.
I have the courage, the will-power, the adventurous soul, the love for life - and with all that everything is possible - I just have to take off and rise up to the skies.....

In the land of fifty shades of green

In the land of fifty shades of green

  Well well, the restless wanderer is back in the emerald island, I have been here from monday and I already feel like a huge load of weight has been shifted from my shoulders.
I feel like myself again : cheery, sunny person with a smile on my face and spark in my eyes. The dark and gloomy curtain has faded away, and I can see and hear everything so clearly now, I can smell the flowers and the air after the rain....
Yeah, I really needed this so badly, this change of sceneries and weather as well.
I feel it in my run as well, my feet are back to the rhytm and the movement is effortless, light, pleasant.
I am enjoying my dear hobby again from the bottom of my heart, after struggling with the lack of motivation to go running the whole fall...
But now all that burden has vanished and I feel like flying, my facial muscles are relaxed and I can feel the big smile taking over my mouth lighting up my eyes like stars.
Every morning I wake up well rested and in good mood, ready for the day ahead of me.
This is the best therapy I could possibly have, and it came as a form of shamrocks and sheep, it came dressed in green and sounding like a up-beat traditional music echoing of the walls from the pub filled with joyous people.
My home away from home this is, Ireland. I am thrilled to be here again, seeing what it has in store for me, what stories to tell and lessons to teach for me.
And I am so ready for everything, what it has on its michievious mind.
Past is past, and so it has to be.
Because if we keep ourselves anchored in our past, we can neverturn the page and see what happens in the next chapter in our lives.
I wanna go forward, feel everything passionately and enjoy life like everyday would be my last on this earth.
Would you join me on this ride?? Would you be with me,when I turn that page and begin that new chapter? Will you be part of that story, or rather be left in the history?
That, my friend, is up to you. But should you decide carry on with me, don' t hold me back - let me feel the wind beneath my wings and fly...free as a bird.

perjantai 9. joulukuuta 2016

The mysterious world of the single markets

The mysterious world of the "single market"

 This needs a little bit of opening up, so you get the picture - or at least I hope so.
So, let's get started, shall we??

  Let' s say you are buying a house. The real estate agent manages to win you over with some high superlatives ( in addition to serious sucking up, that comes with territory)and you are one step away from being a happy home owner....
Of course you go to see the house first before signing the papers to be married with the bank for the rest of your life.
The realtor told you about this gourgeous house in a very good location for commuting, and since your hubby likes to fix things a little bit, the house is perfect for d.i.y person.
So you are really excited about seeing your dream home, filled with hopes and fantasies.....
Until - the ugly reality hits you under the belt,and you can see your dreams growing wings and flying away the moment you see the house.
Well, talking about the good location....IF you like to live right beside a busy highway, then it's perfect for you.
Also, the hubby might like ocassionally fix a little bit here and a little bit there, but building the whole house,which is pretty much falling apart, might not be on his agenda.
So......now what?? I bet you are disappointed, angry, sad and various other things as well, and you feel like doing some butt-kicking to underline your emotions, but you definetely feel like you have been lied at and given false information and mislead you on purpose.

  Well, let's get back to the main point, the subject of this posting, the mysterious world of the single markets.
It seems quite regular practise, that the single markets are filled with these " promising houses" ,which are marketed to you by real estate agents, who are not at all familiar with the product they are selling - that being themselves.
It all goes wrong right from the start, when the " sales add" is far from reality.
There are occasions, that even the picture is wrong.
So, if you go to the car shop looking for that porche and you get to see the old bruised toyota waiting at the far end of parking lot, you might be a little bit loss of words.

Honesty goes long way with everything, because if you lie, it comes back and bites your ass at some point.
There is less remembering, when you are truthful, to yourself and to everybody else.
I am not saying that you have to undermine yourself,talk down about yourself, nothing like that.
But it is very important, that you actually know who you are, and what you want, and why do you want it in the first place.
If you don' t know that, you are in trouble - not only in your market speech why would you make a good spouse to someone, but because you don't even know yourself who you are.
Because you know it yourself, that if you make a purchase of something and once you receive it and it is nothing like described on the add, you will want to return it and get a refund...and rightfully so.
But if you go and get involved with somebody,and it is all  based on false information, what then??
The person you misleaded on, won't get refund back of that time,that was invested on you. She/he won't get a refund of emotions and feelings that was invested on you.
So, for the future's sake, make it right from the beginning, be genuinely exactly who you are, because in the long run, only that will lead you towards your dreams, without having to giving up of your dignity and values.

Moved on - and that I did

Moved on - and that I did

  My latest blog posting was about moving on, and I took my own advice quite literally and did exactly that.
I became peace with past events, I made closures, and I moved on with my life .
I packed my backpack, took my passport, booked my flight and head towards new beginnings.
It doesn't take very serious detective work to figure out my destination, at least not to those people,who have actually paid attention what I have talked and dreamed about.
Yes - I am going back to the land of leprecaurns and fifty shades of greens...
It is already my third time during this year in the very same country, I keep returning there like a boomerang.
Yes, my friends, I am heading to Ireland - it seems to be my destiny, it has gotten under my skin, dived into the very core of my soul.
Ireland has a good strong hold on me, and I have nothing against that.
Clearly there is something there, that needs to be experienced properly, without a rush.
That land has its own story to tell me, and it might have included me to one or two chapters.
That emerald island has a rhytm on it, which keeps me awake at nights and also soothes me to sweetest of dreams.
Its rugged beauty with sharp cliffs and the greenest of pastures filled with sheep has mesmorized me.
The sea around this land captivates me and lures me to its spell...over and over again.
The rainbow over its sky is picture perfect, the colours so bright that you think you are dreaming.
The rain is a common visitor in this land of magic, sometimes it pours down on you harsh and cold making you shiver to the bone.
Next time it lands softly, caressing your face like a lover's tender kiss, ever so softly.
I want to surrender to the power of this place, I wanna see where it takes me, I wanna open my heart to it, filling me with sensations and feelings and rhytms and colours....
I am ready for you emerald island, make me smile again like a child and hold me close in your kind embrace.
With love: Ann O'Songland

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Been there,done that,moved on

Been there, done that, moved on

 There are times in our lives, when we must stop for a while - to take a deep breath, count your losses, lick your wounds and move on.
It seems to me, that now it is my time to do exactly that.
When you try hard enough something, and despite all your efforts, you are not going anywhere, or worse-you are going backwards, it is time to give up.
There is nothing wrong with that, giving up, once you are in peace with yourself that you tried hard enough. There is no point running straight towards the brick wall, hurting yourself and wasting all the precious energy on something, that doesn' t work out. It is meaningless, and it takes a toll on you, and it is not worth it.
So, you stop, you regain the energy back, you lick your wounds, no matter how long it takes, and you move on.
You gotta move on, you can't stay still and be afraid of living, even though your scars are not healed yet.
If some formula doesn't work out, you learn your lesson, and you try something else.
You try and try and try, until you find that formula, that fits like a glove.
Once you find it, you hold on to that, and put your energies to make it work for you.
It means labour, it means sacrifices, it means putting it all out there, it means to be fearless.
But if you have the courage, the guts to do that, you will be rewarded, and all your hard work and risks had paid off.
If you don't do anything,in the fear of getting hurt, you gain nothing. You remain in the same spot, you stop learning and growing, you get paralyzed by your own ghosts.

I love life, and I live it with all the emotions I have in me. I never do anything halfway, holding back, I always go 110% with full speed,no hand brakes.
And it is quite certain,that when one lives like this, and if there is a crash about to happen, it ain't a pretty sight.
But somewhere, out of that smoke and wreckage, you can see a silhoutte of a person, to raise up, shaken and injured, but slowly lifting up on her wings like a Fenix....
The flame in her heart lifts her up, everytime. It has happened before, and it will happen again.
She doesn't give up. She believes in herself, she believes in the power of dreams, and she never quits.
She is scarred, but she is determined to move on.
As long as there is heartbeat on her, as long as she still breaths, she carries on, and she does it full heartedly.
Life is precious, it is here and now, and she is about the live it like there is no tomorrow.

 

maanantai 28. marraskuuta 2016

November, this ain't a love letter

November - this ain't a love letter

 Why, oh why do you have to come every year? Why do you always wear the same gloomy jacket, bringing only darkness and sucking all the day light the moment you arrive?
Why are you so cold, wet, spooky, miserable?
Is there any chance that you could sometimes, at least once every five years, be sunny and warm and cheerful?
If that's not possible, maybe you could skip a year, not arrive at all? That would be okay too.
I don't mind the fall, when the trees are wearing their colourful clothes parading on the autumn lights - that's pretty cool actually. I don't mind the first frost on the grass, the crispy air ,that' s refreshing.
I can even handle the winter itself, the snow and the freezing temperatures..I don't like it, but I can deal with it.
But what I can't deal with, is you, November.
When you come, the light goes, the warmth is gone,there is just a whole lot of nothingness...and every year the same package...
Considering the fact that I am 46 years old and there is 31 days in you, you can do the maths,can't you??
Don't you think,that you could find it a little bit overwhelming to me, to deal with this year after year after year.....
I am pretty fed up with you,to be honest. You make me all cranky and behaving like a mad cow, getting agitated and irritated of no good reason. I don't like myself when you arrive, you have bad influence on me.
So please, could you cut me some slack, or is that too much to ask?
Or at least could you let the trees keep their lovely colourful clothes a little bit longer, what's the master plan ripping them off too,since you don't seem to have anything better to replace that?
Could you maybe consider bringing the big blanket of snow when you arrive, or is it too heavy load to carry with you?
Yeah, I warned you, this ain't a love song, far from that actually.
But I am glad that you will soon be gone again, giving room to December, which is a whole different story, but I get to that one later.
November, you gloomy little devil, I wish you a good journey back to wherever it is you came from in the first place. I can't say that I will miss you when you leave, but I know that no matter how hard I wish, you just keep coming back, every year...until then:
So long, adios and arrivederci, don't let the door hit you when you leave.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Analyze this

Analyze this

  From time to time I come across to situations and people, who seem to have a great urge to analyze me-whether they know me or not.....correction, they usually have never even met me in person OR they have indeed met me, and based on that small interaction they think that they know me....

 Well, to help them " scratch this terrible itch" , I can open up a little bit who I am...I try to keep this short and on the point, but forgive me if I fail 😉.

First of all, I don't like to categorize anybody nor put any labels on them, but sometimes it is easier to use some commonly known words to simplify things,at least a little bit.

  Yes, I am introvert, and highly sensitive person.
I hate small talk, so if you are not seriously interested how am I doing, don't bother to ask it in the first place.
If you don't like my latest hair cut, be graciously quiet and say nothing, but don' t make the mistake to compliment it, since you clearly don't mean it...I don't like to be lied at.

I am very private person, and my home is very personal space to me. I am very careful,whom I invite to my home, and I have all the right to do so, without being analyzed.
My home is my sanctuary, so don' t undermine it only because you see a small camper van without any luxuries.
Yes, it is falling apart, but it is still my home, which provides me a safe place to sleep and exist.
I don't like bright lights nor loud noise, and at my tiny nest I can enjoy the peace and quiet what I need, and can be in soft candle lights or in complete darkness.
The world is filled with noise and bright lights and other elements, what cause stress and anxiety to me.
But this place, my home, here I can be in silence and solitude and re-charge my batteries for the time,when I need to get out of that door again.
What comes to that privacy, I am the one, who gets to choose what I tell about my life and to whom, and in what pace. I am distant and reserved, that I can admit without any problems, but I am not feeling guilty about it either.
I need my time to observe and get to know someone. If I am rushed to this, it will backfire and I am gone in a second.
If you are seriously interested on me, you give me the time and space to make me feel comfortable, that will show you accept me as I am. It shows me that you care enough to accomodate this need,even if you don't need it yourself.
 I also have this curiosity to wander and seek, to explore the world. It does challenge me many ways, and even thought I love to travel, it is also exhausting. My personal space then gets smaller, I don't always have the chance to withdraw and re-charge my batteries when I need to, I am put to places and situations where I am not comfortable, or to face people, who sucks all the energy out of me in the matter of seconds.
Even so, I still want to explore, I try to compromise without pushing myself too far.
I still have all the same rights to travel and explore as do extroverts, I don't have to lock myself into my home only because other people have trouble understanding my personality traits.

Society is made for extroverts,at least it has turned that way in the last decade or so.
All the group work at schools, all these special "get together days"at work etc etc.....
Even applying for jobs has become a circus, it is a parade for extroverts, but a total nightmare for us, introverts.
" Coffee-room politics" at work gives me chills, all that chit chat and gossiping, lot of noise without actually saying anything.

So how does one survive on this world, who prefers more solitude or at least meeting people one on one?
It is not easy, and there are times when I wish I wouldn't be this sensitive and introvert.
I have tried to " de- sensitize" myself a little bit, it has helped at some level, but at certain point one must remember to stay true to yourself and be bravely and genuinely exactly who you are.
Nobody should accept to be ridiculed or analyzed or critisized of who they are, that kind of behaviour is just plain wrong, and not justified at any ways.
The world needs different people, different ways of thinking and being, there is room for all .
Just remember - live and let live ❤

perjantai 11. marraskuuta 2016

Honesty and trust

Honesty and trust - are they just empty words or do they actually mean something to someone?????

  I am quite a private person, and has become even more private during last years. I don't open up easily, and I am a bit reserved as well. I might at some point find myself trusting someone enough to share my life,or parts of it, and that is a  lot, coming from me. On most occasions, however, I remain reserved and stay on the shadows.
 
There are few very important values, rules of life, I follow strictly myself, and expect nothing less than that from people I interact with.
Honesty and trust!!!!!!!!
Those words are my guiding lights through this thing we call life.
If I trust you enough to tell you anything about my life, please don't pay it back with betraying my trust...you never get it back again,that is a fact.
Confidentiality - what a fancy word, usually associated with top secret highly flammable governmental decisions etc....
For me, it goes without saying, that when someone talks to me or write to me, opens up about anything, it remains between that person and myself.
Silly me, naive, to think,that it goes both ways. I can't believe, that I still have to draw a picture to someone, to actually having to  underline this very fact, that when I share something with that person, it should stay in that person's knowledge. It is not to be told to anybody else, no matter how insignificant the discussed topic might have been by the listener.
Why is this SO hard to understand?? Why is it SO hard to respect these few things I ask: honesty and trust??

 I am, thankfully, lucky to have few very close friends in my life, who I trust my whole life with. I know,that they never betray that trust, never break that bond what had been built over years. And I am quite certain they know, that I keep my part of that invisible seal what is made.

It is clearly seen, that today in this western society, the material values have pushed aside the moral values, which don't seem to matter so much. It doesn' t take much observation to notice, that cold hard cash and success makes people turn the blind eye to things, that are not so " hip" and " cool".
All the tabloids screams out which celebrity has the fanciest car and biggest house etc...
It is also seen in politics, that when achieving the power, it is all or nothing, the golden rules of respect and decency are shattered, just to get to the top, for no matter what the cost is. The game is brutal, and it has nothing to do with humanity or dignity, everything is for sale and there is no such things as honesty or confidentiality in it.
The competitors dig dirt and have no shame of using even the most private things of the other one, just as long as it justifies the means....to reach the goal.

I have been accused to be naive, too sensitive and many other ways, because I find this way how society plays, ugly and unfair.
I find myself taking more and more refuge in solitude, being close to nature, and interacting with animals- and shutting myself from people.
I am responsible of my own happiness and responsible of my own protection, there is no-one else to rely on this, it's up to me.
So, since I don' cross the busy street on red lights, why would I let someone into my life, whom I can't trust?
Yes, I am sensitive, highly sensitive, also strongly introvert, but those are not negative attributes on my opinion, and most certainly those personality traits are not harmful for other people.
That's who I am, and since I still want to be able to look myself at the mirror every night without being ashamed of myself, I keep on holding tight on those two things that matter: trust and honesty.

torstai 3. marraskuuta 2016

Time- luxury worth spending wisely

Time - luxury worth spending wisely

 It is a funny thing, time. When you are waiting for something or someone, time crawls by, so slowly that you hear your hair growing. But once you are having a great time or need something to be done, then it takes a good leap and just gallops away, leaving a trail of dust behind.
Time can be our enemy or our best friend, and we all put different value to it. But we all have it the same: 24 hours a day, 7 days in a week, 52 weeks in a year - it is up to our own individual choices, what we plan to use it for.
I have become very familiar with time. When I am on the road, I get to spend quite amount of hours waiting - bus to leave, ferry to take off etc....
Sometimes it's just a short wait, goes effortlessly, without even noticing it.
And then there are these marathons of waiting, where you have nothing but time....hours after hours after hours....
First you read and listen music, and write. Time goes faster when you have something to eat and drink as well, at least it feels like that.
If there is luck, you might be able to use internet, watch movies and surf in the facebook etc....
But at some point you lose the track of time, you stare the floor tiles and count them so many times that your eyes are teary. You follow the other passengers, what they do and where they go, wondering about what kind of lives they are living and all those sort of things.
Then you take a look at the clock on the wall, just to realize that it is only five minutes more since last time you checked at it..
Snacks are gone, you carefully check your pulse just in case you have fell to an eternal sleep while waiting.
Nope, still alive, time for coffee....
And after that third cup, time for wee....if I walk slowly to the toilet, I may be able to spend a good 5 minutes on this trip.
    Yes, the luxury of time 😉.
Sometimes it's good to be bored, it tests the patience. Not everybody has a lot of spare time to themselves, not enough to get bored at least.
There are people ,who are busy all the time, or so it seems. They go around like tiny ants, never stopping, they probably sleep their eyes open, so they don't miss anything. They keep going like there is no tomorrow.
But this is not a competition, how we each decide to use our time, nobody keeps the scores, nobody is titled to be a winner.
We just have to make the most of it,what we have gotten. We never know, when the sand has poured through the time glass, nobody has that chrystal ball.
So.....before our heart makes the last pump, before we take our last breath, let's celebrate the life and the time we have here - each and all of us, in the unique ways we choose to.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Lost - and found

  Lost - and found
     We all gotta do something to make a living, to bring the bread to the table, don't we?
And since we spend quite a big portion of our lives at work, it would be pretty neat, if you find a job, that you actually like...agreed?? Yes, I thought so.
I have never been very career orientated nor had this one big passion in my life to guide me, because I am curious about so many things.
However, out of many of my interests, I made one of them my job, that would be food and wines.
No, I am not a chef, I am a waiter.
Yeah I know what you think, anybody can do that, what kind of career is that?
Well, first of all, not anybody can do that, that's a fact. And secondly, even if it's so, so what?
I am not going to start opening up the secrets of being an excellent waiter, I am getting to the tracks when and where I lost my motivation and how did I find it.

  Somewhere along the line being refused of a job the hundred time in a row, I started to question if there was something seriously wrong with me. The seed of self- doubt had been sowed, and it grew so rapidly as a mushroom in the rain. My self- confidence was breaking apart like the Berlin wall, piece by piece. And at the same time while I was waving good-bye to my self-confidence, I was also holding a bon voyage party to my motivation, to my passion of food and to my will of working in that field.
What was left, when all that was gone? Well, not much really. Just the ruins and a very confused woman standing in front of the ruins.
A battle began, the long road to discovery was about to start. And knowing myself, the roads I pick, are never easy...quite the contrary.
There were many crossroads, many wrong turns, that all turned out to be dead-ends.
Then there were hills and curves and rocky roads, plenty of that to wore the wanderer out completely. But right when I thought that there was no energy left on my body, and that this is it for me, endless wandering in the darkness, when I was just about thinking to give up, I gave it one more effort. I pushed everything I had in me, clawed myself out of that deep hole I was about fall in, and pulled myself back to light.
I was given a sudden opportunity, out of nowhere, when I least expected it, and I took it. I held on to this opportunity with my both hands, like my life was depending on it, and just like in a goid movie, I rise to occasion and succeeded...
And then and there, pretty far away from where I once lost it, I found my motivation again.
There, in this tiny, busy kitchen, I also found my passion for food again, and that self-confidence, all those guys were back in my life again, and I promised to hold on tight to them.
Yeah, sometimes one must take drastic moves and even longest of journeys, if it's necessary to keep that sparkle in life and find that passion- which for me is the life itself, with all the flavours and aromas it can possibly cook for me.

tiistai 25. lokakuuta 2016

I do......or do I????

I do ............. or do I ?????

  Just a little while ago I had the honor to be present in a very special occasion, that being a wedding of a dear friend of mine.
There she was - right beside her man, in front of all their loved ones, promising to be by his side in good days and bad days, in sickness and in health...you know the drill....looking so beautiful that my eyes hurt. The way how she looked at her new husband after I do's, was something else...
There was no doubt in my mind,that this couple wouldn't stand behind those wows,what they just little while ago gave to one another. I knew then, and I know, that no matter what happens, they will stick to those words and stay together till the end of world.
And that's a lot coming from me, I must admit that the life has made me a bit cynical what comes to love stories.I have hard time to believe in that stuff, but in this occasion I am more than happy to be proved wrong, and it actually gives a bit of hope that there can be happily ever after's.
So I most certainly, from the bottom of my heart, wish them all the best ❤.
They made a commitment to each others.

Commitment - what does it mean? I checked it out from dictionary, the definition of commitment.
Here's what it means: Commitment in plain english means, that one is willing to give his/her time and effort to something he/she believes in.
   This of course can be anything from commitment to your partner to commitment to a special project etc....
It can be an athlete's commitment to train hard for next olympics, live and breath to just for that specific moment to give up everything else to just reach that goal.
It can be a young student's commitment to study hard to be accepted to university to become a doctor what she/he wanted to be ever since childhood.

Whatever the commitment is, it is always personal, and always important. It is absolutely imperative, that no-one else undermine's this, only because it differs from their own goals and dreams they are aiming for.

I must admit,that at some dark moments, I have been guilty of questioning someone else's goals, and for that I am sorry, and can only be a better persion tomorrow.
However, I have also been a victim of this very same sin - my commitments have been severely questioned and undermined during last years, it doesn't matter who does it, it still hurts.

I don' t have very fancy or noble goals or achievements I would like to reach, my dreams and goals hardly make the top story let alone gets me the Nobel prize.
But I have always wowed to be honest in everything I do and say, and also true to myself, being genuinely exactly who I am. That is a commitment as well, and that I have wowed to honor.

In this life, where we are bornt, what we live now, we are never ready, we are never there -
But as it goes in arts, never judge an unfinished piece.

I am not not there, I am not done, but I am still a masterpiece of who I am- today, in this light, with these shades.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Are we all for sale,if the price is right?

Are we all for sale, if the price is right?

  Every morning I wake up to a world, where somewhere someone is battling for her or his life, where people are killed at this very moment.
Every evening, when I am ready to go to bed, somewhere someone just lost not only the safety of her home, but also someone she loved and cared and never be able to see them again.
WHY??
What for? Why are people being killed? By whom?
When does it stop? Does it stop? Ever?
Has the world become mad? What is happening to us, as a species? What makes us behave like this, hurting others, killing and torturing? What creates these monsters? Do we all have a gene, which could make each and every one of us turned out to be evil? Does one born to be evil or does it happen later in life?
If it happens later, what can possibly make someone from a kind person to suddenly become so vicious, so venomous?
As long as I remember, from my very early childhood memories, there were always people in war somewhere in this planet.
And when the school started, and the history, that was also filled with wars.
Something, however was different at those wars in ancient history. Back then, the leaders, the commanders, they were in the frontline themselves.
Now, the leaders of great nations, sit with their business suits on and press the buttons, making someone else doing the dirty work for them.
Now, nobody cares of the casualties, the innocent people are just called collateral damage, just numbers, no names, no faces.
Are we all just pawns on this giant casino, where certain people play all or nothing, no matter what the cost?

Let's get back from the battlefields for now.

Do you know your market value? Do you know how much you are worth?
It is painful to see, how the government values us all, and they do it by cold hard numbers.
And it has become painfully clear, that we are just merchandise, we are disposable.You only need to observe, how our senior citizens are treated and cared for by politicians.
"Thank you for your services, but you are no longer beneficial to us, you are a cost and liability".
That is the message, loud and clear, and all the decisions what have been made and all the cuts from the budget what has been done and will be done, tells the truth. It is there for all us to see, and it screams out loud: If you are no certain value to us, you are disposable.
So it has come to this. In the land, where we are encouraged to be more environmentally friendly, we are still wasting a LOT of great natural resources, we are wasting human lives.
Man can make power from water and sun, why we throw away so much skills, creative minds, talents, ideas??? It is unbearable and short minded with a recipe for disaster.
Talking about sustainable development, eh?

So, have you given it a thought? What is your market value? And is the number equal with the other number:  What are you worth?
And in the end - which is more important to you?
Are you for sale, if the price is right?
Or do we still have a tiny chance here,for better future?
The more this planet has people, whose values of honesty and decency, are not for sale, at for any price, the better chance we have for more peaceful future.

Live and let live❤

tiistai 4. lokakuuta 2016

Simplicity - and when did that became a curse?

Simplicity - and when did that became a curse?

  Homo sapiens, supposingly the most intelligent species on this planet. Now there's something to question and argue about, and personally I highly doubt that.
But this time I concentrate to one thing, that being the word " simple".
At what point this became more a curse than a good thing?
Why do we make everything so complicated, when it all really could be just easy and simple?
Is there something fundamentally wrong about it, if one wants to have a simple life?? No drama, no bullshit, no nonsense, just plain simple.
Why do we do things hard way, if we can find an alternative to that, the easier way?
Are we worried, that we don't learn the life's important lessons, if we keep our own lives too simple, if we don't suffer enough to get what we want etc...??
If something is achieved with less effort and pain, is that less valued among others?

We are a very odd species, that is for sure, no doubt about it.
I have couple good examples to shine some light to this whole thing I'm on about.

Relationships - I'm a single myself, have been that a good 6 years, and enjoying it a lot, since for me being on my own is not a misery or something to get rid off.
However, I have had an opportunity to follow fairly closely this today's single life and datings and putting yourself out there.
And let me tell you this boys and girls, things have changed a lot while I was married, and not for the better...hell no ....quite the contrary...

What a circus it is nowadays, so many rules and so many hidden rules, it's like a freaking rocket science, that's what it is.
And when social media took part on this dating market with all the different groups and internet dating pages, then it really exploded...
I mean ..seriously....how the heck our parents and grandparents ever found their loved ones, they didn't have all these helpful internet appliances for that.😉?
How did they ever became from single to married, or got themselves to a date, no tinder or anything during those times????
I miss those times, that simplicity, it wasn't so complicated back then...or was it?
So back to the recent time....why do we make everything so hard? Even meeting new people? Going out for a simple date nowadays seem to require more preparations than getting ready to presidential debate on tv ( well....it depends of the candidate😄).
The whole thing is analyzed to bits before the date has actually even picked you up.
In parades the what if's and should I and could I etc....
And you can consider yourself lucky to get to that point in the first place, going out on a date that is.
The process starts way before that..the oh so familiar analyzing.
It starts there on the internet....the meat-market, where everyone is putting themselves with a brave smile and hoping to find that famous soulmate..
And everybody says that they don't have any list of criterias, but after listening/reading a bit more, the list of criterias have appeared and is not that short after all...
Well....could we just forget all those lists and meet new people with curiosity and open minds? Keep it simple, it can't possible get any worse than it already is...

Now back to that other example....
I know, that is a juicy topic we just talked about earlier, and I will get back to it another time.

Simple life...
If you don't enjoy digging on the garden, why buy a house? If you like less cleaning, and you don't own a car, you don't like that gardening, then the only thing that make sense, is to live in a apartment building close enough to town and its services.
What is wrong with that?? Absolutely nothing!!!! It is a choice, just as much as living on a town house or in the farm, they are all choices made by individuals by their own likings.
None of them are better than the other, they are different, that's all.
Maybe living in the city on that apartment is easier many ways, but so what??? It is a choice open to anybody, who wants to live like that.

There is nothing wrong to live a simple life, to simplify things. Not everything in life has to be a struggle, there is plenty of that in store anyways..for all of us....
So what's the harm, if you relax a little, ease things up, cut back someworkload where you can, so you have time to smell the roses??

Let's keep it simple ❤

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Kun Lempi-velho masentui

Kun Lempi-velho masentui

   Syksy oli saapunut. Se oli hiipinyt hiljaa,kuin huomaamatta,myös metsään. Lehtipuut vaihtoivat kesävaatteensa kirjaviin syysnuttuihin, metsäneläimet kiirehtivät kukin omissa touhuissaan valmistautuessaan tulevaan talveen. Kaikki olivat niin kiireissään,etteivät olleet ehtineet kiinnittää huomiota metsän siimeksessä olevaan torppaan, tai etenkään sen asukkaaseen.
Torpassa oli hyvin hiljaista, hämärää, eikä sen piipusta noussut savuakaan. Kuistin seinää vasten nojasi apea luuta, kylmissään ja huolissaan, ei itsestään vaan ystävästään, jota ei millään saanut piristettyä.
Torpan perällä pöydän ääressä kyyhötti hahmo, tuijotti ikkunasta kauas tyhjyyteen,huokaisten välillä raskaasti.
Lempi-velho oli tavallisesti täynnä elämää ja ääntä, mennä touhotti sinne sun tänne ja tuonne,pilke silmissä ja hymy huulilla.
Mutta nyt Lempi oli hiljaa, kyyhöttäen pienessä mökissään,jaksamatta edes keppostella.
Lempi-velho oli masentunut. Ilo oli kadonnut koko sen olemuksesta,ja liekki sammunut silmistä.
Mikä oli saanut tämän elämää kuplivan pikku olennon näin murheelliseksi?

Ihmiset....
Ihmiset eivät enää hymyilleet eivätkä hullutelleet. He eivät hyppineet lehtikasoissa eivätkä pomppineet kuralätäköissä. He kiirehtivät suu mutrussa töihin ja kouluihin ja kaikkialle, eivät tervehtineet toisiaan,saati puhuneet toisilleen.
Ruokapöydässäkin nämä ihmiset tuijottivat älypuhelimiaan ja muita outoja vempaimiaan,eivätkä keskustelleet keskenään.
Iltaisin ihmiset tuijottivat teeveetä tyhjin katsein, lapsille ei enää luettu satuja....kuka nyt uskoisikaan muka keijuihin ja menninkäisiin ja velhoihin?
Aamulla taas herättiin ja kiire alkoi alusta,lapset jätettiin itkevinä tarhoihin ja hypättiin autoihin ja lähettiin töihin.

Kyllähän Lempi-velho ymmärsi, että ihmisten maailma oli aikalailla erilaista kuin velhojen ja menninkäisten ja metsäneläinten, se oli täynnä vastuuta ja haasteita ja velvollisuuksia ja odotusten täyttämistä.
Mutta kaiken tuon keskellä nämä ihmiset olivat hukanneet leikin ja naurun ja hulluttelun,ja se oli saanut Lempinkin masentumaan.
Hänen uskollinen luutansa oli päiväkausia yrittänyt piristää ystäväänsä,onnistumatta siinä. Joten luuta oli ottanut järeämmät keinot käyttöön ja pyytänyt apua.

  Oveen koputettiin, ei vastausta. Se avattiin varovasti,ja vieras kurkisti sisään. Seisoi hetken eteisen puolella antaen silmien tottua hämärään.
Sitten vieras lähti hiljaa kohti pöytää,jonka äärellä kyyhötti niin surullinen hahmo,että vieraan rintaa oikein kouristi.
Lempi-velho tunsi kosketuksen olkapäällään, hän kohotti kyyneleiden juovittamat kasvonsa kohti tätä yllättäen sapunutta vierasta tunnistaakseen kuka tämä oli.
Siinä seisoi vihreään nuttuun ja mustiin kenkiin sonnustautuneena hänen Leprikorni ystävänsä kaukaa pieneltä vehreältä saarelta. Siitä olikin jo kauan aikaa,kun he olivat viimeksi tavanneet.
Sanoja ei vaihdettu, mutta hyvin päättäväisesti tämä hassun näköinen hahmo otti ystäväänsä kädestä kiinni kuuntelematta lainkaan vastalauseita.
Eikä niitä paljon tullutkaan,sillä Lempi oli aivan liian väsynyt väittämään edes vastaan. Hänet istutettiin luudan kyytiin, vieras hyppäsi mukaan ja matka alkoi.
Ensin Lempi-velho oli liian uupunut edes katsomaan maisemia, mutta sitten hänen horroksessa ollut uteliaisuutensa heräsi ja suru väistyi hetkeksi.
Lempi näki allaan kimaltelevan meren, sitten hän alkoi nähdä vihreää...paljon vihreää...lampaita...peltojen välissä puikkelehtivia pieniä teitä, ja kaiken tämän kauneuden kruunasi kirkkain sateenkaari,jonka Lempi oli koskaan nähnyt.
He laskeutuivat ja Lempin ystävä tarttui taas häntä kädestä kiinni johdattaen kohti pientä kirkkaan keltaista taloa, jonka sisältä raikui nauru ja seinistä kimpoili iloinen musiikki.
Lempi-velho tunsi ihanan ruoan tuoksun nenässään, mutta ympärillä pyörivät hymyilevät ihmiset saivat hänet kyyneliin, ne olivat ilon kyyneleitä.
Luuta virnisti ilkikurisesti ystävälleen,joka heristi tälle
sormeaan muka nuhtelevasti.
" Ai jai, mitä minä oikein teen sinun kanssasi", sanoi Lempi-velho luudalle. Mutta vaikka tämä nuhruinen velho hetisti sormeaan, niin äänessä kuulsi kiitollisuus ja lämpö.
Lempi oli niin onnellinen ja kiitollinen, sillä kun hän oli liian voimaton auttaakseen itseään, niin hätiin riensi ystävät, jotka auttoivat hänet jaloilleen ja juuri näiden ystäviensä tukemana ja opastamana Lempi-velho löysi satumaan, ja paikan,jossa taas leikittiin ja naurettiin. Löysi paikan, jossa harmaus väistyi värien tieltä ja masennus pakeni jonnekin kauas pois,mistä ei löytänyt tietään takaisin Velhon sydämeen.




 

lauantai 24. syyskuuta 2016

Yön rauha 24.9.2016

  Se tunne, kun kaikki nukkuvat, ja tiedät,että puhelin ei soi eikä kukaan tule yllättäen ovelle koputtelemaan.
Uskallat antaa ajatusten lähteä lentoon vapaasti, kun niitä ei mikään ulkoinen tekijä ainakaan tule keskeyttämään.
Nukkuakin tietenkin voisi, mutta ei lienee yllätys, että ajatukset tulevat pyörimään karusellia pääsi sisällä juuri sillä hetkellä,kun pää osuu tyynyyn ja silmät on painumassa kiinni.
Yhtäkkiä istut sängyllä aivan pöllämystyneenä ja vaikka kroppa kiljuu sinulle että jatkaunia jatkaunia, niin aivosi ovat asiasta täysin eri mieltä.
Aivosolusi suorastaan riehaantuvat saatuaan huomiosi, heittelevät kärrynpyöriä ja tuulettavat villisti.
Ja sitten kun olet saanut hinattua vastahakoisen tomumajasi ylös ja olet valmiina kirjoittamaan, niin enemmän kuin usein nämä aivosolut päättävät sitten kuitenkin mennä nukkumaan.
Leikkivät vielä mokoma minun kustannuksellani.
Minun, jonka pitäisi elättää itseni jatkossa ainakin osittain juuri kirjoittamalla. Juuri nyt ei näytä vakuuttavalta, mutta siitä huolimatta oloni on innostuneempi ja energisempi kuin pitkään aikaan.
Johan tätä synkkyyttä ja ketutusta riittikin ihan omiksi tarpeiksi, on aikakin saada pilvet väistymään taivaalta ja saada vähän valoa ja lämpöä elämään.
Minusta oli hyvää vauhtia tulossa juuri sellainen ns.energiasyöppö kaveri, joka imee kaiken energian lähimmäisistään kuin iilimato.
Juuri sellainen tyyppi, jota normi mielentilassani, eli perus positiivisena hyväntuulisena ihmisenä, karttaisin itsekin kuin ruttoa. Ja nyt minua katsoi peilistä tällainen tyyppi: uupunut, hapan, turhautunut...
Mistä tämä johtui?
Sehän johtui siitä, että elämäni purressa oli salamatkustajia, jotka kaappasivat sitten koko paatin ja minusta tuli panttivanki.
Elämääni oli päässyt sellaisia tahoja ja instansseja, yksittäisiä ihmisiä, kuin myös erinäisiä virkamiestahoja, jotka ottivat vallan. He kertoivat minulle, miten minun pitäisi elää, mitä minun pitäisi tehdä. Ja kuin vahvistaakseen sanojaan,niitä piti pönkittää vielä kuorruttamalla tuo viesti jatkuvalla analysoinnilla ja pakottavalla tarpeella diagnosoida minua. Löydettiin vain vikoja ja puutteita, virheitä ja epäonnistumisia. Vähäteltiin lahjojani ja kykyjäni, dissattiin unrlmiani ja haaveitani.
Kyllähän tuollainen kannustaa aivan mahdottomasti, eikö?? Ja sitä kun tarpeeksi pitkään ja tasaisin väliajoin sinulle pakkosyötetään, niin kohta alat uskoa itsekin näihin saamiisi analyyseihin ja vikoihisi.
Samalla kun huomaat ajatustesi vajoavan ja elämänilosi hiipuvan, niin tajuat ettet ole jaksanut enää käydä lenkilläkään niin usein.....pahan mielen kierre on valmis.....
Sitten jostain hiljaisuudesta, kaiken sen kuran alta mitä niskaan on kaadettu, nostaa päätään sisu....uhmakkuus...taistelumieli....halu heittää nämä tunkeutujat laidan yli ja ottaa taas se oman elämänsä pursi haltuun. Laittaa päähänsä entistä tiukemmin se kapteenin lakki, tarttua ruorista kiinni voimakkaan mäörätietoisesti ja ohjata paatti pois huonoilta vesiltä kohti niitä kauniita auringonnousuja.
Tämä on minun veneeni, ja minä olen sen kapteeni. Minä määrään sekä suunnan että vauhdin, sitä ei minun puolestani tee enää kukaan, sillä vain minulla itselläni on siihen oikeus.
Tätä purtta ei ole rakennettu satamassa kellutettavaksi, tämä pursi on rakennettu seilaamaan - kohtaamaan sekä myrskyt että tyvenet.
Nostan ankkurin, ohjaan veneeni varovasti tutusta satamasta kohti uusia seikkailuja, kohti tuntematonta. Käännyn katsomaan vielä hetkeksi taakseni, hymyilen ja tiedän, että elämäni ei koskaan tule olemaan enää samanlaista.

Uusiin seikkailuihin purjehtien, Ansku

Ps. Jatkossa tulen kirjoittamaan blogiani myös Lontoon murteella, erityisesti reissutarinani. Runoni ja Lempi-velhon edesottamukset on jatkossakin täällä upealla värikkäällä äidinkielelläni. Kirjoittajanimeni on Ann O'Songland mutta tuttujen kesken Ansku aka Annie

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Mikä minusta tulee isona?

Mikä minusta tulee isona 14.9.2016

  Kun olin lapsi,niin luokassa kiersi näitä ystäväni-kirjoja, jonneka kirjoitettiin sitten vastauksia lempiväreistä ja suosikkiruoista ja mitä musiikkia kuuntelet jne....
Yksi kysymys oli toiveammatista, mihinkä haluaisit siis valmistua....
Tuntui, että kaikilla muilla oli selvät sävelet ja se tulevaisuuden ammatti niin kirkkaana mielessä: poliisi, lääkäri, lentäjä jne jne....
Minun ammattitoiveeni vaihtelivat seikkailijasta meribiologiin, toimittajasta eläinlääkäriin....
Opettajanikin tokaisi, että ei sellaista ammattia olekaan kuin seikkailija. Muistan vastanneeni että ellei sellaista ole, niin sitten on jo korkea aika luoda sellainen.
Tuliko minusta mikään noista lapsena haaveilemistani ammateista??
No ei!! Korjaan, ei mikään sellainen, mikä normaalisti ammatiksi mainitaan😉.

Minun työhistoriani on kirjava kuin mummon räsymatto, sinne mahtuu kaikenlaista. Myös minun koulutushistoriani on värikäs, ja sinne mahtuu myös keskenjääneitä opintoja syystä jos toisestakin.
Lukiossa viihdyin toista vuotta, mutta pitkästyin kuoliaaksi..ellei kyse ollut maantiedosta,äidinkielestä tai englannista...niissä aineissa loistin.
Minun koulutushistoriaani mahtuu keskenjääneiden opintojen lisäksi myös erittäin hyvillä papereilla loppuun asti käytyjä opintoja.

Minulle on tasaisin väliajoin annettu palautetta, hhmm..kritiikkiä siitä, että olen niin lyhytjännitteinen, en muka sitoudu mihinkään ja ole valmis tekemään töitä tavoitteen saavuttamiseksi....Sen lisäksi vihjaillaan suoraan tai rivien välistä, että olen laiska ja minulla on adhd jne jne......
Miksi?? No juuri siksi, että elämäni ja työ-ja koulutushistoriani on niin kirjava ja poukkoileva eikä siinä ole ....muiden mielestä..mitään johdonmukaisuutta eikä selkeää päämäärää...

  Ja tuon pitkän alkujaarittelun jälkeen pääsin vihdoin ytimeen: muiden mielestä.
Eihän täällä kai kukaan luo elämäänsä,ainakaan enää 2000 luvulla, sen mukaan, mitä muut odottavat tai vaativat.
Ja jokaisen elämä ja unelmat,ovat yksilöllisiä, ja henkilökohtaisia. Vain siksi, että ne eivät välttämättä noudata mitään tiettyä kaavaa, ei tee kenenkään unelmista tai elämästä vähempiarvoisia.

Olen ehtinyt siis tekemään kaikenlaisia töitä leipäni hankkimiseksi, mutta miksi työpaikkojeni kirjavuus ja työsuhteideni lyhytaikaisuus on automaattisesti negatiivinen asia?
Miksi sitä ei voi nähdä positiivisena asiana,kuten itse niin teen? Eikö se osoita paremminkin sitä, että minulla on kyky sopeutua hyvin uusiin tilanteisiin ja kyky omaksua ja oppia uusia taitoja ja asioita?
Ja mitä tulee työsuhteideni kestoon,niin minulle pätkätyöt sopivat loistavasti. Pitkästyn ja tylsistyn,jos joudun olemaan samassa työssä yli vuoden yhtä soittoa. Rakastan vuorotöitä myös, koska siinä ei pääse liikaa puutumaan samoihin rytmeihin ja rutiineihin.
Minä nautin vaihtelevuudesta, ja rakastan maisemien vaihdosta. Minulla on ikuinen lapsenomainen jano nähdä ja kokea ja oppia uutta: uusia kieliä, uusia kulttuureja, uusia taitoja......
Minä en ole millään elämän saralla hirveän erikoistunut mihinkään tai erityislahjakas juuri jossain tietyssä asiassa, mutta en haluakaan olla.
Minä haluankin,että elämäni ja työurani olisi jatkossakin yhtä kirjava,kuin mitä se on ollut tähänkin mennessä.
Yhdessä asiassa olen kuitenkin vahvoilla: olen selviytyjä!!! Minut on heitetty elämän kovilla kourilla syvään veteen niin monta kertaa,etten jaksa laskea. Ja aina olen sieltä räpiköinyt itseni pinnalle ja pitänyt itseni hengissä, noussut maihin vahvempana.
Ja jokaisesta koettelemuksesta elämänhaluni ja uteliaisuuteni maailmaa kohtaan on vain kasvanut.
Tästä olen ylpeä,enkä anna kenenkään puhua minulle alentuvaan sävyyn, ihan sama oli kyseessä kuka tahansa.
Niin kauan kun en riko lakeja enkä vahingoita ketään, saan varmaan ihan rauhassa tienata vaatimattoman leipäni sillä tavalla, mikä itselleni kulloinkin hyväksi katsomakseni tavaksi tuntuu.
Minun elämässäni on muutakin kuin työ, minä en arvota itseäni,enkä muitakaan ihmisiä sen mukaan, mitä he tekevät työksensä ja miten paljon/tai vähän he tekevät töitä.
Minulta on turha odottaa ihailua,jos on päättänyt raataa 24/7 ja ottaa itsensä hengiltä työnteolla.
Minulle on ihan sama, oletko lääkäri vai leipuri, autonkuljettaja vai asianajaja....
Milloin tämä maailma on mennyt siihen pisteeseen, että ihminen lokeroidaan tiettyyn karsinaan työn ja ammatin perusteella? Vai onko kyseessä joku tietyn kulttuurin tuoma kirous?
Toki työtä tarvitaan, mutta pitääkö sen olla koko elämä? Pitääkö sen mukaan määrittää ihmisyys, ihmisarvo? Ja kuka määrittää kenen työ on tärkeämpää ja arvokkaampaa,ja kenen työ vähemmän tärkeää?

  Palaan alkuun....mikä minusta tulee isona...
Olen 46 vuotias, elämän selviytyjä, toiveammattini: seikkailija, nykyinen ammattini: seikkailija.

Aurinkoista syyspäivää toivoen, Ansku

perjantai 26. elokuuta 2016

Bold, beautiful and single

Bold, beautiful and single

  Perjantai-ilta.
Sohvan nurkassa tutulla paikallaan nököttää nainen, rennosti nojaten jättimäiseen pehmoeläimeen.
Pöydällä puolikas meetwurstipaketti ja pullo viiniä, siitä nainen sentään kaataa kauniiseen jalalliseen lasiin ja kohottaa lasin huulillensa nostaen maljan kellekäs muulle kuin itselleen 😉.
Päällään hänellä on vanha paitis, pikkuhousut ja villasukat - kasvoilla vain suihkun jälkeinen punoitus -
Riisuttu, maskiton, haavoittuvainen.
Nainen ottaa taas pienen siemauksen viiniä, jää nuoleskelemaan huuliaan, pohtimaan sitä, miten paljon paremmalta tuo viini olisikaan maistunut ilman niitä meetwursti viipaleita..hän irvistää itselleen, mutta irvistys on lempeä, tuomitsematon.

Lukuisia jaksoja hän katsoo tuttua suosikkisarjaansa.
Hän osaa ulkoa  mitä jaksoissa tapahtuu, nauraa taas samoilla kohdilla, hihittää tyttömäisesti ja hohottaa ääneen huomattavan maskuliinisesti.
Tämä sarja on kuin torkkupeitto, tuttu ja turvallinen, joka ei pelota eikä yllätä ikävästi.

Ohjelma lakkaa, makkaratkin onneksi loppu.
Nainen kävelee peilin eteen, katsoo pitkään ja levollisesti peilistä takaisin tuijottavaa omaa kuvaansa.
Pitkä, hoikahko, sinisilmäinen nainen....
Hän kohottaa kätensä ja sivelee kaljua päätään..hymyilee..iskee silmää peilikuvalleen.
Sitten hän alkaa avamaan paidan nappejaan, hitaasti, yksi kerrallaan, kunnes viimeisinkin on auki..
Ohut kevyt paita valuu vaivattomasti maahan, hipaisten matkalla hänen pakaraansa ja reisiänsä.
Peilistä katsoo edelleen takaisin se sama levollinen nainen, mutta silmiin on syttynyt pieni kipinä.
Hän nostaa kädet rinnoilleen, kiittäen näitä lempeästi siitä työstä, mihin naisen rinnat on luotu alunpitäenkin.
Siinähän ne roikkuu, molemmat, ikää ja elämää nähneinä, mutta ylväinä.
Nainen kääntyy hieman nähdäkseen lantionkaarensa, pakaransa, urheat pakarat, jotka ovat jaksaneet kaikki ne lukuisat tunnit pyörän satulassa koskaan valittamatta.
Sitten hän kohdistaa katseensa vatsaansa, joka on hänen heikoin lenkkinsä, mutta jolle hän on antanut armahduksensa hyväksyen myös sen osan itsestään osana suurempaa kokonaisuutta.
Nainen ottaa askeleen lähemmäksi peiliä, katsoo itseään silmiin ja toteaa: " Oodi aikuiselle naiselle. You are bold, beautiful and freakin sexy ".

Hän vetäytyy taas kauemmaksi, ottaa poseerauksen, kikattaa ääneen ja kääntyy kannoillaan.



keskiviikko 24. elokuuta 2016

Kun Lempi-velho politiikkaan lähti

Kun Lempi -velho politiikkaan lähti

     Siitä oli kulunut jo tovin aikaa, kun rehevä ja reipasotteinen ystävämme Lempi-velho lähti velhojen vuosikokoukseen uskollisen luutansa lennättämänä.
Matka oli sujunut varsin hyvin ja itse kokouskin mennyt hyvin, ja Lempikin oli pärjännyt ilman Savon sanakirjaa suurimman osan kokouksesta.
Kokouksen sisältöä emme tietenkään me tavalliset ihmiset tiedä, sillä se oli tarkoitettu vain ja ainoastaan velhoille, ja turvatoimet olivat sen mukaiset.

Mutta kun Lempi-velho vihdoin ilmestyi kokousluolasta, niin luuta vetäisi syvään henkeä ja huokaisi raskaasti:" tästä ei hyvä heilu".
Lempin silmät loistivat ja posket punoittivat, ja vaikka hänen äänensä ei normaalistikaan ollut sieltä hiljaisemmasta päästä, niin nyt hän suoras.
taan huusi.

" Minä tiedän mikä minusta tulee isona", kiljui Lempi täyttä kurkkua ja jatkoi lainkaan välittämättä ohikulkijoiden paheksuvasta katseesta:"
Minä lähden politiikkaan!!!!"

Ja kuin vahvistaakseen sanojaan hän kaivoi hameensa taskusta tuhruisen vihkon ja selaili sivuja ja luki ääneen:

Kansallista Velhojen yhdistystä edustaa seuraavan kauden Lempi-velho ( eikä nähnyt tässä vaiheessa luudan epämääräistä silmien pyörittelyä) ja hänen ensimmäiset viralliset edustustilaisuudet ovat seuraavat:
- Pääsiäispupujen ammattiyhdistyskokous, jonka tarkoituksena saada työsopimukseen työterveys hammashoito
- Nukkumattien yt neuvottelut,
sillä säästöjen vuoksi Nukkumattien hiekka on tuontihiekkaa ja autot vaihdettu mopoihin, ja Nukkumattien työnkuvaa laajennettu myös muihin tehtäviin, kuten ruohonleikkuu ja postinjakaminen

  Lempi- velho piti tauon, vetäisi henkeään, laittoi vihkonsa takaisin hameen taskuun ja jatkoi, nyt hieman hiljaisrmmalla, mutta lähes hartaalla äänellä:"
Nyt alkaa tapahtua, uskotkos ystäväni?"
Mitäpä Luuta siihen muuta kuin vaisusti nyökkäämään.

Lempi otti hameenhelmoista kiinni ja leiskautti tyylikkäästi ( hhmmmm.....) luudan kyytiin yhdellä harppauksella ja hihkaisi:" Talla pohjaan ja nokka kohti kotimetsää, sillä minulla on vielä paljon töitö ennen noita tapaamisia.
Sinut täytyy pestä ja huoltaa, sillä olet jatkossa minun edustusajoneuvoni.
( ja taas jäi Lempiltä yksi hiljainen huokaus kuulematta).
Sen lisäksi minun on tutkittava vaatekaappini ja mentävä kampaajalle ja manikyyrille ja vaikka minnekä....."

Tasainen pulputus jatkui hyvän aikaa kotimatkalla, kunnes alkoi kuulua tasainen kuorsaus.
Tässä vaiheessa uskollinen luuta rohkeni jo hieman virnistämään, sillä vaikka Lempi-velho olikin aika-ajoin hieman kiivas ja rasittava, niin tylsää ei elämä hänen kanssaan koskaan ollut.
Ja kun luuta ajatteli tulevia edustustilaisuuksia värikkään ja kovaäänisen emäntänsä luottokuskina, niin varmaa oli se, että vauhtia ja vaarallisia tilanteita tulisi riittämään.
Ja sekös luutaa hymyilytti.

maanantai 22. elokuuta 2016

22.8.2016 Menninkäisen mietteitä

22.8.2016 Menninkäisen mietteitä

   Puissa lehdet jo keltaisena, sade ropisee vaunun kattoon.
Sisällä kyyhöttää vilttiin kietoutuneena hieman nukkavieru reissunainen, jonka varpaita lämmittävät kirjavat villasukat ja kupissa höyryää tömäkkä kahvi, kynttilän liekki lepattaa luoden hieman lämpöä.

  Siitä on viikko, kun kotiuduin viimeisimmältä retkeltäni, rinkkakin jo tyhjennetty, passi tiukasti piilossa varmassa säilössä.
Kevyt reissu uupumus valtaa, aistit ovat saaneet paljon erilaisia elämyksiä, ja kaipaavat nyt palautumista.
Koko reissulainen kaipaa nyt rauhaa, aikalisää - kaikesta ja kaikista.
Nuo matkat ovat yhtäaikaa ihania ja kuluttavia, ainakin tällaisen introvertin menninkäisen mielelle.
Niitä janoaa aina lisää, mutta niiden jälkeen on aina takki tyhjänä.
Ne antavat paljon, mutta ottavatkin aina siivunsa.
On säilytettävä joku balanssi, että kaikki pysyy mielekkäänä, eikä rasita itseään liikaa.

Tässä on ehtinyt taas pohtimaan yhtä sun toista, joskus olisi helpompaa, kun voisi oikeasti ns.katkaista virran tuolta korvien välistä, ettei koko ajan kävisi aivot kierroksilla miettien maailman menoa.
Muutenkin tämä yhteiskunta menee ns.liian lujaa, joka paikkaan on kiire, sinne on päästävä nopeasti, ohituskaistaa pitkin ja moottoritiellä.
Ruoka on saatava pian, helposti, vähällä vaivalla. Sitä varten on pikaruokaravintolat, ja kauppojen hyllyt tursuavat einesruokia.

Jopa ihmissuhteet on saatava " mullekaikkinytheti" mentaliteetilla, helposti ja vähällä vaivalla.
Treffejä on sovittava mahdollisimman pian ja mahdollisimman lähelle, ja jos ei eka tapaamisella lennä salamoita ja räisky ilotulitukset, niin uutta putkeen.
Pitäisi olla oma auto tai ainakin julkisten toimia riittävän hyvin, ja mielummin samasta kaupungista, ettei käy elämä liian työlääksi.

Eletään koko ajan enemmmän ja enemmän hektistä elämää, kipitetään oravanpyörässä hullun lailla, odotetaan sitä perjantaita ja seuraavaa lomaa.
Yritetään täyttää ulkopuolelta tulevia odotuksia, ja vastavuoroisesti asetetaan niitä muillekin.
Pitää sopeutua joukkoon, hukkua massaan, tehdä mitä muutkin tekee, ettei herätä huomiota.
Ei saa värittää viivojen ulkopuolelle, tai uida vastavirtaan.
Tai saa, mutta se vaatii rohkeutta ja sisua ja sitkeää nahkaa.

Kun olin ala-asteella ensimmäisellä luokalla, matikan kirjassa oli näitä : mikä ei kuulu joukkoon laskentatehtäviä.
Kuvassa on neljä hedelmää, kolme omenaa ja appelsiini. Mikä ei kuulu joukkoon??
Ja sitten me lapset piirsimme omenoiden ympärille turvallisen suojamuurin ja se appelsiini jäi ulkopuolelle.
Silloin en vielä tiennyt olevani itse se appelsiini, nyt tiedän - onneksi pidän appelsiineista 😉.
Muistan myös kuvaamataidon tunnit, kun piti piirtää tai värittää jotain, eikä luomukseni mahtunutkaan siihen näkemykseen, mitä opettaja odotti.
Muistan myös liikuntatunnit, kun luokkani lahjakkaimmat tytöt valitsivat joukkueensa, ja minut valittiin aina viimeisenä.

Nyt joku kärsimätön hätähousu miettii tätä lukiessaan että :" so?? What's the point?"
Ehkä jopa odottavat minun keräävän sympatiaa jollain olin koulukiusattu kertomuksilla.
Okei, olin koulukiusattu, mutta en odota enkä kaipaa sympatioita.
Noiden koulumuistojen yhteisenä ajatuslankana oli ehkä se erilaisuus, se appelsiini.

  Kaikkeen tottuu, myös siihen, että et oikein koskaan tunne kuuluvasi joukkoon.
Luojan kiitos pidän omasta seurastani sen verran paljon, että en kärsi tästä seikasta.
Kun on sinut itsensä kanssa, hyväksyy itsensä heikkouksineen ja vahvuuksineen, ja omaa vilkkaan ajatusmaailman ja mielikuvituksen, silloin seinät eivät kaadu päälle.
Opin lukemaan jo neljä vuotiaana, ja koko maailma avautui silloin edessäni.
Uppouduin tarinoihin ja luin paljon kirjoja eri maista ja kulttuureista, rakastin karttoja ja maantietoa.
Kotini oli koko maailma, ja polte nähdä ja kokea ja seikkailla alkoi hyvin varhaisessa lapsuudessani, ja sitä unelmaa olen elänyt nyt vuosia.
Pienellä budjetilla, välillä lähes pennittömänä, olen hypännyt kohti tuntemattomaa, kohti uutta seikkailua.

Joka päivä opin enemmän itsestäni, ja miten mitättömän pieni murunen olen tällä maapallolla.
Mutta niin kauan kun minä olen se pieni murunen, tai se appelsiini, niin haluan elää itseni näköistä elämää.
Haluan olla oman elämäni käsikirjoittaja, en halua valmiiksikirjoitettua tusinanovellia, jotka hukkuvat kirjastojen massaan.
Haluan elää joka solullani, nauttia hetkestä, tuntea ja aistia voimakkaasti.
Minulle eivät sovi elämän moottoritiet ja nopeat autot, koska niin paljon jäisi kiireesssä näkemättä.
Minulle ei sovi elämän pikaruoat eikä einekset, niin paljon jäisi maistelematta.
Ei minulla ole kiire minnekään, minä ehdin hitaammassakin tahdissa perille...

..perille minne?
Koko elämä on matka, minulle tärkeintä ei ole päämäärä, minulle tärkeintä on matka.

perjantai 12. elokuuta 2016

12.8.2016 Vähiin käy ennenkuin loppuu

12.8.2016 Vähiin käy ennenkun loppuu...

  Aika on kulunut taas niin nopeasti, että sitä on taas ihan ihmeissään, kun rinkka pakattuna odottelee kotimatkan alkua.

  Niin paljon ehtinyt tapahtua taas yhtä sun toista sitten viime blogipäivityksen, eikä oikein edes muista kaikkea kun ei ole älynnyt tuoreeltaan kirjoitella ylös.
Ja sitten ei tiedä, että mistä päästä aloittaa purkamaan niitä asioita, jotka jopa sattuu muistamaan.

Yritetään..

Viinitarhalla olen ollut töissä loppuun asti, ja työni taso oli vaihtelevaa: välillä luokatonta räpellystä,välillä jopa ihan laadukasta työtä ja siltä väliltä.
Kyllä juon seuraavan viinilasini suurella kunnioituksella viinitilallisia kohtaan, ainakin jos viinit tulevat ns. rinnemaisemista edellyttäen runsaasti ihmistyötä menestyäkseen.
Ehdin ihan lyhyessä ajassa oppia paljon viinin viljelyksestä varsinkin Sveitsissä, ja vielä minä joku päivä olen jollain tilalla hommissa myös rypäleiden poiminta aikaan.

Yksi retkikin tehtiin vielä, 1485m korkeudessa sijaitsevalle vuoristotilalle, missä valmistettiin erinomaista juustoa niin lehmänmaidosta kuin myös vuohenmaidosta.
Juustot olivat taivaallisia sekä minun että ystäväni Hiirun mielestä, joka ihme kyllä kaiken ahtamisen jälkeen mahtuu vielä reppuun kotimatkalle 😉.

1.8. vietettiin Sveitsin kansallisjuhlaa, ja se oli varsin duurivoittoinen ja pönötystä oli tuskin nimeksikään.
Ulkona oli paljon kokkoja, ilotulitukset kuuluivat myös osana kekkereihin, ja livemusiikki muutaman puheen kera.
Ehkäpä Suomenkin itsenäisyyspäivä olisi vähän valoisampi,jos sitä vietettäisiin kesällä eikä keskellä pimeintä talvea.
Toisaalt, Suomen ja Sveitsin historia poikkeavat melko vahvasti toisistaan, ja muut kulttuurilliset seikat päälle laskettuna on ehkä ymmärrettävää että juhlien tyyli on niin erilainen.
Ei tästä sen enempiä.....

Jo aiemmissa blogipäivityksissäni tuskailin kielimuuria, ja sitä tuskailua jatkui loppuun saakka.
Vaikka pidänkin itseäni kielitaitoisena, niin jotenkin tuo saksa tarttui rasittavan hitaasti minun päähäni.

Hienoja elämyksiä minulla täällä oli sen viiden viikon aikana, jotka täällä Sveitsissä vietin.
Oli myös turhautumista, ärtymystä, ja muuta pientä narinaa, mutta kaipa nekin kuuluu osana yällaiseen elämään, kun heittäydyt jonkun perheen arkeen ja elämään ja yrität sopeutua heidän tapoihinsa ja rutiineihinsa.

Sveitsi on kaunis maa, siisti ja huoliteltu( ja kallis), ehkä minun makuuni jopa liian steriili ja virheetön.
Talot, puutarhat, autot...kaikki on niin huoliteltua ja tyylikästä, että paikoin tunsin itseni hieman nukkavieruksi täällä.

Irlanti on selkeästi minun maani, rosoisen kaunis, karun kaunis. Siellä jotenkin maistuu elämä yhtaikaa sekä bluesilta että polkalta, sateet eivät minua pelottaneet eivätkä ahdistaneet.
Sinne tulen varmasti palaamaan jatkossakin, siellä on paljon nähtävää ja koettavaa, ja monta laulua laulettavaa.

Kiitos teille jotka olette reissujuttujani lukeneet, palaan tunnelmiin kotona vaunu menninkäisenä.

Nyt alkaa kotimatka, see you ❤

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Kielikylpyä ja vuoristoretkiä 25.7.2016

Saksan saksaa, Sveitsin saksaa ja siansaksaa -
eli kielikylpyä, vuoristoretki ja paaljo muutakin 25.7.2016

  Oho..taas humahti lähes viikko yhdessä hujauksessa, ja hyvä viikko olikin. Cooperin kanssa olemme luoneet oman rytmin ja rituaalit, ja niitten ohessa sitten vähän tavallisesta arkipäivästäkin poikkeavia tapahtumia.

Lämpimät säät ovat jatkuneet, mutta nähtävästi tämä minun oma vaatimaton tomumajani on vihdoin tottunut lämpöön, koska työnteko eikä lenkkeilykään tee enää tiukkaa näissä lukemissa.
Päinvastoin, nyt vasta alan pikkuhiljaa palautua entiselleni karmean kylmän ja sateisen viime kesän jälkeen.
Viinitarhalla ollaan entiseen malliin hommissa aamu kuudesta puolille päivin, jonka jälkeen syödään lounas.
Minä otin taas keskiviikolle keittiövuoron, sillä ajattelin tekaista oikein peri Suomalaisen makaronilaatikon kera porkkanaraasteen, ja jälkkäriksi pyöräytän puolukkavispipuuron.

Se yksinäisyyden tunnekin katosi vihdoin, ja hyvä niin, sillä en ole lainkaan tottunut moiseen olotilaan, minä olen harvoin yksinäinen, vaikka yksikseni viihdynkin vallan paljon.
Ehkäpä alan kotiutua näihin maisemiin sen verran hyvin, että ei ole enää se tyhjyydessä kelluva irtolais olotila.
Kotiutumista lienee auttaa hyvin myös se, että alan oppia saksaakin jo enemmän....
Joka päivä opin useita sanoja ja kielen ymmärrys parantunut.
Ymmärrän siis puhuttua ja kirjoitettua tekstiä, ja kunhan sanasto karttuu, niin enköhän minäkin saa tämän sanaisen arkkuni auki.
Mutta kyllä minulle on sanottu, että olen jo reilussa viikossa oppinut huimasti lisää kieltä ja olemme pystyneet kommunikoimaan jo paljon paremmin.
Minuahan ei virheet pelota lainkaan vaan pistelen suruitta sanoja peräkkäin iloisen hymyn kera ja elekieltä apuna käyttäen.
Ja minun saksanihan on siansaksaa parhaimmillaan, mutta kummasti vaan tuntuu toimivan.

Erikoisterkut kielten opettajille: lopettakaa se pilkun viilaus kieliopissa!!!!!
Tärkeintä on aluksi luoda sanavarastoo ja synnyttää innostus opittavaan kieleen ja ylläpitää se, sekä käytännön harjoituksia. Sitten vasta pikkuhiljaa peruskielioppia siinä rinnalla, ei niuhottaen ja pipo kireällä vaan innostarn ja kannustaen oppimaan ja rohkeasti käyttämään kieltä!!!!


      Eilen oli taas vapaapäivä, ja tälläkertaa teimme ns. Road tripin pomojen eli vanhan pariskunnan kanssa.
Se olikin taas sarjassamme päiviä, jotka muistan lopun ikäni.
Aamulla lähdimme koko nelikko, Cooper tietenkin mukana, ja nokka kohti Luzernea.
Veimme matkalla muutaman viinitilauksen asiakkaille, ja paapoimme Cooper-raasua, joka voi huonosti syötyään hieman liikaa ruohoa edellisenä päivänä viinitarhoilla.
Kunnon oksennuksen jälkeen ( autoon tietenkin, minnekäs muualle muka) vesseli oli entisellään ja messissä.
Luzernessa kävimme kävelyllä katsomassa kaupunkia, ja söimme kevyen lounaan ravintolan ulkoterassilla.
On ollut mukava huomata, että joka paikassa on ollut ulkoterasseilla koiria ja tarjoilijat ovat tuoneet nelijalkaisille asiakkaillekin vesikupit - ja aina pyytämättä. Lounaaksi söimme täytetyt pretzelit, minulla salamilla ja suolakurkuilla 😛.

 Sitten pienen kierroksen jälkeen palasimme autoon ja lähdimme koti kaunista Vitznauta, jonne parkkeerasimme auton ja vaihdoimme kulkuneuvoa.
Hyppäsimme vuoristojunaan ja aloimme kiipeämään hitaasti kohti Rigivuoren huippua, paikkapaikoin melko jyrkässä kulmassakin.
Hämmästyttävää kyllä, korkeanpaikan kammostani huolimatta tämä reissu ei tehnyt tiukkaakaan - ehkä se kaapelihissi ilmojen teitse olisi voinut olla pahempi kokemus.
Nautin maisemista täysin rinnoin ja kyllä ne olivatkin huikeat - juuri sellaista Sveitsiä, jollaisena sen olen nähnyt teeveessä ja kuvitellut itsekin.
Jungfrauhun ja Matterhorniin verrattuna Rigihän on pieni mäennyppylä, mutta kyllä minulle riitti vuoreksi myös 1795m meren pinnasta 😉🗻 .
Ylös päästyämme kävelimme pienen luontopolun pätkän, nautimme auringosta ja sykähdyttävistä maisemista ja tervehdimme tyytyväisenä laiduntavia Sveitsin maatiaislehmiä eli Swiss brownia.
Kellot kaulassa ne märehtivät rauhallisena piittamatta rahtuakaan ympärillä pyörivistä ihmisistä.
Ajattelivat varmaan, että aika hassuja nuo kamerat kaulassa loikkivat turistin rääpäleet, joksi varmaan myös minut tituuleerattiin kellokkaiden laumassa.
Kauniita lehmiä kyllä ovat nämä Sveitsiläisten omat lehmät☺.
Nälkähän siinä tuli taas, joten näköalakahvilaan ottamaan päivän ties kuinkakohan mones cofeiiniannos ja pitihän minun maistaa myös Sveitsiläisiä kakkuja, eikä voi valittaa ..slurps...

  Ja sitten lähdettiin junalla hitaasti ryömien sama mäki alaspäin, toivoin vaan jarrujen kestävän ja että kuski olisi tarkkana eikä riiustelisi puhelimitse tyttöystävän tai vaimonsa kanssa.
Hyvin meni sekin kyyti ja hengissä selvisimme.
Ja taas hyppäsi nelikko Rellun kyytiin ja jatkoimme maisematietä, joka myötäili Lucernejärveä, kohti Brunnenin kylää/kaupunkia.
Pehmikset käteen ja pieni jaloittelu rantakadulla livemusaa kuunnellen, Cooperikin pääsi jaloittelemaan ja juomaan.
Ja sitten kotiin päin......
Illan päätti vielä naapurikylässä syöty himpskatin herkullinen currywurst annos, joka huuhdeltiin laadukkalla lähitilan Pinot Noirilla alas ( minkäköhän tilan viinejä lie oli...hhmmm 😉).

Niin päättyi se päivä ja viikko mitä hienoimmissa merkeissä, ja minua kohdeltiin kuin kuninkaallista konsanaan. Koko päivä oli yhtä elämystä ja herkkua toisensa perään, todellista hemmottelua ja ikuisia muistoja.

Näihin tunnelmiin.....palataan taas ☺

T.Ansku

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Auringonpistos,yksinäisyys......19.7.2016

Auringonpistos, yksinäisyyden tunne, töitä ja pyöräretki.. 19.7.2016

  Niin se on vaan jo toista viikkoa vierähtänyt täällä Toblerone - landiassa, ja siihen on mahtunut taas yhtä sun toista tapahtumaa ja ttoimintaa.Sääkin on vaihdellut rankkasateesta ja 14 C hyytävistä keleistä tämän päivän ja alkupäivien auringonpaisteeseen ja helteeseen.

Minun Sveitsin perheeni lähti lomalle Espanjaan, ja kun sieltä palailevat, niin jatkavat samantien Itävaltaan.
Olen siis suurimman osan ajastani vanhan pariskunnan kanssa, jotka eivät puhu englantia - vastaavasti minun saksankielen taidollani ei myöskään hirveästi keskustella.
Jollakin tavalla olemme onnistuneet käytännön asioista sopimaan, töihinmenoajoista ruokailuun jne, mutta väärinkäsityksiltä ei olla vältytty, ja läppää ei heitetä 😉.
Vaikka viihdyn paljon omissa oloissani ja itsekseni, niin tämä kielimuuri on saanut aikaan yksinäisyyden tunteen, jota en ole kokenut miesmuistiin.
Ymmärretyksi tuleminen ja toisen puheen ymmärtäminen on tärkeitä juttuja, ja kun kommunikointi jää muutamaan sanaan ja elekieleen, niin kuilu on valmis.
Irlannin isännän kanssa meillä oli tiukkojakin mielipide-eroja, mutta juuri se, että pystyimme puhumaan ja keskustelemaan kaikesta, oli rikkaus.
Mitä siis tästä opin??
Seuraavat paikkani näin vapaaehtoistyöntekijänä sijaitsevat Irlannissa tai Skotlannissa, lomanvietto-
paikkana muutkin maat tulevat kyseeseen.

  Mutta nyt kun täällä kerran ollaan, niin yritetään tsempata ja pärjätä ja teen parhaani, kuten aina, siinä mihin ryhdyn.

Sunnuntaina oli ensimmäinen virallinen vapaapäiväni, ja ei liene tule kenellekään yllätyksenä, miten sen vietin.
Pyörän selkään pomppasin jo aamu kahdeksalta Cooperin ruokinnan ja lenkityksen jälkeen.
74km pyöräilin 25C helteessä mitä hienoimmissa maisemissa, ja korkeuserojakin oli sen verran, että pääsi sekä puuskuttamaan ylämäissä kuin myös hihkumaan riemusta alamäissä.
Rhein-joen varttakin pyöräilin hyvän tovin, ja vierailin Rheinfall vesiputouksilla sekä Stein Am Rhein kuvauksellisessa kaupungissa.
Oli kyllä kaikenkaikkiaan erittäin onnistunut reissu ja hieno vapaapäivä.

Liikunta on ollut täällä enimmäkseen pyöräilyä ja koiran lenkitystä, vain muutaman juoksulenkin olen heittänyt, sillä minä en näköjään pysty kovin hyvin lämpimissä keleissä juoksemaan.
Illalla usein vielä 21.00 aikaan on yli kaksikymmentä astetta lämpöä, ja Irlannin sää sekä Suomen epämääräinen viime kesä on tehnyt minusta lämmönaran 😝.

Tämä käsitys vahvistui entisestään eilen, kun olin viinitarhalla aamupäivällä ja aloin voida huonosti.
Liikkeet hidastui, puhe vaikeutui ja tuli vaan kertakaikkiaan olo,että kohta putoo akka tatamiin ja huolella.
Sen päivän kärvistelin töissä urhoollisesti, mutta hintana oli sitten auringonpistos, josta nyt toivutaan.
On ollut päähine päässä, olen käyttänyt yli 30 kertoimista aurinkorasvaa, nestettä en näköjään ole silti tarpeeksi juonut, ja mineraalit kehosta hikoilun myötä kadonneet, koska sain lihaskramppeja.
Tämä päivä menee enimmäkseen sisätiloissa, viileitä suihkuja, merisuolalla höystettyä vettä ja kevyttä ravintoa.
Jospa huomiseksi pääsisi taas töihin, vaikkakin huomisellekin luvattu 30C.

No, mikä ei tapa, se vahvistaa.
Kyllä Sveitsiin tulo ilman muuta kannatti, ja ovathan nämä ihmiset täällä ystävällisiä, vaikka tämä yhteinen kieli puuttuukin.
Hienona kokemuksena tämänkin otan, sillä eihän näitä jokainen saa kokea tai nähdä.
Ja sitä oppii itsestäänkin aina jotain uutta, ja joutuu haastamaan itseään, halusi tai ei.

Viinitilan työt tällä hetkellä ovat enimmäkseen erinäköisiä viiniköynnösten huoltotöitä, mutta yhtäkaikki taas täysin uusi ja erilainen työkokemus.
En minä ole koskaan veneitäkään maalannut aiemmin, ja Inishturkissa ehdin maalaamaan niitä kaksin kappalein.

Onhan se nyt selvää, että kiinnostavaa ja erilaista tämä elämäni on, ja elämäntapani.
Mutta on sillä toinenkin puolensa, kuten yleensä joka asialla tuppaa olemaan.
Samalla, kun vietän kulkurin elämää oppien uusia asioita ja nähden uusia paikkoja, niin läheisteni elämä koti Suomessa kulkee omia raiteitaan, ja siitä minä olen pudonnut auttamatta kyydistä.
Mutta nämä ovat niitä kuuluisia valintoja, ja kun kukin tekee elämässään omia valintojaan, niin niiden kanssa on sitten vaan opittava elämään - niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä.
Ei voi käydä muita syyttelemään, kun itse on aivan vapaaehtoisesti päättänyt valita sen oman polkunsa- ja tämä koskee kaikkia, ei vaan minua ja minun tekemiä valintojani.
Minä kannan oman vastuun taakkani päätöksistäni ja tekemisistäni, ja välillä se on aika raskaskin taakka hartioilla, joskus hieman pelottavakin.
Mutta haluanko siirtyä polultani jollekin toiselle, ehkä helpommalle elämän taipaleelle??
En ainakaan vielä, ja koska elän hetkessä, enkä hirveän pitkän tähtäimen suunnitelmia tee, niin nyt mennään näin.

Vaikka olenkin tällä hetkellä yksinäinen ja tunnen etten oikein kuulu mihinkään, niin koen silti olevani kiitollinen ja rikas.
Olen elossa ja terve ( enimmäkseen) ,minulla on puhdasta vettä ja ruokaa,sekä katto pään päällä.

Näihin tunnelmiin......

Ansku








lauantai 9. heinäkuuta 2016

8.-9.7.2016 Auringonkukkia, viinitarhatöitä ja pyöräilyä

Auringonkukkia, viinitarhatöitä ja pyöräilyä 8.-9.7.2016

    Edellisessä blogipäivityksessä kerroin matkastani Irlannin Inishturkista tänne Sveitsiin.
Nyt voisin vähän valottaa tarkemmin, missä olen ja kenen luona ja mitä teen..
Ja kertoa ensi päivien tunnelmista täällä Alppimaassa. Eli ottakaa mukava asennto ja kuppi kahvia niin päästäään alkuun 😉☕

Olen siis paikkakunnalla nimeltä Wil, Zurich ollen lähin isompi kaupunki, matkaa junalla tänne kestää Zurichistä n.puoli tuntia.
Saksan raja sijaitsee reilun kahden kilometrin päässä, ja minun ensimmäinen pyöräretkeni tänään käsitti jo kaksi maata ☺.
Tämä on pieni kylä, jossa on hyvin perinteisiä Sveitsiläisiä taloja, ja sellaisessa asun minäkin.

Olen  Irlannin tapaan workawayn kautta täällä, eli työtä vastaan ruoka ja majoitus.
Ja tällä kertaa työ on enimmäkseen viinitilan arkeen liittyviä hommia viinitarhalla, ja olen jo nyt erittäin innostunut tästä.
Sitten auttelen tietenkin kodin siivouksessa ja ruoanlaitossa jne jne, missä nyt milloinkin on tarvis tehdä jotain.
Tämä talo on tosiaan hyvin perinteinen Sveitsiläinen talo.
Se on jaettu kolmeen huoneistoon, eli ns. vanha pariskunta ja viinitilan pääomistaja vaimonsa kanssa asuu ensimmäisessä kerroksessa. Ja Klausin ja Doriksen kanssa työskentelen viinitarhallakin.
Heidän tyttärensä perheineen asuu sitten toista kerrosta, ja minä asun tässä toisen tyttären kodissa, oma huone ja muutenkin viihtyisät tilat.
Tähän ns.minun perheeseen kuuluu isä ja äiti ja kaksi tyttöä, 6v ja 2v.
Perheeseen kuuluu myös 11 vuotias Appenzellinpaimenkoira Cooper.

  Eilen saavuin iltapäivällä, ja loppupäivä meni lähinnä kotiutuessa ja huiliessa, kävin myös lyhyellä lenkillä jaloittelemassa.
Tänä aamuna olin jo 6lta ylhäällä ja tuon pääomistajan ja hänen vaimonsa kanssa rinteillä viinitarhalla. Siellä touhuttiin puolillepäivin,käytiin väliin aamukahvilla.

9.7.2016 lauantai

  Tämä aamu alkoi myös ennen kuutta, kun oli ulkona vähän viileämpää, niin ensimmäiset tunnit viiniköynnöksillä hieman vähemmän hikiset.
Pari tuntia aina tehdään terhakkaadti töitä, sitten tullaan aamiaiselle ja jatketaan puolille päivin hommia.
Kunhan ilmat vähän viilenee, niin tehdään varmaan lounaan jälkeen vähän lisää töitä.

Lounas onkin sitten oikein perhetapahtuma, ja erittäin mukava sellainen.
Koska talo koostuu kolmesta perhekunnasta, niin kaikki syövät yhdessä lounaan.
Vuoropäivin se valmistetaan eri henkilön toimesta, niin kokkaushommat ei käy kellekään liian raskaaksi.
Minä pääsen keittiöön ensi viikolla, ja hieman jännittää, sillä sen verran herkullisia aterioita täällä olen jo nyt nauttinut.
Pitää pelata varman päälle ja tehdä omat bravuurit alkajaisiksi, että ainakin porukalle maistuu 😉.
    Kaikki siis istumme ison pöydän ääressä nauttien ruoasta ja toistemme seurasta....ja viinistä tietenkin 😘🍷.
Juomme oman talon laadukkaita viinejä, ja nyt olen saanut maistaa kahta eri valkoviiniä: toinen chardonnay rypäleestä ja toinen silvana x riesling miksi.
Ja kyllä on muuten hyvää viiniä, kertakaikkisen suunmyötäistä ja raikasta.
Ja ihana tuollainen traditio, että syödään yhdessä isommalla porukalla, tykkään kovasti.

Tämä viinitila sopii minulle loistavasti tällaiseksi volunteer mestaksi, kun niitä viinikurssrja kävin Haagassa aikoinani ja ehdin paneutua jo ihan jonkin verran sekä teoriaan että viinien maisteluun, ja nyt siis saan tehdä käytännön työtä viinitilalla myöskin.
Tänä vuonna huhtikuun yöpakkasten takia rypäleitä päästään keräämään vasta lokakuun puolella, olisi kyllä niin kiva saada olla mukana siinäkin touhussa.
Mutta kattellaan nyt mitä elämä tuo eteen......

  Olen toki töiden lisäksi ehtinyt käydä lenkillä, ja pyöräilemässä.
Ja oi riemu, mitä luksusta tämä maa tarjoaakaan innokkaalle fillaroijalle😘🚲.
Eilen pyöräilin Saksaan....kyllä vaan, näkyy olevan raja niin lähellä, että ennätin jo sinnekin.
Tänään kävin ajelulla parissa lähikylässä, ajelin pikku pätkän Rhein joen vartta ja ylitinkin sen pariin otteeseen siltaa pitkin.
Sitten sain oman osani varsin tehokkaasta reisitreenistä, sillä pääsin kiipeämään erään kohtuullisen pitkän serpentiinimäen ylös, ja ajoin koko matkan.
Alamäkikin oli takaisin tullessa oma elämyksensä, mutta kylläpä oli upeat näkymät alhaalla oleviin kyliin ja viinitarhoille.
Saa syödä juustoja ja suklaata ihan rauhassa, eiköhän ne minun pyöräilyillä tässä maassa tule kulutettuakin.
Nälkään en kyllä kuole, ja ystäväni Hiirukin nauttii täällä olostaan ☺🐭.

Olen siis ensimmäistä kertaa Sveitsissä, ja kyllä kannatti tulla, olen aivan lumoutunut.
Kaikkialla on siistiä, tiet ovat hyvässä kunnossa, talot kauniita ja kukat kukkivat lavantelista ja auringonkukista ruusuihin ja muihin kauniisiin kukkiin.....
Värejä, tuoksuja, vaihtelevaa maastoa, ihania makuelämyksiä, puhdas ilma....❤
Ja sää on ollut mielettömän upea: aurinkoinen ja lämmin, ja nautin kyllä täydestä sydämestäni ☀☀

Kyllä täällä kelpaa tytön olla, tehä mielekkäitä hommia mukavien ihmisten kanssa, saada uusia elämyksiä, ja oppia lisää saksaa - ja tehokas on ollut kielikylvyn alkukin, sillä Klaus ja Doris eivät edes puhu englantia.
Kaivoin Ylen sivuilta Roman Schatzin saksan kielen kurssiohjelmat ja aloin pänttäämään.
Lisäksi luen perheen tyttärien lastenkirjoja 😃.

  Tällaiset tunnnelmat täällä.....
Palaillaan taas lähipäivinä kuulolle,
T. Ei pikku Heidi vaan pikku Ansku 😉🗻

torstai 7. heinäkuuta 2016

Panikointia Pariisissa jne.....

Panikointia Pariisissa, möhelöintiä metrossa ja muutakin matkan varrelta 4- 7.7.2016

  Oli oikeastaan helpompi lähteä aamulla saarelta, kun vettä satoi kaatamalla. Bell ja Elsa lymyilivät jossain suojassa ja isäntä oli tuttu Mörrimöykky kun oli huono sää.
Pakkasin aamulla kamppeet ja sitten kahvia ja aamupalaa, ja nokka kohti tuttua rantaa.
Meri oli lähes tyyni, tai ainakaan minua se vähäinen keinutus ei haitannut.
Katselin koko matkan ikkunasta merelle ja yritin bongata delfiinejä, mutta ne jäi nyt näkemättä.
Lauttamatka oli lyhyt tunnin nykäisy, ja ennenkuin huomasinkaan,olin jo tutussa kaupungissa.
Westportissa tapoin aikaa kolmatta tuntia ennen Dublinin bussin lähtöä, mutta siinähän se meni rinkan kanssa vaappuessa ruokakaupasta kahvilaan ja kahvilasta bussipysäkille.
Eihän tässä kaupungissa mitään virallista bussiasemaa ole, on vaan katettu pysäkki.

Tämä jatkuva sade alkaa väsyttämään, joten taidan ottaa tirsat jahka pääsen bussiin asti.
Jotenkin epätodellinen olo, nukunkohan minä silmät auki ja näen unta että olen valveilla???
Monen päivän reissun teko on vasta alussa ja minä jo hörhöilen tässä vaiheessa....mistäköhän itseni vielä löydänkään tötä menoa.


Tuli hetkellisesti srllainen olo, että olenko minä edes ollut Inishturkissa vielä vai olenko vasta menossa....
Sitten kun aloin puhelimesta katsomaan ottamiani valokuvia, niin totesin siellä jo olleeni.
Kolme viikkoa meni jotenkin niin nopeasti, en ole varmaan vieläkään sisäistänyt kaikkea näkemääni ja kokemaani.
Äkkiä sitä kyllä itsensä koodaa tähän reissulaisvaihteeseen kiinni, ruokapolitiikan suhteen nämä bussipäivät jolloin ei ole juuri aikaa lenkkeilylle, ovat vähän huonoja.
Kahvia tulee juotua liikaa, ja kun ei pääse juuri liikkumaan, niin alkaa turvottamaan ja sitten ummettamaan, ja pian näytätkin jo Muumilta 😉.
Reissussa rähjääntyy, mutta kyllä tämä silti lentämisen voittaa ihan 6-0.
Enkä vaihtaisi tätä elämääni kenenkään kanssa.

Alkumatka sujui mukavasti, ja olinhan minä yhden yön tosiaan tutussa hostellissa aivan Dublinin bussiaseman naapurissa. Kävin heti hostelliin päästyäni lenkillä jokivartta pitkin ja suihkun kautta petiin.
Matka Dublinista alkoi vasta tiistai -iltana, lauttamatkalla sai vielä oikoa jäseniään, mutta sittten alkoikin ahtaat ajat.
Ja sitä lystiä riittikin moneksi päiväksi, sillä heinäkuun ollessa muuuallakin Euroopassa lomakuukausi, niin kaikki muutkin olivat päättäneet lähteä bussilla liikkeelle.

Lontoosta sujuvan linjurin vaihdon jälkeen suuntasimmekin kohti Eurotunnelia.
Tässä vaiheessa minulla oli jo Pariisista jatkoyhteys lippu hankittu, mutta olin mielestäni varannut siihen runsaasti aikaa, ettei pitäisi tulla kiire...
Hhmmm......ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan.
Aikataulu meni jo huolella reisille, kun Britannian päässä tullimiehet päätti oikein toden teolla syynätä sekä meidän passit kuin myös laukut.
Eli jokaisen piti ottaa myös ne matkalaukut sieltä bussin säilöstä, joka oli lähtiessä huolella pakattu, ja varasto täynnä pakaaseja.
Ei auttanut kuin totella, passien tarkastelun yhteydessä utelivat sitten ummet ja lammet, kunnes laskivat meidät takaisin.

Sama ralli jatkui myös Ranskan tullimiesten toimesta, ja missasimme meidän ekan tunnelivuoron, joten ennenkuin pääsimme kunnolla matkaan kanaalin ali, niin olimme tunnin myöhässä...huoh....

Itse pidän enemmän siitä, kun voi ylittää kanaalin vettä pitkin. Kyyti on miellyttävämpää,ja voit juoda vaikka kahvit maisemia katsellessa.
Nyt ajettiin linja-auto sellaiseen ahtaaseen kolhoon vaunuun, joka siis liikkuu siellä tunnelissa kiskoilla.
Eli ns. tuplaputkessa, eikä ilmakaan oikein kierrä vaikkasai pitää ikkunat auki ja ovet myös, ja ahtaanpaikan kammoisena alkoi ahdistus hiipiä sisuksiin.
Ei se matka kestä kuin n.3 varttia, jos ihan sitäkään, mutta jos olisin saanut päättää, nikn olisin tosiaan mennyt lautalla yli.
  Selvittiin siitäkin kuitenkin, ja matka kohti Pariisia alkoi. Aurinko paistoi ja nautin maisemista ja muistelin vanhoja vaunureissuja Ranskassa.
Melkein jo ehdin rentoutua kokonaan ja unohtaa sekä tikittävän kellon kuin sen putkenkin.

Mutta eipä hätää, Pariisi oli eri mieltä kanssani ja sillä olikin minua varten muutamakin kepponen mielessään.
Kepponen numero 1: ruuhka!!!!
Voi taivahan talikynttilät ja muut vanhanaikaiset valaisimet!!!!
Mistä niitä autoja riittikin niin paljon, ja kaikki yhtä aikaa liikkeellä samassa kaupungissa.
Se oli käsityämätöntä ...
4 kaistaa ja aivan tukossa, liikuttiin ryömimällä, tuskallisen hitaasti. Bussi ei tuntunut juurikaan liikkuvan,joten kellon viisarit tasoittivat tilannetta ja menivät suorastaan lentämällä eteenpäin.

  Olin jo lähes vakuuttunut siitä, että ei kannattaisi edes yrittää saada sitä jo varaamani bussia kiinni, vaan tyytyä kohtalooni ja ostaa toinen lippu.
Joku pentele kuitenkin nosti sisuani, ja päätin lähteä kilpajuoksuun ajan kanssa, itselleni täysin vieraassa kaupungissa miljoonien ihmisten keskellä.
Niin, ja minun Lontoon bussinihan siis pysähtyi aivan eri paikkaan kuin mistä jatkoyhteys lähtisi.
Selässäni kohtuullisen raskas rinkka huonosti nukutun yön jälkeen lähdin harppomaan kohti metroasemaa.
Se oli sellainen vajaan kilsan alkulämmittely, enkä uskalla edes ajatella kuinka montaa ranskalaista ehdin keilaamaan kumoon rinkallani kun rynnin ihmisvilinässä eteenpäin.

Metroasema löytyi, sitten pitikin ottaa tolkku automaatista, joka englanninkielisestä vaihtoehdosta huolimatta oli silti sekava.
Siinä sain apua joltain rouvalta, joka varmaan tuskaantui minun uupoillessani huuli pyöreänä rttä mitäköhän nappia painais...
Lippu kädessäni sitten pyyhälsin kohti niitä portteja, eli lippu koneeseen ja sesam aukene....
Sesam aukene!!! Mitä vit..a, miksi se saa..an sesam ei aukene?????
Ööö....auttaisi varmaan, jos käyttäisi itse lippua rikä sitä kuittia maksetusta lipusta.
Tuskainen ja nolo puna levisi naamalle, ja kun vihdoin se samperin portti aukeni niin Ansku jyräsi läpi parilla terhakkaalla harppauksella.
Ansku kyllä jyräsi mutta selässäni ollut rinkka oli srn pari senttiä liian leveä, joten se jäi jumiin. Ja näin ollen myös Ansku jäi jumiin.
EI VOI OLLA TOTTA!!!!!!!!
Siinä minä suuri maailmanmatkaaja sitten seisoin yhden metroportin tukkeena, ja portin ovet paukuttivat rinkkaa eestaas......
Jotenkin sukelsin ulos rinkastani, ja sain sen sitten hivutettua porttien ahdistelusta väljemmille vesille.
Paljonkohan tuohonkin oli kulunut aikaa??
Aikaa, jota minulla ei ollut varaa tuhlata omiin hölmöilyihini.

Matka jatkui kohti metroa ja ensimmäinen kyyti menikin ihan mukavasti, joten sitten vaan keskittyen ja reippaadti kohti toista kyytiä.
No siellä taas juostiin rinkka selässä kuin päättömät kanat, yrittäen saada jotain järkeä siihen toimintaan.
Portaita ylös ja toisia alas, labyrinttiä pitkin vasemmalle ja välillä oikealle.
Hiki virtasi, ja naama punoitti ja kiroilin itsekseni sujuvasti myös ranskaksi😛.
Noh, se koettelemus alkoi olla voiton puolella ja kuin ihmeen kaupalla selvisin oikealle kadullekin.

Jos oli liikenne jo aiemmin ollut tukossa Pariisissa, niin nyt se ei ollut enää tukossa, vaan se oli vaan kaoottista.
Autoja pyyhälsi ohi hirveällä vauhdilla, ja sekaan oli uskallettava vaikka tien ylitys pelotti vihreilläkin valoilla ja suojatiellä.

Minä olin oikeassa paikassa ja oikealla kadulla, mutta missään ei ollut minkäänlaista merkkiä,että juuri ko.bussin pitäisi siellä olla parkissa.
Ei näkynyt edes muita matkustajia, peli oli menetetty.
Istahdin katukiven reunukselle, enkä saanut ahteriani siihenkään osumaan joten pyllähdin sitten ihan vaan suoraan kadulle.
Sillä lailla....
Harmistuksissani jäin siihen tien reunaan istumaan ja mussuttamaan suklaapatukkaa,ajatukset löi tyhjää.
Sitten kulman takaa kaarsikin juuri minun firman bussi, ja pomppasin kuin pyrstösulkiin ammuttuna ylös tien reunalta.....

....bussi pysähtyi, huidoin kuskia avaamaan oven, ja kun hän sen sai raolleen niin hihkaisin että Zurichiin menisin.
Mitäpä kuski muutakuin ystävällisesti nyökkäilemään että mene vaan, mutta tämä bussi ei kyllä mene Zurichiin vaan Barcelonaan.
WHAT???????😬
Ja bussikuski näki kasvoni valahtavan valkoiseksi, jonka jälkeen se yhtä nopeasti muuttui kirkkaan punaiseksi,ja kiiruhti jatkamaan :" rouvan bussi lähtee tältä samalta paikalta klo 23.20 eli reilun tunnin päästä."
En hetkeen osannut olla edes helpottunut tästä mokastani, kun harmitti niin pirusti se riehuminen ja sekoilu.
Ensin olin juossut kuin heikkopäinen pitkin Pariisia, ihan vaan,että seuraavan tunnin voisin istua katukiveyksellä kuuntelemassa ja katsomassa,kun kaikki kaupungin Portugalilaiset ajelivat rallia ympäri korttelia ja huudattivat torviaan niin että ruumiitkin käänsivät haudoissaan kylkeään.
Juurikin näin, ja minun bussini oli kaiken muun ruuhkan takia taaaaas myöhässä, joten lopullinen lähtöaika Pariisin melusta oli klo 23.55.
Siinä vaiheessa kun könysin umpi väsyneenä bussiin, en vaan kyennyt ajattelemaan tai tekemään mitään enää - mitä nyt löin pääni siihen tavarahyllyn alaosaan.
Taas oli bussi jo mrlkein täysi ( miltä hiivatin pysäkiltä nekin oli jo mukaan otettu),joten istuin käytäväpaikalla ja silmät haritti päässä kunnes uni vaan vei voiton......

Loppumatka meni kyllä sitten ilman suurempaa härdelliä ja sirkusta, joten pääsin määränpäähäni jo tänään torstaina iltapäivällä.
Kerron tästä paikasta lisää seuraavassa päivityksessäni, nyt kävin läpi matkatunnelmia.
Sen verran palaan vielä bussiin Lontoosta Pariisiin, että takanani istui Brittiläinen pariskunta,joka ilman mitään ongelmia ympärilläolevista ihmisistä, alkoi puimaan parisuhdettaan....anna mun kaikki kestää.
Sitä riittikin sitä puitavaa sinne Pariisin ruuhkiin asti, että srmmoinen lemmenloma heillä sitten edessä.

Jos oli muut linjurit täynnä, niin Baselista Zurichiin istuin sitten itsekseni siellä ja nautin sekä tilasta ympärilläni,kuin maisrmistakin.

Mutta hei, matkailu avartaa ja nyt kun oon saanut vähän huilatakin, niin kyllähän tuossa Pariisin koko episodissa oli täydet sketsin ainekset 😄😃
Ansku Bean in Paris 😉

Nyt nukkumaan....aamulla soi klo 5.45...uusi maa,uudet kujeet.
Gute naht!