sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Kasvot ikkunassa

Kasvot ikkunassa

  Sade piiskaa kattopeltiä,
ja tuuli riehuu vimmaisena tarttuen kiinni kaikkeen,mistä saa otteen.
Yksinäinen oluttölkki saa tuntea nahoissaan luontoäidin vihan, ja puut voikeroivat hiljaa,kun tuuli repii oksia irti niiden rungoista.
Ukkonen jylisee, ensin vaimeana jossain kaukana, vahvistuen sitten kumeaksi jylinäksi, jonka ääni peittäisi alleen suihkukoneenkin lähdön.
Sitten hiljaisuus, pahaenteinen hiljaisuus.
Kunnes pimeän taivaankannen rikkoo salama, joka valaisee myös hämärän pienen tuvan silmiä särkevällä valollaan.
Tuvan asukas istuu hiljaa paikallaan,uskaltaen tuskin hengittää.
Ja kun hän salaman iskiessä katsoo kirvelevin silmin ulos sateen pieksämäön ikkunaruutuun, hän näkee ulkona kasvot.
Vain sen pienen hetken, sen silmänräpäyksen kestävän hetken,jonka salaman luoma valo kestää,hän näkee nuo kasvot.
Tuntemattomat miehen kasvot, lierihatun alta.
Nainen pelästyy suunniltaan, huuto jää jonnekin kurkkuun, jalat eivät tunnu ottavan alle.
Nainen pinnistää äärimmilleen voimansa,on juuri saavuttamassa oven,kääntämässä salpaa kiinni,kun oveen koputetaan.
Hän jähmettyy, veri pysähtyy suonissa, kädet hikoavat.
Odottava tunnelma...
Ukkonen jyrähtää uudelleen, aivan kohdalla, vaativana,uhkaavana.
Salama välähtää taas, ja nainen puristaa silmänsä tiukasti kiinni, ei uskalla katsoa ikkunaan,ei halua kohdata kasvotonta miestä.
Oven kahva hänen sormien alla liikahtaa, kokeilee,onko ovi lukossa.
Koputus, terävä,käskevä koputus.
Joku järjenvastainen hulluus iskee naiseen,ja hän pelkoaan uhmaten avaa oven,kohtalolleen ivaten.
Hän on valmis kohtaamaan pelkonsa, hän haluaa saada sateessa seisovalle hahmolle kasvot.
Hänen edessään seisoo mies, sateen pieksämä,läpimärkä mies. Kylmissään, vilusta väristen, mutta ei astu sisään ennenkuin tuvan asukas on antanut luvan.
Nainen vetää oven tiukasti kiinni,jää seisomaan sen eteen,käsi leväten oven kahvalla, vähän vapisten.
Mies huomaa naisen huulet tiukasti puristuneena yhteen, ja terävän katseen.
Katseen,joka yrittää uhmata ja kertoa,että en pelkää, mutta onnistumatta siinä kovin hyvin.
Mies ottaa päästään lierihatun,ja sen alta paljastuu pörröiset tuulen tuivertamat hiukset.
Hän riisuu sadetakkinsa, sen alta kuoriutuu esiin harmaan villapaidan verhoama harteikas kulkija.
Nainen rentoutuu vähän, melkein hymyilee,ehkä se on kuitenkin toiveajattelua.
Mies pyydetään istumaan, hänen eteensä tuodaan kuppi höyryävän kuumaa kaakaota ja kunnioitettavan kokoinen,kömpelön näköinen voileipä, joka irvistelee hävyttömästi nälkäiselle miehelle.
Tuvassa on hiirenhiljaista.
Kaksi toisilleen vierasta ihmistä istuvat kasvotusten, yrittäen saada jotain selkoa toisistaan, joutumatta kuitenkaan puhumaan..
Sanat tuntuisivat niin kiusallisilta, tökeröiltä, ne rikkoisivat tunnelman.
Hiljaisuus ei ole enää pahaenteinen, ei ahdistava.
Hiljaisuus on miellyttävä,rauhoittava,tyynnyttävä.
Mies syö leipänsä,tyhjentää kaakaomukinsa, pukee ylleen sadetakkinsa,peittää karismaattiset harmaat kiharansa tuon surullisen koomisen lierihatun alle.
Hän katsoo ovelta vielä naiseen päin, sinisiin silmiin, kiittää häntä lämmöstä ja välipalasta, ja katoaa sateeseen.
Nainen nousee, lukitsee oven miehen jälkeen.
Hän katsoo ikkunasta, näkee hahmon - hahmon,jolla on nyt kasvot, lämpimät ja eloisat kasvot.
Hän vilkuttaa miehelle.
Mies nostaa kätensä lierille,nainen vaistoaa tämän hymyn, ei näe,mutta vaistoaa,ja hän hymyilee takaisin.
Sade on lakannut, ukkonen paennut, ja luontoäiti väsynyt kiukuttelemaan.
Kaikkialla hiljaisuus, kaikkialla tyyntä.

The visit from un-wanted

It lurks in the darkness,
invisible and silent,
no face, no name -
but it is there.
And then it hits you,
like a lightning,
like a storm-
powerful and overwhelming.
You feel exhausted,
out of breath-
like a fish on the dry land,
gasping loudly, helplessly.
You can't predict its arrival,
always it takes you by surprise.
And when it goes away again,
leaves a dust cloud behind.
And you are sitting in the silence,
in the darkness-
weak and vulnerable,lost in words.
Nothing around you, nothing to grasp on.
Just a whole lotta emptiness,
darkness all around.
Nobody near,
tears dropping to a bottomless well.
Echoes of your own desperation screaming
back from the walls.
Just loneliness,
just you.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

When you don't fit in


When you don't fit in, and you don't really want to stand out either


  Now there is a dilemma.
One,that occurs in my life in regular basis.
Always the odd one out, the one piece of puzzle,that never fits anywhere.
Do I even have to? Fit in? Fit in where? And to what?
These norms, where you so easily drown in the mass, to be just one face among other similar faces..
..odourless, colourless,and tasteless...

 I quite enjoy to be nobody, to stay on the shadows, to be on the background. I don't care about the attention,the crowds,the roads taken by the majority.
Yet still, because of that, I stand out of the mass,with great reluctance.
It is true, that life would be easier,if I wouldn't be highly sensitive introverted person.
I am not fond of those "definitions", but as it is the truth,I accept it.
In a work environment, I like to keep my head low,mind my own business, and just do my work the best I can.
I don't bother the other ones, and I wish I wouldn't be bothered either. I am polite,yet distant - nothing illegal there, yet often to be frowned upon.
I don't invite people to my life very lightly,I am reserved,rightfully so.
I like my own company,the solitude,without being lonely.
And those people,who manage to find that small hole in my walls, they are "my people",whom I care deeply for and would do anything for them.
When you watch movies and tv series,usually the most horrific serial killers and other crazy people are always told to be the loners, the quiet ones on the sidelines.
I find this quite annoying stereotype,which is just as much true as any other stereotype,that is made.
I mean really, it is a ridiculous assumption, that a person,who just enjoys a quiet simple modest life, is automatically plotting against the whole world.
I could easily point out, that all those loud masses of extroverted people,who have the emotionless fake-smile glued to their faces,are even worse...
because nobody would suspect anything bad of those noisy people,who like to be surrounded by their loyal fans.
Loyal fans, who will stabb on the back,the moment you don't pay attention.

Yes,I am not a big fan of people, I don't even like people that much.However, I still want NO harm to anybody, just prefer peace and quite over meaningless chit chat.
I am the most comfortable surrounded by other species than the Homo Sapiens, because they play with the same rules as I do - simple and straight-forward.
Animals take me as I am, without hidden agendas. They also show with clear signs their intentions,if you pay attention to their body language and sounds.
I like that honesty about them, no words needed, just the presence.

Well, I carry on my life my way, finding those paths,that are not so crowded and popular, making my own paths.
Sometimes those paths are rocky, filled with obstacles,steep hills, but they are mine to be go through, and in the top of the mountain the view is spectacular, well worth the effort.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Ihon ikävä


Ihon ikävä

 Viileät lakanat,
hellivät vartaloa, pitävät hyvänä.
Muistuttavat siitä,että vielä olen elossa.
Mutta kehoni kaipaa kosketusta, janoaa aistien ilotulitusta.
Sitä odottavaa tunnelmaa, kun lämmin käsi silittää niskaa,siirtyy selälle,jää siihen pehmeään mutkaan,
ennenkuin aloittaa matkansa pakaroille.
Koko vartaloni herää,jokaista solua myöten,kun tunnen huulet kaulallani,pienen kiusoittelevan näykkäisyn korvanipukassani.
Käännyn hitaasti ympäri,lakana valuu lattialle,paljastaen rintani,paljastaen sen,kuinka kiihoittunut olen..valmis...
Se huumaava tunne, kun saan turvakseni miehen painon päälleni,se saa sydämeni hakkaamaan villisti, haukkomaan henkeä.
Kun saan kietoa käsivarteni ja reiteni hänen ympärilleen,kertoen hänelle olevani läsnä, siinä hetkessä, juuri hänen kanssaan.
Maailma pysähtyy ympärillä, kellot seisahtuvat.
Kuulen korvissani vain ne hengityksen äänet,ne kuiskaukset,joita minulle hiljaa supistaan.
Hassuja sanoja, hellitellen, hyväillen sieluani.
Lämpimät vartalot kietoutuneina toisiinsa,
huulet leikitellen huulilla.
Seikkailevat kädet, katseet toisiina lukittautuneena,
hymyn makeus suudelmien seassa.
Se ihana suloinen hetki,liian lyhyt ikuisuudeksi,siitä haluaa pitää kiinni,ei laskea irti.
Ja kun se on ohi, jää ikävä.
Keho jää kaipaamaan kosketusta, huulet huulia.
Kynttilä on sammunut, katuvalot loistavat sisään säleverhojen lomasta.
Ryttyinen lakana,hänen tuoksunsa ,verhoaa raukean vartaloni,kun katson ulos tyhjyyteen.

Anneli Laulumaa 4.12.2017

Peaceful warrior

Peaceful warrior

 You wake up the beast in me,
then you know,what is the meaning of an enemy.
You were asked to leave me be,
yet you ignore the wish,and the first is you I see,
And the whole hell will break free.

Don' you know what I mean,
don't you know what I mean

All I want is peace, all I want is silence,
so let me be me, let me go free.

Inside me is a child, vulnerable and bare
all I need is a little bit of love and care.

Can't you see
can't you see,
it is a peaceful warrior in me,
living inside me.

I want no harm, I want no tears
I want no hammers, I want no spears.

Can't you see
can't you see,
it is a peaceful warrior in me,
living inside me.

Anneli Laulumaa 4.12.2017

Footprints on the snow

Footprints on the snow

 They seem to appear from nowhere,
like just magically flew there with snow,
gliding down ever so gently.
They seem to lead to nowhere,
just carrying on,
without a destination.
One step at a time,
leaving a footprint,then another, and another.
Suddenly,
a sign of a hesitation,
where to turn,what route to take.
And the footprints continue.
But the road unmarked they go on,
to the land unknown,
to the mysteries unsolved.
The footprints are new,
the only ones in the virgin snow,
sinking deep into the white snow blanket.
They seem to carry on forever,
slowly - yet determined.
And then - they are gone again.
Nowhere to be found,
just vanished into a thin frosty air.
Like a whisper in a Nordic skies,
echoes from the fells surrounded.
The footprints,
the footprints.

Anneli Laulumaa,
4.12.2017

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kun rakkaus koputtaa ovelle

Kun rakkaus koputtaa ovelle

 Tavallinen päivä. Juuri sellainen päivä, joita mahtuu kolmetoista tusinaan. Ei mitään erikoista, jos ei hyvää niin ei huonoakaan...ihan ookoo.
 Ryystän hajamielisenä jo haalennutta kahvia,selailen uutisia.

Ovelta kuuluu koputus.
Jähmetyn. Kuka siellä nyt voi olla, en odota vieraita.
En juuri pidä yllätysvieraistakaan.
Olen hiirenhiljaa, jospa se kolkuttelija lähtisi pois, luulisi etten ole kotona.
Turha toivo.
Uusi koputus, vähän edellistä vaativampi sävyltään.
Huokaisen tuskastuneesti ja laahustan ovelle.
Kurkkaan ovisilmästä,kuka on tämä ikävä tunkeilija,joka häiritsee sunnuntairauhaani.
Ovisilmästä en näe ketään, mutta vaistoan,että siellä on joku.
Hyvin varovasti raotan ovea, henkisesti valmistaudun jo ajamaan tieheni kaupustelijat ja saarnasmiehet.
Ensin en näe ketään, en mitään.
Sitten varovainen katseeni ohjautuu alaspäin.
Silloin näen sen - pienen hahmon seisomassa hiljaa ovimatollani hieroen epäröiden käsiään toisiinsa.

Alan jo miettiä avaako tämä hahmo lainkaan suutaan ja mitä hän on vailla, kunnes hän viimein pienen kakistelun jälkeen sanoo:
" Anteeksi kun häiritsen? Sopisiko tulla sisään,vaikka tulenkin kutsumatta....ilman viinipulloa ja suklaata", hän kysyy.
Hieman nolostuneena vilkaisen ovimattoani,joka käskee kaikkien tunkeilijoiden poistuvan,ellei tuliaisina olisi pullo punaviiniä ja suklaata.
Avaan ovea hieman enemmän, juuri sen verran, että tämä hahmo pääsi puikahtamaan sisään pieneen tupaani.
Pyydän häntä istuutumaan kuluneelle sohvalleni, laitan teeveden kiehumaan.
Istun häntä vastapäätä ja jään odottamaan,toinen kulmakarvani uteliaasti hieman kohollaan.
Tästä eleestä rohkaistuneena hahmo vihdoinkin ryhdistäytyy ja aloittaa.
" Kiitos kun laskit minut sisään. Olen kuullut,että olet hieman varautunut ja etäinen. Ei se haittaa, ei ollenkaan haittaa.
Minä en kuitenkaan ole tullut pahoissa aikeissa, kaikkea muuta. Olen hieman huolissani sinusta,ystäväni.
Minusta tuntuu, että sydämesi on hieman viilenemässä. En toivoisi sen jäätyvän, tunteidesi kylmenevän.
Sinussa elää rakkaus, sen liekin on pysyttävä voimissaan, pidettävä sielusi lämpimänä myös näinä kylminä pimeinä marraskuun päivinä."

Kaadan vieraalleni ja itselleni teetä,käteni hieman vapisevat, vieraani on tovin hiljaa,antaa minun sisäistää sanojaan.
Istuudun taas alas ja nyökkään vähän, hän jatkaa.
" Ymmärrän tarvettasi suojella itseäsi, varjella itseäsi suruilta ja kolhuilta. Muurisi kuitenkin on kasvanut jo niin korkeaksi, niin tiheäksi, että sen läpi eikä yli tahdo päästä enää valo ja lämpökään.
Juuri se valo ja lämpö, joka herättää sinut joka kevät, saa silmäsi loistamaan ja naurusi kaikumaan huoneessa ja kimpoilevan seinistä iloisina pirskahduksina.
Sinun sydämesi on hyvä, lämmin, ennenkaikkea vahva. Sinä,ystäväni,olet vahva.
Voit hyvin raottaa muuriasi, irroittaa muutaman tiilen sieltä täältä,laskea sisään valon ja lämmön,ja pieniä yllätyksiä.
Sinun intuitiosi,aistisi,ja terävä järkesi,huolehtivat kyllä tehtävästään toimia sydämesi henkivartijoina.
Luota niihin, luota itseesi."

Vieraani hiljenee, siemailee teetään.
Minä olen hämmentynyt, melkein vähän närkästynytkin moisesta avautumisesta.
Katson hahmoa syvälle silmiin ja saan kysyttyä,kuka hän on.
Hahmo vastaa : " Minä olen rakkaus".