tiistai 10. joulukuuta 2013

Odotus.....











    Levoton olo, rauhaton sydän. Jalat kuljettavat - viemättä minnekään, edes takaisin.
Kädet hikoavat, hengitys tihenee,
 katse hakeutuu ulos ikkunasta, etsien kiintopistettä.
Mieli halajaa rauhaa, keho kaipaa unta.

  Odottaa, katsoo kelloaan.
Odottaa, vaan ei löydä vastaustaan.
Milloin tyyntyy tyrskyt mielen,
milloin saapuu pursi turvasatamaan?
kun ankkurin saan pudottaa tuttuun valkamaan,
silloin uneen rauhaisaan,
saa kulkuri tämä uinahtaa.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Just a simple girl living a simple life....









           Tänään taas niin ihana päivä - pieniä yksinkertaisia asioita, jotka ovat tehneet minulle niin hyvän mielen ja saanut hymyn huulilleni.
Kiireetön aamu, niitä rakastan, ja vaalin - kun saa rauhassa villasukat jalassa sytyttää kynttilän ja alkaa keittelemään kahvia ja nauttia sitten aamiaisesta ja kahvista ilman kellon tuijotusta.

 Ja kun sitten avaa kodin oven ,ja sinua ottaa vastaan uuteen päivään kaunis ja valloittava auringonpaiste - syleilee sinua lempeästi ja toivottaa sinulle mukavaa päivää - ja sellainenhan se taas on.
   Kävelen metsässä nauttien jokaisella solullani siitä kauneudesta, ja syvästä rauhasta, jonka siellä tunnen ympärilläni - kaikella siellä on oma paikkansa ja tarkoituksensa - ja minä olen siellä nöyränä, kävelen hiljaa polulla, metsän eläinten kotona.
Ja se metsän tuoksu, se on jotain sellaista, jota ei voi kuvailla mitenkään, koska se ei tekisi sille lainkaan oikeutta.
Männyn runkoa pitkin kipittävä orava, joka pysähtyy hetkeksi katsomaan minua kauniilla silmillään - päättää sitten hetken mielijohteesta näyttää pari temppuaan taiteillen pitkin puunrunkoa ketterästi,j a saaden minut hymyilemään entistäkin leveämmin.
   Ja kun palaan kotiin, miten ihanaa onkaan taas kietoutua shaaliin, juoda kupponen teetä ja antaa katseen karata jonnekin kaukaisuuteen...taivas on kirkkaan sininen, pitkien sateisten päivien jälkeen suorastaan kesäisen sininen.

    Olen niin onnellinen, ja niin nöyrä ,kun saan olla terve, iloita näistä kaikista pienistä kauniista asioista, jotka tekevät jokaisesta päivästä ainutlaatuisen.
 Saan nähdä, kuulla, kokea, tuntea, haistaa....elää joka sydämen lyönnin voimakkaasti.

   Olen vain pieni tyttö suuressa maailmassa, äärettömässä maailmankaikkeudessa...kuin pieni tähti valtavalla avaruuden kannella, mutta loistaen kirkkaasti valoa ja lämpöä.
Voisin hyvinkin tuntea oloni mitättömäksi, jopa tarpeettomaksi, mutta miksi niin tekisin, siillä myös minulla on täällä oma paikkani.

   En minä vaadi mitään ihmeitä, en haali rikkauksia, en kultaa tai mammonaa. Oman rakkaan kodin turva, rakkaat lapseni, läheiset ystäväni, ja terveys, mitä muuta voi ihminen elämältään haluta edes - minullahan on jo kaikki.
Kaikessa hiljaisuudessa olen vaeltanut polullani, ja kun olen luullut siltä eksyväni, niin suojelusenkelini ovat johdattaneet minut oikealle tielle - sille omalle tielle.
Ei ole minulla paljon omaisuutta, ei titteleitä, mutta en niitä haluakaan.
Minulla ei myöskään ole kiire, minulla on rikkaus - aikaa. Kalenterit eivät ole täyteen buukattuja, ei tarvitse juosta kilpaa kellon kanssa....voin elää hetkessä, nauttien siitä - ja jäädä viipyilemään siihen..tuokiokuvaan, sielunmaisemiin....

     Minä en vaadi muilta mitään, annan jokaisen elää tavallaan, ja toivon sitä samaa kohtelua itsellenikin.
Ja kun sitten otan kontaktia ihmiseen, se on avointa, suoraa, konstailematonta- ei pelejä eikä taktikointia, ei taka-ajatuksia- lämmin katsekontakti ja rehellinen aito hymy - sydämestä.
" Innocent until proven quilty " asenne, eli: " Hei, olen Mari, kuka sinä olet? tiemme ovat jostain syystä hetkeksi kohdanneet, en halua sinulle mitään pahaa, ethän sinäkään halua minulle mitään ikävää? "

     Matkustan elämässäni etana-linjalla, hissunkissun, että ehdin kuulla lintujen laulun ja nähdä perhosten kirmailevan pellon laidan kukkasissa.
Repussani on vähän eväitä, taskussani vain muutama kolikko - mutta suuri sydän, ja avoin mieli....

--I am just a simple girl living simple life, life is a journey, and I will take my time to cherish every moment of it..

torstai 21. marraskuuta 2013

Elämän jano - voimakas selviytymisvietti...mistä se kumpuaa??




                 Olet varmaan joskus edes kokenut sen tunteen, kun joku hyvin lähellesi tuleva ihminen saa sinut perääntymään?? Ei paljon, ei välttämättä edes kovin huomattavasti, ehkä vain hivenen - mutta kuitenkin.
Saatat varovaisesti silmilläsi hakea paikkaa, jonne vetäytyä, tai paeta kokonaan paikalta - etsiä ulospääsytietä?
Kämmenesi saattavat hieman hiota, sydämesi lyö ehkä hivenen kiivaammin, ja hengityskin tihenee vähän - tunnet koko kehossasi pientä jännittymisen tunnetta - epämukavuutta.

   Tuo on ikävä olotila, jopa ahdistava, mutta käynyt minullekin - useammankin kerran elämäni aikana.
Minä olen aina elänyt tunteella ja sydämellä, ja tavallista enemmän luottanut aisteihini, ja kuunnellut vaistojani.
Välillä yritin niitä vähän hillitäkin, mutta havaitsin sen erittäin huonoksi siirroksi, sillä nuo ensimmäiset vaistot, jotka kehosi sinulle antaa, jo ennekuin itse niitä tiedostatkaan, saattavat joko pelastaa henkesi tai asettaa sinut alttiiksi hengenvaaraan.

    Kun ikää on tullut lisää, itseluottamus kasvanut, ja kun on oppinut kuuntelemaan itseään ja tuntee itseään koko ajan paremmin ja syvemmin, on myös entistäkin herkempi ja rohkeampi käyttämään näitä aisteja ja kuuntelemaan sitä vaistoa.

  Meillä jokaisella on oikeus tuntea olomme turvalliseksi, ja meillä on oikeus puolustaa itseämme, ja suojella itseämme - niin fyysisiltä uhkilta kuin myös henkisiltäkin.

 On aivan normaalia, että yksinäisenä naisihmisenä ei välttämättä kannata yöllä oikaista pimeän puiston halki, tai laskea sisään kotiinsa tuiki tuntematonta ihmistä.
On aivan normaalia, että kotona on palohälytin, ja sammutuslakana, ja käyttää pyöräilykypärää pyöräillessään ja turvavyötä autossa ( tai ainakin näin pitäisi toimia).

   Miksi sitten laskemme elämäämme ihmisiä ,jotka vahingoittavat meitä  ja loukkaavat, väheksyvät meitä ja haluavat rikkoa itseluottamuksemme ja murskata unelmamme?
Miksi emme luota siihen sisäiseen hälytysjärjestelmäämme, joka meille on annettu? Miksi vaimennamme sen äänen?
Kuinka paljon on paljon? Milloin saa sanoa,että nyt riittää - jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään.
Miksi siedämme usein pitkäänkin henkistä väkivaltaa tai ilkeilyä, kun emme siedä fyysistäkään väkivaltaa?

   Eikö muka ole oikeutta poistaa sellaista ihmistä elämästään, ja pyytää - tai vaatia, häntä myös pysymään poissa, jos hän saa aikaan vaan surua, mielipahaa, ahdistusta?
Kyllä itsesuojeluvaiston pitäisi toimia myös henkisen kiusanteon suhteen...ei sellaista tarvitse sietää.

  Meillä jokaisella on oikeus onneen, ja kukin sen onnen määrittelee itse, mikä onnelliseksi tekee. Mutta kellään - ei kellään, ole oikeutta puuttua elämääsi, tai sanella sinulle, miten tulee elää - niin kauan kun ei riko lakia ja vahingoita ketään, jokaisella on oikeus kulkea polkuaan ja elää itsensä näköistä elämää.
Ei ole pakko avata ovea ja ottaa avosyliin vastaan ihmistä, tai ihmisiä, jotka kävelevät ylitsesi, kritisoivat kaikkea ja haluavat musertaa sinut. Sinulla on oikeus näitä tapauksia varten rakentaa muurit, tehdä suojavallit, laittaa sydämelle kypärä, ja pyytää heitä poistumaan.

   Elämä - se merkitsee meille kaikille niin paljon, eri asioita, ja kuolemaankin suhtaudumme kaikki eri tavoin.
En minä kuolemaa pelkää. Mutta niin kauan, kun tarkoitukseni on täällä elon poluilla kulkea samoillen tästä matkasta nauttien ja seikkailusta hurmioituen, minulla on myös oikeus kulkea se omin jaloin, ja onnellisena - ja ympäröidä itseni ihmisillä, jotka hyväksyvät minut tällaisenaan kuin olen - ja rakastavat minua tällaisena - elämän virta syöksähtelee verisuonissani kohisten, elämän jano saa minut jatkamaan, ja liekki palaa sydämessä - sitä älköön kukaan sammuttako, se sammuu, kun aika on...

   Rakkaudella: Mari


       

Sydämen kaipuu - sielunmaisemiin.....















     Koti on siellä ,missä sydän on - vanha sanonta, klassikko - mutta ei millään lailla kulunut, vaan täyttä totta, jokainen sana.
Kun oikeasti purkaa tuon lauseen atomeiksi, siellä piilee syvä sanoma - ei ne seinät siinä ympärillä, tai ne huonekalut, eikä mikään muukaan, jota voi fyysisesti koskettaa, tee kodista kotia - ne tekee vaan asunnon elettävämmäksi, ja jokainen omalla kohdallaan omia tarpeitaan miellyttäväksi.
Mutta KOTI - koti on tila, sydämen tila, ja se ei löydy mistään materiasta, vaan syvältä sinusta itsestäsi.

    Luoja paratkoon ,miten lukuisissa eri paikoissa olen asunutkaan, kotimaassa ja muilla mailla vierahilla - maalla ja kaupungeissa...etsin ja etsin, kuljeskelin välillä jopa päämäärättömästi, kunnes kolahti - ja kovaa...

..se oli rakkautta ensi silmäyksellä, ja se tuntui niin hyvältä - muistan vieläkin ensi kohtaamisen oman henkisen kotini kanssa, ensi käyntini siellä.

    Pieni saari - kallioinen, kaunis, karukin....ei mitään turhaa, luonnon läheisyyden aisti joka puolella.
Vaikka en itse olekaan hirveän hengellinen ihminen, niin tunsin jotain taivaallista rauhaa siellä....lumottu saari, satujen saari.....

  Sinne on joka kerta niin hyvä mennä, sitä odottaa sydän pakahtuen kun lautta osuu rantaan ja saa ottaa ensimmäiset askeleet punertavalla maaperällä.
Sinne kaipaa aina, kun siellä ei ole.
Ja kun sieltä joutuu lähtemään, niin joka kerta suolaisen meriveden lisäksi saa maistaa omia suolaisia kaipuun kyyneliään...

    Minä uskon voimakkaasti siihen,että meillä jokaisella on henkinen koti, tällainen paikka, jossa tunnet olevasi jotenkin vapaampi ja enemmän turvassa kuin missään muualla, jossa ilma on raikkaampi hengittää...

   Minä kaipaan omaa satujen saartani,niitä kallioita, joilla istuin tuntikausia kuunnellen luonto - äidin tarinoita, asitien joka solullani voimakkaasti kaiken, mitä tapahtui..antauduin täysin aistieni valtaan, pelottomana - se oli niiin vapauttavaa.

   Tuuli tuiversi hiuksiani, ja linnut kaartelivat pääni yläpuolella - aika pysähtyi - äidin läsnäolo oli käsinkosketeltavissa.

  Ja samalla kun tuuli soitti huiluaan puiden oksilta kaikuen, äitini kuiskasi minulle: "Juhli elämää lapseni, se on paras tapa muistaa minua - ole onnellinen, hymyile ja juhli elämää."

  Ja niin minä teenkin - ja kun sade rummuttaa kotini kattoa, ja pisarat laskettelevat liukumäkeä pitkin ikkunaruutua, sydämeni hakkaa voimakkaana elämän rumpuja - ajatukseni karkaavat saarelleni, ja minä - minä lähden sinne myöskin - sillä siellä on minun kotini - missä sydän on, ja missä sieluni lepää - ja äitini lämmin voima koskettaa minua kaikkein voimakkaimmin.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Puutostila, johon ei löydy tablettia vitamiinihyllyltä......










       Aika ajoin, silloin tällöin, joskus, salakavalasti, se hiipii sisuksiin - suorastaan ryömii sinne - suoraan ihon alle.
Joskus sitä osaa odottaa, toisinaan se yllättää täysin.
Se on aika pelottavaakin - tavallaan, koska se tila tekee herkäksi, haavoittuvaksi, hauraaksi.
Siihen ei löydy lääkettä, tai vitamiineja, vaikka puutostilasta nytkin kyse - halipulasta!!!!!

  Kyllä ,luit aivan oikein, tämä puutostila on halipula - enkä minä ainakaan ole vielä kaupan hyllyltä siihen puutostilaan apua löytänyt.
Toki halaan poikaani, hän on jo vauvasta asti tottunut siihen, että meillä halataan paljon ja osoitetaan avoimesti tunteet.
Halaan myös ystäviäni, aina kun kohdalle osuvat.
Siitäkin huolimatta koen olevani halausten osalta kovasti pakkasen puolella.

 Eikä tämä ole mielestäni pelkästään sinkkuuden " vaiva".
Rohkenen väittää, että me täällä kylmässä Pohjolassa halaamme aivan liian vähän toinen toisiamme.
Pelkäämmekö kosketusta, läheisyyttä, lämpöä?
Emmekö osaa, vai emmekö uskalla halata, näyttää tunteitamme?

   Ja nyt minä nimenomaan puhun sellaisesta halaamisesta, jossa ei ole mitään taka-ajatuksia, ei mitään seksuaalista värinää, vaan puhtaasti lämmin halaus.

Jotenkin minusta tuntuu,että tänä aikana, kun seksiä tursuu ovista ja ikkunoista ja sillä mainostetaan ja myydään kaikkea, että ihmiset ovat melkein auliimpia viettämään hekumallisia kiihkeitä öitä jonkun jopa lähes vieraan kanssa, kuin kiertää käsivartensa toisen ympärille ja rutistaa pitkään, lempeästi.

     Minä nimenomaan kaipaan tuota jälkimmäistä kontaktia, ja tunnetta.
Minä - itsenäinen, paljon omissa oloissani viihtyvä omia polkujani tallaava sinkkunainen, eronnut,ja karannut(ei sentään), KAIPAAN HALAUSTA!!!!!
Ja sen uskallan tunnustaakin tässä, se ei ole heikkoutta, vaan se on vahvuutta. Mutta se tekee myös hauraaksi, olla avoin, avata sydämensä ja sanoa: Minä Mari, kaipaan käsivarsia ympärilleni.

   Minä olen haaveillut, koskaan en ole sellaista vielä kokenut, sellaisesta halauksesta, jossa saan voimakkaat käsivarret ympärilleni ja saan kietoa omat käteni hänen ympärilleen, ja seisomme siinä toisiamme halaten, liikkumatta, minuutteja....ei sanoja, ei mitään mauttomia persauksista puristeluja, vaan lämmin voimaannuttava piiiiiitkä halaus......sellaisesta minä olen haaveillut.....
..ja joskus, kun illalla nukkumaan menen ja otan Tikrun viereeni, kaipaan sitä, että saisin käpertyä kainaloon...kuulla sydämenlyönnit ja tasaisen hengityksen(mielummin ei kuorsausta, sillä minähän en kuorsaa, minä korkeintaan kehrään..:) )
Minä kaipaan unikäpälää - sitä, kun saan painaa osan kasvoistani toisen kämmentä vasten, se tuntuu uskomattoman hyvältä.

     MUTTA - sitten herään haaveistani, ja se kaipauskin menee ohi, koska tiedän,mikä noiden hinta on.
Ne taka-ajatukset, vaatimukset muustakin kuin nukkumisesta lähekkäin, na se, kun alkaa ne tarpeet ruveta muokkaamaan minua - miltä näytän, miten asun, miten elän, luonteenpiirteeni.....ei hyväksytä sellaisena kun olen, vaan yritetään muovata toisenlaiseksi....

Näin on ihan hyvä, vaikka välillä kyyhöttääkin vuoteen nurkassa kuin pieni siipirikko lintu....mutta ennen pitkää sekin paranee ja kohoaa siivilleen - ja nousee kohti taivaita, lentämään tuulen lailla...

     Kokonaisvaltaisesti silti uskon, että meille kaikille tekisi hyvää, jos meitä halattaisiin vähän useammin - ei siitä ainakaan mitään haittaa ole. Eikä siitä kukaan rikki mene, tuntoaistimme on erittäin vahva - ja kosketuksen merkitystä ei voi vähätellä - se jää ihon muistiin.

     Joten, kun tässä olen avannut itseni ja antanut taas mahdollisuuden jollekin ampua nuolella haarniskani läpi siitä kohdasta, missä on se aukko, ja satuttaa, haluan siitäkin riskistä huolimatta tuoda tämän teille, koska toivoisin, että alkaisimme olemaan läsnä - ja osoittamaan sen.
Tämän koko ajan kylmenevän ja raaistuvan yhteiskuntamme pyörteissä me tarvitsemme hyvää ja kaunista, pehmeitä kosketuksia, lempeää hymyä, voimaannuttavia halauksia...

 lämmöllä: Mari



perjantai 8. marraskuuta 2013

Lasi puoliksi tyhjä vai täysi - olemmeko me suomalaiset " perus-valittajia"?











            Onko se todella niin, että kel onni on, se onnen kätkeköön? Emmekö me muka oikeasti kestä sitä, että jollakin on hyvä olla ja hän on onnellinen??
Emmekö me kestä katsoa, kun joku hymyilee tai nauraa, ja on aidosti iloinen???
Emmekö siedä hyviä uutisia, kauniita asioita? 
Miksi haluamme väkisin murskata tai latistaa jonkun ihmisen, jos hän uskaltaa olla onnellinen ja positiivinen?
Pitääkö meidän kaikkien kulkea hartiat lytyssä, maahan katdsoen, naama mutrussa?


           Onko lasi puoliksi tyhjä, vai puoliksi täysi?
Minun lasini on puoliksi täysi - aina ei ollut niin, mutta enimmäkseen kyllä.
  Miksi minä nyt aloin tällaisista puhumaan??
Siitä yksinkertaisesta syystä, että tasaisin väliajoin tämä aihe tulee esille, tavalla tai toisella - joko suoraan omassa elämässäni tai sitten sivustaseuraajana.


        Onhan se toki ollut kautta aikojen tiedossa, että olemme varsin kateellista kansaa. Jos itsellä menee huonosti, niin naapurillakin on mentävä huonosti.
Jos itsellä on huono päivä, on huolehdittava siitä,ettei naapurillakaan saa olla hyvä päivä.
Ja auta varjele, jos erehdyt hymyilemään - siitä ei hyvä heilu!!!

    Hymy - niin pieni asia, ei maksa mitään ja ei lopu kesken, mutta sen hymyn vastaanottajan päivä saattaa jopa pelastua.
Toki voi käydä niinkin, että jos satut hymyilemään jollekin perus-hapatukselle, hän ottaa sen veetuiluna, tai korkeintaan ihmettelee, että mitähän nappeja toikin on popsinut.

    On aivan itsestään selvää, että aina ei voi kellään olla hyvä päivä, ei edes perus - positiivisella ihmisellä. Ja sekin on ihan luonnollista ja ookoo, ei ihan koko ajan tarvitse ollakaan suu messingillä.
Mutta nyt otankin esiin sanan, jota erittäin moni ihminen karsastaa, ja saa hermostumaan, nimittäin asenteen.

    Kaikki tunteet kuuluvat osaksi tätä elämää: ilo ja suru, kyyneleet, kiukku...ja siksi tämä elämä onkin niin ainutlaatuinen.
Meidän eteemme heitetään haasteita, pieniä ja suuria, välillä ne tuntuu ylitsepääsemättömiltä vuorilta.
Mutta minä uskon vahvasti kohtaloon, joskin siihenkin voi jossain määrin vaikuttaa omilla valinnoillaan.

    Silloin kun kuitenkin eteen viskaistaan se valtaisa vuori, jonka yli ei tuntuisi olevan pääsyä millään, on aika miettiä vuoren juurella: onko lasini puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi??
Myös niiden äärimmäisten vaikeuksien edessä voimme oikeasti vaikuttaa kohtaloomme omalla asenteellamme tätä haastetta kohtaan.
Voimme heittää hanskat nurkkaan, jäädä tuleen makaamaan ja hokemaan että tästä en yli pääse, tämä ei voi onnistua.
    Voimme ottaa hieman aikalisää, etäisyyttä, kerätä voimia,ja alkaa miettimään reittiä sen vuoren päihittämiseksi: yli, ali, kiertoteitse ohi.....mikä nyt itsestään parhaalta tuntuu.
    Voi ottaa voimiensa mukaan oman lähestymistapansa....helpompi reitti on sekin ihan hyvä, kiertää vähän laakson kautta, kulku on vähän helpompaa, mutta tavoite on sama.
Voi myös lähteä kiipeämään vuoren yli, kääriä hihat ja todella ottaa niskalenkki tästä haasteesta - tehdä se vaikeamman kautta - mutta huipulla on maisemat henkeäsalpaavat ja olo myöskin kuin voittajalla - tästäkin haasteesta selvisin, ja elän ja hengitän - sydämessä se ikuisesti lepattava elämän liekki.

        Minun pointtini tälle liene se, että se asenne kyllä ratkaisee.
Itse jaksan paremmin ainakin, kun kohtaan jokaisen päivän odottaen mitä se tuo tullesaan, avoimin mielin ja hymy huulilla.
Minä en aio jatkossakaan kulkea nenä maata kohti tai suu mutrussa, ainakaan sen takia, että siitä tulisi muille parempi olo, koska he eivät kestä iloisia ihmisiä ympärillään.
Minä aion jatkossakin kujeilla, leikkiä piilosta, hyppiä lehtikasoissa, tehdä lumienkeleitä, ja ottaa tämä minulle suotu elämä vastaan suurena seikkailuna.
  Toki on aika kyyneltenkin, enkä niitäkään pelkää näyttää. Mutta jokaisessa synkimmässäkin pilvessä on se oma kultareunuksensa, kun sitä osaa vain oikein katsoa.

    Valoisaa syyspäivää kaikille,
lämmöllä: Mari

tiistai 5. marraskuuta 2013

Elämä on - tässä ja nyt
















    Ei tämä ole tapahtunut mitenkään tietoisesti, tarkoituksella....se on hiipinyt hiljaa, mukana elämän virran - muovannut minua kuin voimakkaat meren tyrskyt muovaavat vuosisatoja pienten saarten kallioita - niin on elämäkin muovannut minua - pientä kulkijaa....sellaiseksi kuin nyt olen, rauhallisempi, seesteisempi.

       Jos saisin nyt kirjoittaa kirjeen minulle ja antaa sen Marille, joka on 20 vuotta minua nuorempi, mitä siihen kirjoittaisin? Mitä kertoisin hänelle??
Antaisinko kenties neuvoja? Varottaisinko jostain?
Vai antaisinko hänenkin rauhassa kokea elämän juuri sellaisena, kun se hänen eteensä milloinkin ilmestyy - ja näin hän saisi itse kokemansa kautta oppia, elää ,ja aistia....


        Minä olen rauhoittunut, huomattavasti, se on silmiin pistävää. Ei ole tarvis hötkyillä sinne tänne tonne, ei ole tarvis miellyttää ketään ( joskaan en ole sitä koskaan,edes nuorempanana niin hirveästi tehnyt), on hyvä olo ja rauhallinen mieli.
Maailma ei katoa kartalta, vaikka en kiidäkään paikasta toiseen tuli persausten alla, hakemassa elämyksiä ja kokemuksia lähes epätoivoisesti - kyllä ne Alpit sieltä löytyy, samoin Costa Rican sademetsät jne....
Eikä minun tarvitse lähteä erityisesti yhtään minnekään vaan elämyksiä hakemaan, sen kun vaan heittäydyn virran vietäväksi aistit auki ja olen valppaana - ja elän..tässä ja nyt...elämyksiä ovat ne pienetkin hetket - jopa ne,joita aiemmin karsastin.

   Vihasin syksyjä, menin aivan lukkoon ja minusta tuli sietämättömän kärttyinen ja inhottava ihminen - ja totesin vaan oilevani kesän lapsi ja se riitti syyksi olla ikävä mörkö...
Kävelin tänään kauppaan oikein kunnon syyssateessa, kengät märkänä ja hiukset joka ilman suuntaan kuin linnun pesä - ja minua ei haitannut pätkän vertaa mitä kukaan ajattelin luonnon muovaamasta habituksestani - puhumattakaan sateesta.
Kun tarvoin kotia kohti, ja sade piiskasi takin huppua, niin hymyilin - oli harmaata, märkää, mutta minä hymyilin - ja oi miten hyvältä ja vapauttavalta se tuntuikaan.

     Nytkin kirjoittaessani tätä blogia tänään,  vesi ropisee katolla ja pisarat valuvat valtoimenaan pinillä ikkunaruuduillani....kodin turvassa palaa kynttilä,ja kahvi tuoksuu....lampaantaljalla on kiva kölliä ja antaa ajsatusten kulkea sinne, minne ne ovat halukkaita menemään - mitä niitäkään väkisin kahlitsemaan - saavat kulkea tuulen lailla, kuten tämä luonnonlapsikin.

     Kesyttämätön, omia polkujaan kulkeva yksi kansalainen miljardien joukossa....pieni, miniatyyrinen osa koko tässä valtavassa maailmankaikkeudessa - kun nostaa katseensa illala ylös tähtiin ja avaruuteen, tuntee olonsa pieneksi.
Kun istuu kalliolla ja katsoo tyrskyjen paiskautumista rantakalioihin, tuntee itsensä nöyräksi.
Mutta silloinkaan en tunne itseäni yksinäiseksi - tai eksyneeksi - olen juuri siellä,missä minun kuuluukin olla, ja juuri oikeaan aikaan.

 Kaikella on elämässä tarkoituksensa. Joihinkin asioihin voimme itse vaikuttaa, ihan kaikkeen emme.
Siloinkin, kun elämä heittää meille haasteita, voimme valita, miten niihin suhtaudumme, ja millä asenteella.
Olen valinnut valon, ilon ja positiivisuuden - se on kannatellut minua pinnalla jo yli 43 vuotta, pahoissakin aallokoissa - ja samalla asenteella jatkan nyt - niin kauan kun saan täällä taivaltaa.
Omia polkujani hiljaa kulkien, elämän maisemia ihaillen..

    Antaa hyvän kiertää , ja kaikkien kukkien kukkia



keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Ystävän paluu

  










     
        Siitä on jo niin kauan, kun ystäväni rakas pois lähti.
   Ei ovia paukutellen, vaan hiljaa hiipien taakseen katsomatta.
Olin jo melkein tottunut elämään ilman häntä - tuota vaativaa pientä
alivuokralaistani.

Arki kulki kulkuaan, päivät meni menojaan, ja minä niiden mukana.

    Eräänä aamuna tunsin voimakasta tarvetta lähteä metsään, 
olemaan rauhassa - hiljaa, puiden suojassa.

Nautin vihreiden kirjosta, metsän raikkaasta tuoksusta ja happirikkaasta
ilmasta.
  Hieman kauempana polulta pienellä kivellä kyhjötti tutun näköinen hahmo,
puristaen sylissään nuhjuista reppuaan.
Tuon hahmon minä tunnistin heti,
ja liikutuksen kyyneleet vierivät poskilleni.

    Kosketin varovasti hentoa olkapäätä,
kuin peläten sen rikkoutuvan.
Kyynelien sumentamien silmin näin, kun hahmo kääntyi minua kohti -
hiljaisuus.......

.....sydämeni takoi villisti - tunnistiko hän minut?  Oliko unohtanut?

Sitten - viimein, ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen, hymy levisi pienen hahmon 
pölyisille kasvoille, ja puristin hänet lempeästi syleilyyni.

    Herra Inspiraatio - tervetuloa takaisin luokseni, kotiisi - sydämeeni.

    Niin tämä pieni hahmo reppuaan sylissään puristaen palasi pitkältä matkaltaan - kotiin..

   <3 : lla Mari

torstai 1. elokuuta 2013

Elämän makuja - blogin päivitystä ......



  " Life is like a box of chocolate - you never know what you get ". Tuo repliikki on yksi mieleenpainuvimmista elokuvarepliikeistä, ja niin paikkansapitävä...itse elokuvakin kokonaisuudessaan oli unohtumaton, ja sitä katsoo aina uudelleen ja uudelleen - eikä siihen oikein kyllästy koskaan.
Kysehän on siis klassikosta eli Forrest Gumpista.

      Elämä todellakin on kuin konvehtirasia - yllätyksiä ja makuja tulvillaan. Ja vaihtelu virkistää, ja tekee hyvää - ainakin tämän blogin kirjoittajalle pieni muodonmuutos ja maisemien vaihto tasaisin väliajoin tekee ihan eetvarttia.
Näinpä ollen päätin vähän virkistää ja muokata myös blogin ulkoasua ja stailata se tähän hetkeen sopivaksi.

   Punainen paholainen on edelleenkin suuri osa elämääni ja hänen kanssaan tehtävät pyöräretket rakas - jopa rakkain, harrastukseni - joten niistäkin retkistä ihan varmaan tulen kirjoittamaan jatkossakin.

Pyöräretkien lisäksi tulen kyllä kirjoittelemaan paljon muistakin asioista, ainakin kovasti yritän.
Minä olin joskus erittäinkin aktiivinen kirjoittaja - kirjoittelin runoja, päiväkirjaa, erilaisia artikkeleja - koulussa kirjoitin pitkiä ainekirjoituksia, ja olin jopa aika hyvä siinä.
Jostain syystä kuitenkin tämä verbaalinen tuotanto on viime aikoina kärsinyt - kai siihen voisi keksiä jos jonkinlaisia syitä, mutta mitäpä iloa niiden puimisesta olisi, välillä ei vaan kertakaikkiaan ole mitään sanottavaa.
Joskus taas ajatukset ovat niin henkilökohtaisia, että niitä ei vaan halua jakaa, tai jos ne koskettavat voimakkaasti muitakin ihmisiä, silloin ne ajatukset pitää sisällään jo toisen ihmisen yksityisyyden suojaamiseksi.

    Mutta tässä minä taas olen - yhtä seikkailunhaluisena ja elämänjanoisena kuin aina ennenkin, ja odotan innolla mitä nurkan takan tulee vastaan ,kun kääntyy risteyksestä aivan eri suuntaan mihin normaalisti...

     Tämä minun blogini voi olla jollekin loistavaa unilääkettä, jollekin aihe repiä hiuksia päästään, jollekin puhdasta viihdettä siinä missä hömppä-novellitkin...
Tätä voi lukea lisäkseni vain yksi ihminen, ehkä kaksi....mutta ei silläkään ole loppujen lopuksi väliä, kuinka moni tätä lukee...
   Mutta jos tässä maailmassa on yksikin ihminen, joka tulee hyvälle tuulelle ja jonka minun kohellukset saa hymyilemään, niin se riittää....

  Antaa hyvän kiertää <3

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Levottomat jalat vaiko kroonista matkakuumetta poteva...??






http://fi.wikipedia.org/wiki/Nuuskamuikkunen


      Yllä on linkki, joka kertoo Muumi-tarinoista tutuksi tulleesta Nuuskamuikkusesta.
Ja kun tuon kuvauksen tästä valloittavasta hahmosta lukee, se on jotenkin kovasti tutun oloinen - ihan kuin olisin tavannut hänet joskus...sieluntoveri...niin paljon samaa löytyy tämän persoonan luonteesta, että voisi välillä kuvitella sen kuvaavan minua...

    Kai minä sitten olen myöskin eräänlainen Nuuskamuikkunen, ainakin siltä osin, että tykkään vaeltaa, kulkea yksin, päästä lähtemään - että voi tulla takaisinkin....
Erityisen kovaa minuun on kolahtanut Nuuskamuikkusen lentävä lause : " Kenenkään ei pitäisi omistaa enempää kun jaksaa mukanaan kantaa ".

       Minua on usein kritisoitu tästä palavasta halustani liikkua ja kulkea, että pakenen jotain, että en kykene sitoutumaan ja olemaan pitkäjänteinen, koska en viihdy paikoillani, ja etsinkö itseäni jne.....

     Vastaus kysymykseen : etsinkö itseäni - EN ETSI , koska en missään vaiheessa ole itseäni kadottanutkaan.
En myöskään pakene mitään tai ketään, minulla on täysin puhtaat jauhot pussissa eikä kukaan jahtaa minua - ainakaan teitääkseni :)

     Minua ei vaan kertakaikkiaan kiinnosta elää ja olla yhdessä paikassa liian pitkiä aikoja kerrallaan.
Kerranhan täällä vaan eletään, ja maailma on suuri ja jännittävä paikka, jossa on paljon kaikkea mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa.

    Olen ollut au pairina, opiskelijanvaihdossa, asunut muuten vaan ulkomailla, hoitanut hevosia ulkomailla, liikkunut asuntovaunulla pitkin Eurooppaa ja osittain Afrikassakin, käynyt 3lla perinteisellä pakettimatkalla,muutamalla risteilyllä,ja nyt viime vuosina hurahtanut tähän pyöräretkeilyyn, jota toistaiseksi olen tehnyt kotimaassa.

  Tuohon kaikkeen edellämainittuun listaan voi lisätä pian senkin, että pääsen ihan ammattini puolesta reissaamaan työkeikoilla pitkin maita ja mantuja.
 Kun lähdin opiskelemaan itselleni 3tta ammattia aikuisiällä, halusin nimenomaan sen olevan sellainen ammatti, joka avaa ovia ja mahdollisuuksia myös ulkomailla työn tekoon....niinpä siis kiinnostukseni ruokaa ja viinejä kohtaan sai harrastuksen lisäksi myös muuttaa muotoaan ammatikseni.
    Pian pääsen muutamille kiinnostaville ja haastaville työkeikoille kotimaahani, saamaan todella arvokasta työkokemusta.
Pian alkaa myös mielenkiintoinen Bartender - kurssi, jossa 4n viiikon aikana saan erittäin laadukkaan ja intensiivisen opetuksen baarityöhön.
 Haluan jatkuvasti kehittää itseäni, ja myös kielitaidon kartuttaminen kuuluu tähän osana.

       Me olemme kaikki erilaisia, ja meitä kiinnostavat erilaiset asiat, ja elämme kukin omanlaistamme elämää - silti ei ole yhtä oikeaa tapaa elää ja olla.

    Vaikka tasaisin väliajoin saankin osakseni aika ilkeääkin kritiikkiä ja palautetta, onneksi minulla on muutama rakas ystävä, jotka tukevat minua....ja kun minä kysyn heiltä, onko minussa jotain vikaa ja olenko ihan normaali? He vastaavat: määrittele mikä on normaali??

      Veri vetää maailmalle - tien päälle - janoan sitä tunnetta, sitä liikkeen tunnetta....sitä pientä perhosten lentelyä vatsassani, kun teidän,että maisemat vaihtuu ja kohta tapahtuu taas jotain uutta...haastavaa..jännää....

       Nuuskamuikkunen pakkaa reppunsa ja lähtee taas - jotta voi palata takaisinkin....

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Kesäinen pyöräretki Ahvenanmaalla



            The sun is stubborn , doesn't want to go to sleep,
            but slowly giving up to the gentle pressure by the night.

                And I am having the best seat, watching nature's grand play -
           as everything first turns to orange,
           then the blue velvet blanket wraps his gentle arms around me - 
           and the sounds of the waves gives me the lullaby.


         ( Mari Laulumaa )


http://liekki.kuvat.fi/kuvat/Ahvenanmaan+py%C3%B6r%C3%A4retki/

      Kuvia retkeltäni ylläolevassa linkissä

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Minilomalla Juhannuksen seutuun kotimaassamme kauniissa


Minä kalliolla istun, 
kukkamekossani mansikanmaku huulillani...
Aurinko suutelee poskiani ja tuuli silittää hiuksiani,
edessä ääretön sininen,alla kuohuavat tyrskyt sen..
lokit leijuvat ,liitävät..ja tunnen sydämeni voimakkaat lyönnit..
hymyilen..


Ja juuri silloin, siinä,
sillä hetkellä,kun tyrskyt nuolaisevat karheaa rantakalliota, 
minä synnyn uudestaan -nousen vedestä ja hiukseni koskettavat pilviä...
Minä olen tässä,
alastomana auringon alla,
sykkien elämän virtaa.

  kirj. Mari Laulumaa 19.6.2013)



                       http://liekki.kuvat.fi/kuvat/Miniloma+kotimaassa/


Yllä on linkki uuteen kuvakansioon pieneltä minilomaltani..
Oli varsino utoa reissata ilman uskollista kumppaniani, punaista paholaista - ja jopa pieniä vieroitusoireita oli havaittavissa...
matka oli silti tosi hieno kokemus ja jäi hyviä muistoja ja sai taas tavata ystäviä ja uusia kivoja immeisiä...matkailu avartaa aina..
kotiin tultuani heitin repun sohvalle, nappasin kypärän päähän ja kävin juhannusajelulla paholaisen kans, leppoisa 16km - jätskille auringon porotuksesta nauttien - kyllä Suomen kesä on sit kaunis <3
Ja kyllä tästä maasta löytyy kiinnostavia  reissukohteita, niin pyörän kans kuin ilmankin....uusia retkiä odotellessa -
lomaterkuin: Mari





Pieni kipinä ,josta syntyi vihainen leimahdus..
ja liekit kurkottelivat ahnaita käsiään taivaaseen saakka - haluten napata tähden ja polttaa sen..
kärventää sen ja hiljentää hohteen iäksi...
mutta tähdet pakenivat kilvan taivaalta - alta pois savupilven.
 Tulinainen jäi yksi tanssimaan - keimailemaan,
 kunnes luovutti...hiljaa hiipui polte ja jäi vaan pieni kipinä, jonka ohikulkeva aalto sammutti 
- ja niin tulinainen katosi..
.palatakseen taas uudelleen..odottamatta...
         

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Kuvakertomus kesäretkeltä Lohja - Alavus











http://liekki.kuvat.fi/kuvat/1.6.-8.6.2013+Lohja+-+Alavus,+706km/



  ps. Vanhan polvivamman takia en pystynyt matkaa toteuttamaan alkuperäisen suunnitelman mukaan yhtäjaksoisena kokonaisuutena. Tulen pyöräilemään Suomen ympäri erilaisissa pätkissä, ja työtilanteen antamien mahdollisuuksien mukaan.....
ihonsiirtoa en aio ottaa, joten matkanteko jatkuu, nyt vaan toisen suunnitelman mukaan....

perjantai 31. toukokuuta 2013

Kesä treffit Suomi -neidon kanssa


Lähdön aatto - pakkausta ja viime hetken tunnelmia ja fiilistelyä







                  Kyllä tätä hetkeä on odotettu, kuin kuuta nousevaa - kissa pistoksissa...jne jne..
Kärsivällisyys, joka ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani, on ollut koetuksella, mutta nyt kaikki odotus palkitaan.
Jo vuodesta 2009 asti elänyt unelma, joka on saanut kolhuja ja ollut koetuksella niin monia kertoja, herää vihdoinkin henkiin - kohoaa siivilleen ja lentää korkeuksiin.
Vaikeuksien kautta voittoon - tämä kesä on seikkailujen kesä jokaista elettyä hetkeä myöten.

    Tunnelma lähtöaamua edeltävänä iltana on aivan mahtava - ei sitä oikein voi edes sanoiksi pukea...
perhosia vatsassa, hymy huulilla koko ajan, varpaita kipristelee.

Laukut on pakattu, ja tarkistettu, ja pakattu vielä kerran - koeajettu paholaisen kanssa täydellä varustuksella, ja paketti on hyvä - mutta on sitä viilattukin.
Onneksi en kuitenkaan mene minnekään maailman ääriin, joten jos jotain on liikaa, sen voi lähettää kotiin.
Jos jotain puuttuu ja sitä kipeästi tarvitsee, hankinnan voi tehdä myös matkan varrelta.

     Pyörä tuntui hyvältä ja tasapainoiselta ajaa, se oli hyvin hallinnassa , ei heijausta eikä liian raskas taakka paholaisen kannettavaksi ja miun poljettavaksi.

   Punainen paholainen on saanut hellää huolenpitoa ja huoltoa pitkin kevättä, ja alkukeväästä oli todella iso perushuolto - peukut pystyyn, että rengasrikkoja ei juurikaan tulisi puhumattakaan isommista vioista.

    Kuskikin on elämänsä kunnossa - ikää on jo kunnioitettavat 43 vuotta, mutta pumppu hakkaa innokkaana ja täynnä sitä elämän janoa ja virtaa, hymy huulilla ja aistit avoinna.

               1.6.2013 Lohjalta alkaa koko kesän pituiset treffit häikäisevän kauniin ja lumoavan Suomi -neidon kanssa, aivan hänen varpaista tuonne käsivarteen ja päälakeen saakka ja kaikkea siltä väliltä.

Kaunis, niin kaunis on tämä maa - 4 selkeää vuodenaikaa ( ehkäpä joskus minäkin herään innostumaan talvesta, kö-höm...).
Ne kimaltelevat järvet, ne pienet saaret smaragdeina meressämme , ne vihreät metsät - tunturit, vaarat ja lakeudet - ne aamun hiljaiset hetket, kun usva leijailee pelloilla ja jossain kaukana kukkuu käki...
Tätä kaikkea ja niin paljon enemmän saan kokea tulevina kuukausina - ja otan teidät mukaan ajatuksissani - saatte " nojatuolimatkailla " kanssani koko retken - minä poljen, ja te ihailette maisemia kuvien ja kertomusten kera - kastumatta tippaakaan ja ilman lukuisia hyttysten pistoja.....

               Ja koska kyseessä on nimenomaan pyöräretki, tarkoitus on siis pyöräillä!!!!!!
On vain 2 syytä, joiden vuoksi joutuisin tinkimään periaatteestani ja ottamaan kyydin seuraavalle varikolle:

    1. Punainen paholainen menisi jostain syystä niin pahasti rikki,että sitä ei voisi edes työntää seuraavaan pisteeseen ( ja toivoa sopii että uskollinen ajokkini jaksaa ja kestää ilman mitään vakavia vaurioita)

2. Minä itse onnistuisin loukkaantumaan sen verran rajusti, että en kykenisi ajamaan tai taluttamaan pyörääni seuraavaan kohteeseen. ( ja toivon sydämeni pohjasta, ettei näinkään pääsisi käymään  - terveisiä suojelusenkeleilleni <3 )


             Koko kesä ilman kelloa, aikatauluja, kalentereita - ei kiire minnekään!! Saa kulkea tuulen lailla vapaana, nukkua kun nukuttaa ja ajaa vaikka yötä myöten, kun Lapin lumo valtaa matkaajan ja on vaan pakko saada kokea se yötön yö pyörän selästä käsin...

     Uutispimento, (säätä tulee ehkä hitusen seurailtua ), sillä ei sieltä muutenkaan ikinä mitään hyvää tule - huonoja uutisia on pilvin pimein, ja niitä tulee aina olemaankin..miksi ei olemassa hyvän mielen uutisia???
Joka ilta parhaaseen katseluaikaan vaikka 20 minuutin pikauutiset vain kauniista ja iloisista asioista...

  Eikös sellainen laulukin mennyt " eihän ne surut suremalla lopu, on tanssi ja laulu tärkeämpää "....


      Mukaani lähtee pieni harmaa seuralainen: Sir Emmental Von Hiirulos, tuttujen kesken Hiiru / ammatiltaan sertifioitu juustonmaistaja ja maailmanmatkaaja.....
Vähän tulee samanlainen olo kuin elokuvassa Cast away, jossa päähenkilö ajauduttuaan lentoturman jälkeen autiolle saarelle teki lentopallosta toverin ja risti hänet Wilsoniksi.....wirn....

                 Huomenaamuna siis lähden, viimeistään klo 8.00 olen tien päällä , kohti Saloa, jossa on ensimmäinen yöpyminen - ei kiire minnekään....lähtekää mukaan, ja nauttikaa kanssani näistä treffeistä Suomi -neidon kanssa.

    Iloisin matkatunnelmin :Mari

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Bicycle touring - what a great way of seeing the world





           6 days left, until my great long summer adventure finally starts!!!!!
The preparations are going well, and on friday I will do the packing and write the last minute's feelings here too.....
Red devil is in great shape , and so am I - so on that part things are covered..

    I have had a very easy going day today, since this is the only day off from work this week....just goofing around and entertaining myself playing with the google maps etc.....

    I have washed all my clothes, which I will take with me to the tour. I have written a list to help the packing on friday, and a small shopping list of things to be purchased next week. I will also do " the practise packing " on friday - so I can really see, what need to be packed and how, and should I leave anything out etc...should I take my front panniers too, or can I just go with the big ones on the back of the bike...


                Well - bicycle touring - what a great way of travelling and seeing the world around us.
The speed for travelling is perfect: you get some distance, but not so fast, that you wouldn't be able to enjoy the scenery around you.
It is very ecological and environmentally friendly - and of course that means, that all of us cycling people will leave nothing behind us, and respect the nature etc....

 It is not the most expensive way of travelling either, and it does miracles to your body and keeps you fit.

  There are lots and lots of people, who have become hooked to this way of transportation and travelling, and there are as many ways of doing this, as there are people - so no specific right ways or wrong ways.
You can enjoy short day trips on your own neighborhood or you can go around the whole world and everything in between.....many continents, endless roads and routes....

   As I am waiting my own summer adventure to start, I would like to give you few blogs of my fellow travelers, who are either on their way as we speak, or who will start their journey later on....

     If you read these blogs, you will see yourself, how many different ways you can enjoy this cycling....

 Some people have sponsors, patrons etc...raise money for charities...some people has none of that, and yet the trip is as important and memorable....some travel in groups, some alone...some sleep in tent, the other might use hostels etc....some cook their own meals with the travel cookery etc etc......

    Anyway: here are the few blogs I have chosen:

    http://soberbicyclist.blogspot.fi/?spref=fb

http://www.rantapallo.fi/cyclingsummer2013/2013/05/24/373/


http://www.pyoramatkailu.com/haastattelut/652-2/

http://www.matkafillari.com/

    I continue my afternoon by being lazy and reserving my energy.....have a great sunday my friends, I 'll be back here on friday evening with some new photos.....

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

I have a dream ...




     There is only 13 nights to my grand departure....I can feel the excitement rushing through my whole body...
As I have been a little bit ill this past week, and had to take some time out of my active lifestyle of running and especially biking, I had time to really sit back and think about my life - the meaning and whole purpose of it.

       I realize, that I really do live very active lifestyle,what comes to keep on moving around and about.
I have this gut feeling, that should something happen, which would prevent me from biking and living on this home on the wheels, it would quite literally destroy me - that would destroy my spirit and will of living - it would definetely take off that fire from my heart - that passion for life, which is my fuel to go on and wake up every single day.
  Any major serious injury, or permanent illness, which would make me paralyzed or anything like that, is my worst nightmare.
I am not afraid to die, but I am petrofied if I have to be stuck here without able to move freely and independently.
So - worst case scenario, if that would happen to me, I really hope something or someone would finish the job for good!

      To a bit happier tone.....:) the previous chapter was slightly mortal...

   I am asked often, what possesses me to keep on moving - almost to a point of obsession.
I am not trying to run away of anything, that would be pointless - because whatever you run away from, it'll always catch up with you.
I strongly feel with every single core of my body, that this is just meant to be - this is who I am....

     I have watched that movie " Into the wild " many many times, and it is so inspirational to me. It has a sad ending of course, but other than that, it really talked to me very strongly.
http://en.wikipedia.org/wiki/Into_the_Wild_(film)

  I relate so strongly to that main character and how he feels, and what he does - it's like that movie is partly made of me....

   Iam also fed up to this society - its ridiculous invisible rules and expectations.
How we all should fit to a certain category, live a certain way - and God forbid - not be too different from the rest of the pack....
The material society - cars, houses, closets full of clothes etc.....all those norms and regulations and manners....it just drives me nuts...I can't stand any of it...I feel so often that I don't even belong to this planet - who I am and where I am coming from?

   Now don't get me wrong here - I am a law obedient person, I haven't done anything illegal nor I am planning to do such things, why would I want to give up my freedom by doing something stupid.
And freedom - that is my most valued gift along health ( and of course my beautiful sons <3 ).

                               " Red Devil " - my dear, loyal bicycle


It is just a bike, says everybody, that it is not living being..I know that - but it sure as heck feels like it anyway.
This beauty gives me that sense of freedom and movement, what I need so badly. I feel so alive, when I get to go out with her - on the road again...
In addition to my bike, tent and sleeping bag, a bit of clothes to keep me warm and dry - and food to give the energy level up, is all that I really need.
 Honestly - if I somehow would find a way to live like that - cycling and sleeping in tent and going from one place to another with red devil, I would do it in a blink.

    I hate timetables, calendars, schedules, and running with the clock - it freaks me out. 
I have somehow managed to give a good fight back with this system based on money and material, but everyday it gets harder - not because I would be getting weaker, but because this society is building up more and more expectations for us humans - we always have to be more efficient time and money wise - and once we are not efficient enough, we are put aside and left alone - physically and emotionally exhausted.

  I won't tolerate that - this is MY life!!!! I am the captain of this ship, and I say what I tolerate or not, and I refuse to be part of this recent system, where people are used and then dumped like a bag of garbage.

   I hate to see, what is happening around me - the nature and the animals, how they are suffering too - this is a greedy world - and the weakest ones are being stampeded.

  As long as I have any strenght in my body and emotinally, I am strongly and stubbornly going my own path - it takes courage to do that, because there are always obstacles - people who try to complicate my life, but I keep doing what my heart says is right for me - 
I live here only once - so i may as well make it a damn good one!

   And one day - I will find a solution, how to make that last piece of my dream possible -the main thing is, that I believe in it and even more important, that I believe in myself.




    

torstai 16. toukokuuta 2013

2 viikkoa ja 2 päivää......jännitystä ilmassa....






        Vähiin käy ennekuin loppuu..meinaan tämä odottaminen, joka ei tosiaankaan ole minun parhaita puoliani. Mutta mutta - hyvää kannattaa odottaa, ja toisaalta, nyt kun se kevät oikeasti tuli ja säät ovat olleet aivan mielettömän hienoja, niin mikäs tässä on valmistellessa reissua, käymällä vähän heittämässä pieniä tiiseri -lenkkejä, tsekkaamalla varusteiden kunto, tekemällä tarvittaessa muutamia pieniä hankintoja jne...

     Pientä takapakkia tuli siinä mielessä ,että kuski onnistui saamaan itsensä sairaaksi, mutta toiv. pieni lepo ja lääkekuuri ajaa pöpöt ja väsymyksen tiehensä ja sitten parin viikon päässä ollaan taas hyvässä kunnossa ja terveiden kirjoilla.
Täksi viikonlopuksi suunnittelemani retki teltan kanssa Tammisaareen saa kyllä nyt jäädä tekemättä, sillä pelaan nyt varman päälle, että saisin itseni kuntoon. Eipä tuo Tammisaari mihkään katoa, jos sinne haluaa joskus ajella, ja onhan siellä toisaalta oltu usein ennekin.

    Nyt olen alkanut tosissaan ottamaan yhteyttä eri tiloille, ja varmistamaan vielä jo sovitut tilavierailut..niistä pian pientä juttua omana tarinanaan toisessa päivän blogi-päivityksessä....


         Sunnuntaina äitienpäivänä ajelin aamusta heti nautiskelemaan pienen piknikin Karkalin luonnonpuistossa, ja se paikka on aina yhtä mykistävän kaunis - oikea satumetsä menninkäisineen ja keijuineen.
Tikka nakutteli puussa, käki kukkui, oravat touhusivat riemuissaan, kärppä kipitteli pienen hiljaisen kylätien yli jne jne.....ja vuokkoja riitti silmänkantamattomiin - siellä aika pysähtyi ja sielu lepäsi...alla hieman kuvatunnelmia luonnonpuistosta linkin kera...






http://www.luontoon.fi/retkikohteet/muutsuojelualueet/karkali/Sivut/Default.aspx


           Suosittelen lämpimästi tätä puistoa kaikille, se on kyllä käymisen arvoinen paikka - varatkaa aikaa ja hyvät kengät ja nauttikaa upeasta luonnosta <3

       Minä jatkan nyt valmisteluja, kera kahvikupposen....palataan pian taas kuulolle!

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

29.4. - 1.5.2013 Helsinki - Porvoo retki






Ma 29.4. - Ke 1.5.2013   Lohja - Helsinki - Porvoo - Lohja
                                        278, 30km




         29.4.2013    Lohja - Siuntio - Kirkkonummi - Espoo ( lähes kaikki mahdolliset lähiöt siellä ) - Helsinki
                            96km 

        30.4.2013 Helsinki - Porvoo 59,30km

        1.5.2013  Porvoo - Kerava - Tuusula - Nurmijärvi - Perttula - Otalampi - Nummela - Lohja
                        123km


         
        Voisihan sitä statistiikkaa kirjoitella enemmänkin, mutta lienekö tuosta kellekään mitään iloa, korkeintaan toimisi omana muistinvirkistyksenä.
Ehkä sen verran siihen voinee kiinnittää huomiota, että kotiinajopäivänä Porvoosta Lohjalle tuulikone efekti oli niin voimakas, että keskinopeus laski tonne 15km /h kieppeille, ja päivälle tuli pituutta melko lailla, ja reidet oli illalla melkolailla hapoilla.
 Mutta palataan siihen sitten myöhemmin, lähdetään kuitenkin ensin sinne matkan alkupäähän.


          Varhain lähdin viikko sitten maanantaina tien päälle ,kuten usein tapanani on. Tuttua Siuntion tietä ajelin, ja sääkin oli ihan mukava. Matka sujuikin ihan jouhevasti aina tuonne Kirkkonummelle saakka, ja vähän siitäkin eteenpäin.
Miulla oli ensin aikomus ajaa Porkkalanniemeen, mutta kun saavuin siihen Porkkalanniemen tienristeykseen, niin tulinkin pian toisiin aatoksiin.
Matkaa Porkkalanniemen kärkeen ja takaisin siihen risteykseen olisi tullut yht. 36km, ja kun tiesin, että päivälle olisi sitä ajoa vielä paljon lisää, niin jätin sitten välistä.

   Siitä tienristeyksestä alkoikin sitten se jännittävä osuus.....minulla on kyllä ihan hyvä ja asianmukainen, ja melko tarkkakin kartta, mutta ihan jokaista katua ja kadunkulmaa lähiöistä se ei näytä....

Melko hyvin selviydyin sitten Heikkilän ja Jorvaksen kautta aina Kivenlahteen saakka, mutta siitäpä alkoikin sitten melkoinen " Tour de Espoo ", joka loppupeleissä toi aikamoiset lisäkilometrit, harmaita hiuksia ja hammasten kiristystä mukaan matkaan...

Minä näet onnistuin eksymään lahjakkaasti, ja kiersin varmaan jokaisen Espoon lähiön ja kaupunginosan  ja hortoilin pitkin Suomenojaa  kysyen neuvoa joka toiselta vastaantulijalta.
Joko ihmiset ei oikeasti osanneet minua neuvoa sille tielle, jolle olin haluamassa ,
( sellainen maisemareitti merenrantaa pitkin Helsingin puolelle), tai sitten heillä oli liian kiire auttaa , ja osa antoi neuvot aivan väärälle tienpätkälle ym ym.....
Siinä alkoi sitten pikku hiljaa Marilla fiilis laskea ja känkkäränkkä nostaa päätään, ja hetken jo suutuspäissäni pohdin, että lähden samaa tietä kotiin takaisin...mutta sitä kesti vain hetken...

    Juuri kun olin luopumassa kokonaan toivosta ja ajelin jossain teillä tietymättömillä, niin minuun eteeni tuli pelastus -  vanhempi mies hänen vielä vanhemman polkupyöränsä kera.
Ja niin tämä ihana seniori ikäinen herrasmies ajoi minun seuranani koko matkan sen tien alkuun asti, josta tämä ns. maisemareitti sitten lähti kohti pääkaupunkiamme.

                          


Kiitin sydämellisesti tätä ihanaa ihmistä, joka auttoi matkailijaa pulassa, ja jatkoin hyvillä mielin matkaa. 
Ja onneksi valitsin tämän mutkien takana olevan maisemareitin, vaikka sen löytäminen vaatikin työtä ja se kiertikin hieman ja toi lisää kilometrejä - kyllä kannatti.
Maisemat oli upeat, liikenteen melu oli vaimennut ja oli niin rauhallista, kuuli taas lintujen laulun ja laineiden liplatuksen.
Reissussa  tietenkin saa myös herkutella, ja kun vastaan tuli ihanalla näköalalla varustettu kahvila, niin sinne vaan päiväkahville ja jätskille.



        Sitten olikin hyvä jatkaa taas matkaa, suklaan ja vaniljan maku huulilla ja kofeiinin virratessa suonissa tämä tyttö oli valmis kohtaamaan uusia haasteita.

Loppumatka eteni kuitenkin ihan eksymättä - pariin otteeseen varmistelin ohikulkijoilta meneväni oikeaan suuntaan, ja kun sain myöntäviä vastauksia, niin jatkoin sitten maisemareittiä Lehtisaaren kautta Munkkiniemeen saakka.
Yhden mukavan rouvashenkilön kanssa ajelin varmaan yhtä matkaa lähemmäks 10km, ja hän kertoi minulle kaikenmaailman rakennussuunnitelmista, mitä Espoonlahdellekin oli tulossa, metronrakennus projekteista jne....sain todellisen tietoiskun häneltä erinäisistä suurisuuntaisista yritys viritelmistä ja niiden vaikutuksista ympäröivään luontoon.

     Munkkiniemestä sitten loppumatka olikin helppoa, kun tiet oli tuttuja ja paikat myös....käytiin punaisen paholaisen kanssa ihmettelemässä Sibelius monumenttia ennen hostellille ajoa.


http://www.sibelius.fi/suomi/index.html




       Ensimmäiselle päivälle matkaa kertyi siis eksymisten ja maisemareittien kera 96km, mutta koska ei liiemmin tuullut, niin vointi oli hyvä ja energinen.

Paholainen parkkiin turvallisesti lukittujen ovien taakse, ja kirjautumaan hostelliin - yövyin siis Helsingissä stadionin hostellissa, ja kyllä oli hinta-laatu suhde kohdillaan.



Aivan pääkaupungin ydinkeskustassa yö aamiaisen kera maksoi 25,50E..aamiainenkin oli tuhti perinteinen lähes hotelliaamiaista vastaava noutopöytä.

   Suihkun kautta kaupungille, kun kerta energiaa oli. Ei tänne nukkumaan ole tultu, makaamaan ehtii sit haudassakin.
Yli 2 tuntia käppäilin pitkin poikin ristiin rastiin - vierailin Kluuvissa Eat & joy maatilatorilla ja Armas pikaruokalassa ( siitä omaa juttuaan aiemmassa blogissa).







     Kaipa sitä voisi jaaritella taas yhtä sun toista, mutta ei liene tarvetta jokaista kadunkulmaa ja rakennusta erikseen mainita:)
Minulla ja Helsingillä on sellainen viha- rakkaus suhde, ehkä viimesyksyinen onnistunut puolimaraton täällä pääkaupungissamme aurinkoisessa säässä ja mukavissa maisemissa vähän vähensi sitä epämukavuus-astetta kaupunkia kohtaan. 
Ja ruokavetoinen ihminen kun olen, niin ruokaa rakastavalle ihmiselle Helsinki on todella kiinnostava kohde - niin ravintoloiden osalta, kuin myös kauppahallien, torien ja muiden herkkukeitaiden osalta.
Sen sanoen - ei minua sinne silti asumaan saisi - 3kk Helsingissä vuonna 96 riitti sitä lajia.


                  Yö tuli nukuttua hyvin kansainvälisessä huoneseurassa, minulla oli Japanilainen ja venäläinen nainen huonetovereina. Muutama sananen vaihdettiin, mutta liekö kukaan loppupeleissä ymmärsi toistaan, hymy kuitenkin oli aito, ja se antoi kaikille huoneessa olijoille hyvän mielen.

      Aamulla tukevan aamiaisen jälkeen kamat laukkuun ja matka jatkui.....
Skarppina sai ja piti olla heti aamutuimaan, sen verran jännittävää oli pienen kaupungin tyttönä pyöräillä keskellä arkista Helsingin aamuliikennettä.
Hämmästyttävän hyvin siitä sitten kuitenkin selvittiin, parissa kimuraisessa kohdassa piti taas tietä kysellä ,mutta pienten mutkien ja sivukujien ja Herttoniemen ja Roihuvuoren pienten harhailujen jälkeen lähes törmäsin Itiksen kauppakeskuksen seinään - nyt oltiin siis lähellä haluamaani Porvoon tietä:)

         Kun olin päässyt Helsingistä kokonaan pois, ja löytänyt itseni tielle 170, niin sitten olikin meno reipasta ja letkeää, ja kaupungin sokkeloisten teiden jälkeen tämä suora ja mutkaton tie antoi kuljettajalle vähän tilaisuuden relata, ja pistin siis lauluksi ja viheltelyksi..

59 kilometriä ja Porvoossa - tuttu paikka, täällä käyty aiemmin v.2009 ( silloin lähdin ajamaan Porvoosta itään, ja ajoin aivan Suomi neidon hameenhelmaa Venäjän rajalle saakka Vaalimaan tullille, ja sieltä Lappeenrantaan)



    Porvoo on kyllä äärettömän viehättävä pieni kaupunki, ja sopivan kokoinen ( ainakin minun makuuni), joten siellä viihdyin erinomaisesti. Porvoon vanha kaupunki kirkkoineen on hurmaava, ja vaikka sain kiusakseni ikävän penikkataudin vasempaan sääreeni, niin nilkuttelin siltti pitkin nypyläkivisiä katuja ja mussutin onnellisena ihania käsintehtyjä konvehteja.




                   Porvoossa yövyin myös hostellissa, kauniissa puutalossa, sain pitää ryhmähuoneen kokonaan itselläni.
Virkistävän suihkun jälkeen hoivailin kipeää jalkaani ,joka pisti minut kyllä ontumaan kunnolla, mutta illalla lönkyttelin sitten kuitenkin takaisin kohti vanhaa kaupunkia tapaamaan tuttavaani, ja olikin oikein mukava ilta viihtyisässä Porvoon paahtimon bar & cafessa.


       No joo - juttua on kertynyt jo nyt niin paljo, että osa liukijoista on varmaan sammahtanut jo tietokoneidensa äärelle, ja loput nuokkuvat jo uhkaavasti.
Kotimatkasta tosiaan voi sanoa sen, että pituutta päivälle kilometreissä tuli 123km, ja se ajettiin joko kovassa vastatuulessa, ja loppumatka Nurmijärveltä kotiin sivutuulessa, joka meinasi kaataa minut ojaan useampaan kertaan.
Liikenne oli aika rauhallista, olihan vappupäivä, joten siltä osalta aika leppoisa päivä ajella.



        Reissu kokonaisuudessaan oli tosi kiva, ja vastoinkäymiset kasvattaa luonnetta ja sisua ja sietokykyä.
Maisemat vaihtuu alati, tapaa uusia ihmisiä jne jne....kunto kasvaa, se on aivan saletti ja sitä ei voi välttää, ja se onkin itseasiassa aika makee juttu, että näinkin kivassa harrastuksessa kuin tämä pyöräretkeily, niin kunto kasvaa ja olo kohenee aivan huomaamatta ilman että tarvii erikseen ährätä ja puurtaa verenmaku suussa kuntosalilla - sitä kun ehtii tehdä talvellakin aivan riittävästi.

         
                    Minä matkustan ja liikun yksin, se on minun valintani - ja siinä on omat hyvät ja varmaan huonotkin puolensa, mutta minulle tämä sopii.
Yksin kun tuolla ajelee, niin se on kyllä harvinaisen hyvä asia, että ittensä kans on sinut ja tulee toimeen, eikä ahdista se oma seura.
Siinä oppii koko ajan tuntemaan itseään entistä paremmin, löytämään ne rajat - ne fyysiset sietokyvyn rajat kuin myös ne henkiset rajat, ja miten sitten selviää erilaisista haasteista ja vaikeista hetkistä, kun niitä eteen tulee.
Kasvattaa luonnetta ja myös kärsivällisyyttä - ja se onkin tälle tytölle joka kerta kova paikka ja oppimisen paikka - minä kun en ollut jonossa silloin kun sitä luonteenpiirrettä oltiin jakamassa.


              Liikenneturvallisuudesta pari sanaa - tämä maa on edelleen autoilijoiden valtakuntaa, ikävä kyllä. Se voimakas autoilukulttuuri ja asenne, että autoilijat on kingejä ja muut vaan teiden tukkoja, elää edelleen täällä, ja toivottavasti pian siihen tulisi muutoksia.
Nämä tiet kuuluvat meille kaikille, meillä kaikilla on oikeus niitä käyttää, ja jokaisen tulee noudattaa liikennesääntöjä ja kunnioittaa toisia.

    Autojen lisäksi teillä on myös meitä pyöräilijöitä, ja kävelijöitä, ja liikkeellä on myös hevosia - niin ratsastajia kuin myös kärryjen kanssa kulkevia.
Ja vaikka se hevonen olisikin tottunut ja rutinoitunut ja liikennevarma, niin autoilijat ja mopoilijat - ÄLKÄÄ ajako liian läheltä ja ÄLKÄÄ käyttäkö niitä äänitorvia!!!!!!!!!! 
Ottakaan huomioon me muutkin liikenteessä liikkujat - sillä te ette ole siellä yksin, ettekä omista kaikkia teitä ja katuja - jokaisella on oikeus turvalliseen tiellä liikkumiseen!

http://www.sey.fi/elaintietoa/lemmikkielaimet/hevonen/hevonen_liikenteessa


          Tämä tästä tällä kertaa......toukokuu pian jo puolivälissä ,alkaa polttelemaan ja jännittämään - mutta se kuuluu asiaan, ja on osa tätä koko suurta palapeliä - matkakuume - ikuinen sellainen.

  Aurinkoista kevätpäivää kaikille!!!!!

http://www.visithelsinki.fi/en

http://www.visitporvoo.fi/

http://www.hostellit.fi/