tiistai 20. helmikuuta 2018

Mietteitä Islannista (20.2.2018)

Sitä sun tätä, ja vähän tuotakin eli väsyneen reissunaisen mietteitä Islannista ja muustakin (20.2.2018)

 Häh?? Joko se 5 viikkoa meni? Nyt jo? Vastahan minä yövyin Helsinki-Vantaan kentän epämukavilla penkeillä,ja odotin edessäolevaa Islannin seikkailua.
Nyt minä olen nukkunut Keflavikin ihan yhtä epämukavilla penkeillä,ja odotan lentoa kotiinpäin.
Musiikki pauhaa, jonka keskeyttää satunnaiset kuulutukset, kahvi tuoksuu, lapset kiljuvat. Matkustajia tulee ja menee, jotkut kotiinsa kuten minä, toisille seikkailut vasta alkavat.

Että jotain järkevää pitäisi kirjoittaa, yhteenveto..kaikesta koetusta ja nähdystä.
Isäntä oli sitä mieltä, että oli pöljää tulla keskellä talvea Islantiin, kun siellä ei voi tehdä mitään,ja monet paikat on kiinni ja auki vain lyhyen kesäsesongin,säistä nyt puhumattakaan.
Ehkäpä joo, jos haluaa mennä jokaiseen paikkaan,mihin muutkin turistit ja vapaaehtoiset punkeavat.
Minä kyllä kaikesta isännän happamuudesta huolimatta nautin varsin paljon tästä talvisesta visiitistä.
Ehkäpä juuri siksi,että turisteja oli vähemmän,ja niitä hirveitä tuulia lukuunottamatta pidin talvisia maisemia kauniina, karun kauniina.
Ne lumiset vuoret ja sininen taivas loivat upean kontrastin,ja vuorokauden aikana nuo vuoret vaihtoivat väriä useaan otteeseen, näyttäen tyystin erilaiselta aamun kajossa ja illan sinisinä hetkinä.

Ne pahimmat tuulet olivat kyllä melkoinen kokemus, ihan kuin olisi pyörinnyt sukkana linkouksessa...kävely näytti siltä,kuin olisi nauttinut useammankin paukun Islantilaista Brenneviniä, mulle riitti se yksi 2cl minkä maistoin...ei minun makuuni,kuten ei väkevät ylipäätään.
Samaa ei voi sanoa paikallisen panimon lagerista, joka tällaiselle ei niin oluen ystävälle, oli oikein raikas mielyttävä tuttavuus.
Maidosta onkin ollut puhetta jo aiemmin, mutta kertauksen vuoksi : erinomaista!!
Skyr on tuttu meillle kaikille,sillä sitä saa Suomenkin ruokakaupoista - jatkossa vaan kun skyriä syön, niin muistot vievät minut heti Mödruvelliriin tutun pöydän ääreen,kuuntelemaan radiosta päivän säätä ja valmistautumaan päkättien ruokintaan.
Lammasta tuli syötyäkin vähän joka muodossa, keitoissa ja kyljyksinä jne jne
...ja hyvää se olikin, makumuistoihin jäi unohtumattomia elämyksiä myös hevosenliha-pepperonista,kauraryyneillä leivitetyistä taimenfileistä,paneroidusta turskasta ym..
Suklaa...erityisesti Siriuksen toffee-merisuolasuklaa,aivan ansaitusti hyvin ansaittu kakkossija,suklaiden aatelia heti Fazerin suklaiden jälkeen.
Pässinkivekset hapanliemessä, kuivattu hainliha ja valaanrasva....noh,maistettu on,mutta ei jäänyt kyllä listalle:"pakko saada lisää".

Tahti oli rauhallista lammastilalla,ennen karitsointia,joka alkaa Islannissa yleensä huhtikuun puolivälissä.
Normi ruokintojen lisäksi kolme päivää,noh neljä,meni paskatalkoissa.
Korvamerkkejä laitettiin myös, joskin suurimman osan laittoi isäntä kaverinsa kanssa,jolla riitti enemmän poweria pitämään vuosikkaat tiukasti paikoillaan korvisten kiinnilaiton ajan.
Se nyt on sanomattakin selvää, että kontaktit niin lampaiden kuin Issikoidenkin kanssa jäävät sinne lämpimiin muistoihin. Eläinten kanssa nyt vaan viihtyy, eivät ole analysoimassa ja valittamassa koko ajan kaikesta,hyväksyvät sut sellasena kun oot,oli tukkaa tai ei...


Triviatietona se, että Islannista ei saa olutta eikä siideriäkään ruokakaupoista, kaikki alkoholipitoinen löytyy Islannin omasta alkosta. Ja jos en nyt ihan väärin muista,niin alle 20 vuotiaalle ei myydä edes sitä olutta, eli tiukempi alkoholilaki täällä on kuin edes Suomessa, ja minä kun luulin että niitä niuhottajia ei voi olla muualla,ainakaan meitä pahempia.

Sukunimissä on aina se jonkun dottir tai son, eikä naimisiinmennessä naisen sukunimi muutu yhtään mihinkään...eli olet se,mitä olit syntyessäsikin. Avioliitto näkyy vain paperilla ja sormuksena, that's it.

Islanti on pieni maa, jossa on upea luonto, varsin suuria säämuutoksia, myrskyt ovat rajuja,ja maanjäristyksiltäkään ei vältytä.
Matkailu on nyt vieläkin kovemmassa nosteessa, ja tämä piskuinen maa on jopa hieman pulassa valtavien turistimassojen kanssa.
Tuovat toki valuuttaa tullessaan, mutta myös erinäisiä lieveilmiöitä.
Osa arvokkaista nähtävyyksistä,luonnon nähtävyydet,ovat joutuneet koville,ja paikoin herkkä luonto on jo kärsinyt ihmislaumoista.
Tämän lisäksi erityisesti ne matkailijat,jotka tulevat maista,missä ei ole talvea, aiheuttavat lähes päivittäin kolareita, autoja vuokratessaan ja lähtiessään ajamaan, ovat täysin hukassa.
Ei mitään kokemusta jäästä,lumisateista ja liukkaista teistä.
Ja kun lumimyrskyt tulee,niin teitä joudutaan sulkemaan,ja syystäkin.
Tämä ei kaikkia matkailijoita hidasta,vaan osa esteistä on jopa siirretty ja jatkettu matkaa.
Minun viisiviikkoisen oleskeluni ajan päätie Akureyristä Reykjavikiin oli suljettu monta kertaa.
Ja kun eilen bussilla päivänvalossa tuo reitti ajettiin,en yhtään ihmettele miksi se tie suljetaan.
Jäisyyden ja näkyvyyden puutteen lisäksi myös lumivyöryt ovat täysin mahdollisia.
Eksyneet patikoitsijat ovat myös varsin yleinen pelastuspartioiden työllistäjä.

 Islanti....tulen ja jään maa, ei jättänyt minua kylmäksi, vaan astui Irlannin rinnalle maaksi, johon on palattava uudestaan....

Näihin kuviin,näihin tunnelmiin,Islanti vaikenee...

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

" Horzing around " eli kun renki sekosi ja vähän miuutakin (7.2.2018)

" Horzing around " eli kun renki sekosi ja vähän muutakin ( 7.2.2018)

 Elämää ei pitäisi ottaa hirveän vakavasti, ainakaan aina, ja varsinkin itseensä tulisi suhtautua vähemmän ryppyotsaisesti ja osattava nauraa itselleen.
Meinaan sen taidon kun osaa, niin komiikkaa ja viihdettä onkin tarjolla pitkän kaavan mukaan,ihan niin pitkään,kuin niitä elon päiviä riittää.
Minulla on siis hupia riittänyt itseni kustannuksella kohta 48 vuotta, ja kun aloitin tämän kulkurielämän ja rengin työt, niin komiikkaa on oikein kansainvälisellä tasolla,monella kielellä,pantomiimillä ja joskus jopa mustavalkoisena mykkäelokuvana.
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa tällä Suomen omalla Miss Beanillä,nolojen tilanteiden naisella.
Ihan aina ei ole nauru irronnut heti tilanteet päällä, mutta jälkeenpäin sitten siitäkin edestä.
Ja välillä voi sitten ihan sitä tuikitavallista arkeakin piristää vähän kaikenmaailman kohelluksilla....saa nauraa, ei oo pakko.



 Tämä minun tämänhetkinen rengin pestini on siis Islannissa, lammasfarmilla. Ensimmäinen kerta tulen ja jään maassa, mutta ei takuulla viimeinen.
Seuraavan kerran on tultava keväällä ja oltava kesän yli,ja mentävä hommiin lypsykarjatilalle,jossa on myös hevosia. Saan sillä tavalla olla tekemisissä sekä Islanninhevosten kuin myös Islannin oman lehmärodun kanssa.
Ja koska nyt olen maan pohjoisosassa,niin ensi kerralla valitsen eri ilmansuunnan.
"Vaihtelu virkistää", sanoi mummo kun kissalla pöytää pyyhki.

 Kun katselen ikkunasta ulos lumisateeseen ja nautin aamukahviani, niin huomaan taas hymyileväni itsekseni.
Eilenkin tuuli kylmästi, mutta oli muuten varsin mukava sää lenkkeillä. Tänään sataa lunta antaumuksella ja ankara tuuli pyörittää sitä ympäriinsä avoimella pihamaalla, tuoreen lumen peittäessä alleen varsin jäätävän maanpinnan.
Joskus pelkkä kävelykin voi siis olla extreme-laji, jos et liukastu jäällä ja lennä persiillesi, niin sitten tuuli koettaa keilata sut kumoon...ja tänään on luvassa tupla tai kuitti, eli molempi parempi.
Päkätit odottavat aamupöperöitään mukavasti lampolan suojissa, mutta laitumilla nököttävät urheasti mammutinkarvassa olevat sitkeät Islanninhevoset.
Ja niitähän Islannissa riittää, isoja laumoja Islanninhevosia vähän siellä sun täällä, värikkäitä itsepäisiä otuksia.

Eilen kuulin että ratsastuksen lisäksi niitä kasvatetaan puhtaasti myös lihan vuoksi täällä, sillä lampaanlihan lisäksi myös hevosenliha on varsin yleinen proteiinin lähde Islannissa.
Ja söinhän minä itsekin lauantain juhlissa sitä pepperonia, joka oli hevosenlihasta valmistettu.
Nyt on sitten kaikki heppahullut kirveiden kanssa minua vastassa,kun palaan kotiin joskus...
Mitäpä tässä hurskastelemaan...en ole kasvissyöjä, joten olisi aika tekopyhää syödä kanaa ja nautaa ja possua, ja sitten taivastella ja pyöritellä silmiään,jos joku syö hevosburgerin...
Minulla on muutenkin tuo toleranssi noihin " ruoka-natseihin" ollut pakkasen puolella jo hyvän aikaa.
Mutta se siitä....tuosta aiheesta voisi avautua pitkän kaavan mukaan, mutta jätän sen myöhempään ajankohtaan.

 Nämä reissut ovat kasvattaneet minua ihmisenä, haastaneet minua, olen oppinut paljon itsestänikin kaiken muun opin lisäksi,mitä on mukaan tarttunut.
Elämä opettaa...jokainen isäntä, jokainen isäntäperhe on ollut omalla persoonallisella tavallaan,varsin merkittävässä asemassa.
Aika harva enää pitää yhteyttä, mutta siitä huolimatta ovat jääneet minun mieleeni, ja muutama myös sydämeeni.
Introvertti luonteeni on ollut välillä hyvinkin koetuksella, ja mukavuusalueeltani olen poistunut tasaisen usein.
Itse asiassa olen koko ajan hieman mukavuusalueeni ulkopuolella, jo lähtemällä ulos omasta kodistani.
Sopeutuvaisuus ja kyky joustaa ovat varsin tärkeitä ominaisuuksia, ilman niitä tämän tyylinen elämä olisi vieläkin haastavampaa.
Täytyy pystyä sietämään epävarmuutta, muutoksia, sillä mikään ei ole varmempaa kuin epävarma.
Jos tykkää rutiineista ja säännöllisyydestä, niin ei kannata lähteä tälle tielle.
Sitkeä nahka on syytä omata myöskin, sillä aina löytyy heitä,jotka haluavat nujertaa,masentaa ja arvostella sinua ja tekemisiäsi.
Jos kaikesta huolimatta veri vetää maailmalle repun kanssa elämään hetkessä, yllättymään ja ihmettelemään mitä jokaisen mutkan takaa tupsahtaa vastaan, niin kutsuun kannattaa tarttua ja heittäytyä elämän virtaan...
Ehdottomasti kannattaa, suurella sydämellä,aistit auki ja järki mukana...
Lämmöllä Ansku


maanantai 5. helmikuuta 2018

Rakkaudesta ruokaan ja reissaamiseen ( 5.2.2018)

Rakkaudesta ruokaan ja reissaamiseen ( 5.2.2018)

 Aika on vierähtänyt kuin siivillä, huomenna tulee jo kolme viikkoa täyteen elämää Islantilaisella lammastilalla, ja niihin päiviin mahtuu matalapainetta ja korkealentoa, sarvia on kalisteltu niin lampolassa kuin tuvassakin.

Lampolassa matsia ottivat pässipojat, kun seksiloma oli tullut päätökseen ja pojat joutuivat muuttamaan takaisin poikamiesbokseihinsa.
Riemuhan oli tietenkin rajaton, tai sitten ei.
Yllättävän hyvin itse siirto tapahtui, hyvän organisoinnin ansiosta sujui varsin kivuttomasti.
Verenvuodatus alkoi siinä vaiheessa, kun isot pojat ottivat mittaa toisistaan,että kuka on kuka.
Eipä ole hyvä idea sarvettomana pässinä alkaa haastamaan niitä ryhmän massiivisimmat sarvet omistavia yksilöitä.
( Näitä nupoja pässejä syntyy Islanninlampaissa jonkin verran, ja uuhissa on taas varsin yleistä se,että niillä on sarvet...sellaiset vuohimaiset).
No niin kuitenkin pääsi käymään, ja loppu onkin historiaa. Tämä haastaja sai kyllä pataansa oikein huolella,ja päänsärky oli taattu. Kaveri oli sen näköinen, että olisi käynyt kehässä itse Muhammed Alin kanssa.
Aikansa tapeltuaan pojat rauhoittuivat, ja nyt onkin niin sopuisaa sakkia aamupöperöitään syömässä.
Yksi pässipojista päätti järjestää eksta ohjelmaa meillekin, testasi nimittäin myös lampolan oven kestävyyttä ja kirmaili karmit kaulassa ulkona, ja isäntä noitui housut kintuissa vessassa todistettuaan tämän karkuretken vessan ikkunasta.
Minä pojat houkuttelemaan eväillä syömään, että isäntä sai korjattua oven ja viriteltyä vielä tuplaseinämän siltä varalta, että joku muukin pässeistä intoutuisi moiseen ajanviettoon.

 Niin, sarvia tosiaan kalisteltiin myös tuvassa.
Kun saman katon alla elää yhtäkkiä kaksi varsin itsenäistä itsekseen elämään tottunutta ihmistä,joista toinen on oinas( minä) ja toinen härkä, niin on lähes väistämätöntä, että jossain vaiheessa tulee vähän käräjöityä.
Jep jep....yhden kiivaahkon keskustelun päätteeksi seurasi hyvin,hyvin hiljainen päivä, mutta sen jälkeen istui osapuolet kahvikupposten kera pöydän ääreen neuvottelemaan.
Jonkinlainen rauha siinä saatiin solmittua, mutta sen verran kuitenkin vaikutti minun olemisiin, että helmikuun lopussa matka jatkuu vihreälle saarelle.
Siihen asti yritämme pitää sopu yllä, ja enimmäkseen se on onnistunutkin.

Eikä tässä vielä kaikki.....

Yksi kaunis uuhineitomme oli sairas, ja hoidosta huolimatta löytyi sitten lauantaina iltavuorossa ollessamne kuollerna lampolan lattialta..nämä on niitä hetkiä,jolloin mielummin tekisi jotain ihan muita hommia, aina ottaa koville.
Mieli maassa siirsimme vainajan toiseen osoitteeseen ja teimme loput hommat lampolassa.
Hiljaisia olimme molemmat.

Lauantai iltana kuitenkin pukeuduimme parhaisiimme ja suunnistimme urheilutalolle syömään hyvin, katsomaan ohjelmaa ja kuuntelemaan live orkesteria.

Juhla oli mielenkiintoinen sekoitus kesäisiä lavatansseja ja vappukarkeloita, koska bändin soittama musiikkikin oli humppavoittoista,haitarilla säestettyä islantilaista iskelmää ja valssia , paikallista letkajenkkaa unohtamatta.
Nämä pohjoisen kansat hallitsevat hyvin myös alkoholin käytön, sillä viini ja olut maistuvat myös täällä tulen ja jään maassa enemmän kuin hyvin.
Ihanaa savustettua lammasta söin, ja myös hevosen lihasta valmistettu pepperoni maistui hyvälle.

Ja nyt kun palasimme rakkaaseen aiheeseen,eli ruokaan, niin jatketaan sillä...
Olen saanut palautetta, että ketään ei kiinnosta lukea ,millaisia maitopurkkeja missäkin päin maailmaa on,tai mitä olen pistellyt poskeeni. Sen lisäksi blogiani on arvosteltu muutenkin häröilevästä tekstistä ja kirjoitusvirheistä,ja joistakin kielioppivirheistä.

Noh....koska minä olen tällainen kuulemma kritiikkiä sietämätön pikkusielu,niin tässäpä oma palautteeni.
En ole kirjoittamassa tutkielmaa,en myöskään ole ylioppilaskirjoituksissa.
Kirjoitan mitä haluan, ja miten haluan,ja jos ei kiinnosta lukea maitopurkeista eikä pässin kiveksistä, niin maailma on täynnä erilaisia blogeja.
Minä kirjoitan minun näköisiä tarinoita, asioista,jotka kiinnostavat juuri minua...elämyksistä,mauista ja maisemista, jotka tulevat vastaan reissuillani.
Minä rakastan ruokaa ja syömistä, ja minua kiinnostaa todella paljon ruoantuotanto,perinteiset reseptit ja eri maiden ruokakulttuuri.
Minua kiinnostaa paikallinen kotiruoka, ei hienot kalliit ravintolat.


Jos siis haluaa vinkkejä eri ravintoloista, tai turistinähtävyyksistä,niin niitä minulta ei heru,ei ole mitään hajua edes.
Minä elän arkea, usein elän sitä jossain pienessä kylässä paikallisen masnviljelijän tai kaladtajan kanssa,joskus viinitilallisen.
Käyn lenkillä juoksemassa vaihtelevissa säissä ja maisemissa.

Elän,syön ja hengitän tätä kulkurin elämää,jokaisella solullani,kaikki aistit auki.
Välillä tämä koko homma tuntuu järjettömältä touhulta, mutta enimmäkseen juuri oikealta,oikealta minulle.
Tänään täällä, huomenna jossain ihan muualla...


Lampaankyljyksiä odotellessa, terveiset tuuliselta tarujen saarelta,
Ansku

maanantai 22. tammikuuta 2018

Paskahommia ja pannukakkua ( 22.1.2018)

Paskahommia ja pannukakkua ( 22.1.2018)


 Niin se sitten starttasi ensimmäinen täysi viikko Islannissa, ensimmäiset kuusi päivää ovat menneet yhdessä hujauksessa.
Se on hämmästyttävää, miten nopeasti sitä sopeutuukaan uusiin maisemiin ja rutiineihin.
Minä olen usein verrannut itseäni rottaan, ikuinen selviytyjä, olosuhteissa kuin olosuhteissa.
Sopeutumisen ja joustavuuden ilmiömäinen mestari.
Silloin kun ihmiskunta jo on katoamassa tai kadonnut jostain, niin rotat valtaavat alueen, tekevät kodin ja etsivät ruokansa,mistä löytävät,kaikkiruokaisia veijareita.
Minäkin tarvitsen vain pain pienen hetken tottuakseni uuteen ympäristöön, sopeutuminen alkaa välittömästi.
Teen kodin tyhjästä, missä milloinkin liikun. En tarvitse mitään yhtä ainoaa tiettyä reviiriä kutsuakseni sitä kodiksi,minun kotini on tänäön täällä,huomenna jossain ihan muualla.
Joskus toki tulee hetkiä,jolloin koen olevani kuin ajopuu laineilla, tehden matkaa ajelehtien aallokossa, kuulumatta oikeastaan minnekään.
Nuo hetket onnekseni tulevat varsin harvoin,ja kestävät pienen hetken. Hyvä niin, sillä en erityisesti pidä tuosta tunteesta.

Nyt siis todellakin vasta kuusi päivää täällä Modhruvellirin pienessä kylässä, ja tuntuu että olisin ollut vähintään jo kuukauden. Paikat ovat tulleet tutuksi, rytmit ja rutiinit muokkautuneet sulavasti isännän omien rytmien ja rutiinien kanssa.
Aamut saan aloittaa edelleenkin kiireettömästi kynttilän valossa kahvikupposen kera, sitten lampolaan päkätit ruokkimaan jne...
Päivän valjettua tehdään sitten yhdessä milloin mitäkin: lisää paaleja lampolaan, korvamerkkejä lampaille, käydään ruokakaupassa yms.
Tänään oli varsin haisevat hommat, paskatalkoot käynnistyivät nimittäin, mutta tältä ensimmäiseltä kierrokselta minä jäin rannalle, toisinsanoen tupaan, ja päätin hemmotella isäntää oikein peri Suomalaisella pannukakulla.
Ja kovastihan hän siitä tykkäsikin, joten jatkan tällä kotiruokaosastolla myös huomenna, jolloin väsään makaronilaatikon...lampaan jauhelihasta, slurpsista.
Pieniä suorituspaineita on kyllä tarttua kauhan varteen tässä keittiössä, sillä tuo isäntä on varsin messevä kokki itsekin, ja eilisiltaiset lampaan kyljykset oli tästä taas loistava esimerkki.
On kyllä toisaalta ilo laittaa ruokaa keittiössä, jossa on tilaa, hyvät työvälineet,ja pakkaset täynnä ihania raaka-aineita. Pakastimen lisäksi tässä talossa on myös perinteinen ruokakomero, ei mikään ahdas pieni koppero,vaan varsin tilava ja hyvin varusteltu komero.
Täytyy skarpata tuon lenkkeilyn kanssa taas, että ei ala pöksyt kiristämään heti alkumetreillä.
Illat menee rupatellessa, katsellessa telkkaria, minä nuokun sohvan syleilyssä jo usein kymmenen jälkeen, mitä lie ovat laittaneet tuohon ulkoilmaan, kun Nukkumatti tulee jo näin aikaisin..yöunet ovat hyvät ja sikeät.
Pikkuhiljaa alkaa valon määräkin lisääntyä, joka päivä vähän lähempänä kevättä. Kevättä oli rinnoissa myös osalla päkäteistä, jotka pääsi tänään pihalle hengailemaan.
Voi elämä sitä riemua! Isoja loikkia sinne ja tänne, välillä vähän tonnekin. Kirmailivat lumessa mykistävän vauhdikkaasti, vähän kisailivat keskenään, ja sitten taas loikittiin. Sitä riemua oli ilo katsella, ja hymyiltiin isännän kanssa pitkä tovi ilta apetta jakaessakin.
Lampaat ovat kyllä mainioita tyyppejä, keksivät pikku jekkujakin välillä, tutkivat paikkoja,mitä ei aina kyllä tarvitsisi tutkia.
Osa näistä örkeistä on varsin taitavia karkulaisiakin, tänäkin aamuna minua vastassa seisoi ruokintapöydällä yksi utelias ja aktiivinen yksilö, jonka sitten saattelin kyllä " selliinsä" varsin pian kavereidensa joukkoon.
Toinen ryhmä oli päättänyt tutustua tarkemmin meidän pitkän vesiletkun syvimpiin olemuksiin, ja ilmeisesti kokivat pakottavaa tarvetta jättää siihen vihreään käärmeeseen myös puumerkkinsä.
Mikäs siinä sitten aamutoimien ohella auttoi, kun kääriä letku rullalle ja vähän huuhtoa enimmät päkättien jättämät palautteet pois kyydistä.
Eli siis ihan normipäivä taas toimistolla 😉.


Eilen tuli tavattua isännän yksi veljistäkin, kävi iltasella kylässä ja juteltiin mukavia.
Islantilaiset, siis ainakin ne jotka olen tähän mennessä tavannut, ovat mukavaa sakkia ja kaikilta tuntuu englanninkielikin luonnistuvan,ainakin jossain määrin.

Minulle näin introverttinä ihmisenä, joka on tottunut elämään itseksensä, sopii hyvin tällaiset paikat, missä nyttenkin olen. Ihmisiä vain vähän, ja pieniä määriä kerrallaan. Helpottaa huomattavasti viihtyvyyttä, ja kun isäntä itsekin on vähän samanoloinen kuin minä, niin meidän yhteiselomme on ainakin alkanut harmonisesti.
Jää vain nähtäväksi, millainen coctail syntyy Suomalaisen oinasnaisen ja Islantilaisen härkämiehen yhteiselosta jatkossa, kahden jääräpään arkea saman katon alla....
T. Ansku

perjantai 19. tammikuuta 2018

Yksi tavallinen perjantai (19.1.2018)

Yksi tavallinen perjantai (19.1.2018)

  Ihan tuikitavallinen aamu, ei mitään normaalista poikkeavaa.
Heräsin kaikessa rauhassa, hipsin alakertaan kahvinkeittoon ja kevyelle aamupalalle, nautin hiljaisuudesta ja annoin kofeiinin alkaa vaikuttaa.


Meillä on isännän kanssa rytmit niin,että hän on illanvirkku ja minä taas aamunvirkku...
Eipä siinä mitään, tämä toimii oikein hyvin karitsointiaikaan asti,joten annan toisen nukkua,kun siihen hänellä on kerrankin mahdollisuus.
Heitin takin niskaan ja vedin saappaat jalkaan ja painelin lampolaan, missä päkätit ottivatkin minut varsin hyvillä mielin vastaan.
Ruokinnan ohella ja vesikuppien puhdistuksrn lomassa sitten tehtiin tuttavuutta vähän tarkemmin, ja muutama rohkeampi leidi tulikin ihan paijattavaksi asti.

Iltapäivällä sitten tämä varsin normaalilta päivältä tuntunut perjantai kääntyikin hieman jännittävämmäksi.
Eiliseltä kauppareissulta mukaan lähteneet suklaat ovat osoittautuneet oikein herkullisiksi, joten herkkuosastokin on siis turvattu.

Isäntä päätti sitten tänäön antaa hieman maistiaisia maan kulinaristisista aarteista, joten sain....hhmm...varsin unohtumattomia elämyksiä pistellä suuhuni, enkä ole ihan varma,haluanko toista kertaa muistuttaa makuhermojani moisesta kokemuksesta.
Tänään meinaan tämä reissunainen maistoi pässin kiveksiä, hain lihaa ja valaan rasvaa. Kaksi ensimmäistä sain nielaistua,ja otin jopa toisenkin palan varmistaakseni maun.
Valaan rasva jäi kyllä nielaisematta...aikani sitä mukelsin suussani,ja se narskui hampaiden välissä, mutta nielaistuksi en sitä saanut.

Isännälle nämä minun makukokeilut oli varsin viihdyttävää ohjelmistoa,ja hän oli kuitenkin otettu siitä,että minä rohkeasti maistoin.
Hain maku oli voimakas, se oli ehkä kuitenkin yllättävästi se vähiten pahimman makuinen. Pässin kivekset maistui kuin suolaliemessä lillunut lauantaimakkara,ja rakenne muistutti kampasimpukkaa.
Noh, kerran se vain kirpaisee.
Ihan joka päivä meillä ei sentään syödä yllämainittua sapuskaa, eilen sain ihanaa leivitettyä turskaa perunoiden kera, ja eka iltana lammasta.
Tää minun isäntäni kokkaa ja syö hyvin perinteistä Islantilaista kotiruokaa, tässä talossa ei pastat eikä wokit juhli,fuusiokeittiöt ovat ihan eri osoitteissa.
Minulle sopii enemmän kuin hyvin,että saan nimenomaan sellaista perinteisempää maan kotiruokaa, koen jotenkin senkin vievän minut lähemmäksi tätä maata ja sen ihmisiä.
Erilaiset kalaruoat ja lammas eri muodoissaan on siis minunkin ruokavalioni täällä, maitotuotteiden lisäksi. Peruna on hyvin yleinen lisuke myös Islantilaisten lautasilla,ainakin maaseudulla.

Noh, päivän jännitykset ei suinkaan loppuneet pässin kiveksiin, ehei....
Isäntä sai päähänsä lähteä vuorimajalleen juuri tänään katsastamaan paikat. Tänään juuri kaikista päivistä, kun sääkin oli niin suotuisa.
No ei ollut suotuisa, lunta satoi niin sakeasti,että ympäröiviä vuoria ei enää erottanut,ja häthätää tietäkään.


 Minä tietysti päätin lähteä mukaan himmailemaan, mutta kun aloimme lähestyä kohdetta,ja lumisade vaan sakeni,niin pieni epäilyksen siemen pääsi kytemään päähäni.
Auto piti jättää matkan varrelle,kun loppurinteet oli liian jäisiä,ja uusi lumi päällä vaan pahensi tilannetta.
Yritin suostutella isäntää kääntymään takaisin ja tulemaan joku toinen päivä, mutta itsepäinen on näköjään ainakin tämä Islantilaismies.
Lopputulema oli siis kuin perinteisestä avioliitosta, lähdimmä erisuuntiin...isäntä uppiniskaisesti ylöspäin, ja minä alaspäin.
Seurasin automme renkaiden jälkiä,mutta melko pian ne peittyi jo lumen alle. Kaikkialla oli valkoista,ei oikein kunnolla erottanut tien ja ojanpenkan rajaakaan,joten kävelin keskellä tietä..kyseessä pieni ja kapea ja hyvin vähän liikennöity syrjätie,mutta silti.
Aikani köpöteltyä alkoi tämä jo aiemmin kylvetty epäilyksen siemen ottamaan valtaa, ja piti pysähtyä hetkeksi miettimään jatkaako matkaa vai jäädäkö odottamaan jonnekin jääräpäistä isäntääni.
Menin eräälle lähitilalle kysymään tietä kotiin, ja tilan nuori mies hyppäsi autoon ja toi hämmentyneen Suomi naisen pihalle asti..olipa herrasmies,kertakaikkisesti.
Vuolaasti kiitin häntä sekä islanniksi(jeee,jotain oon jo oppinutkin)kuin myös englanniksi,ja hän vaan iloisesti kättään heilauttaen käänsi autonsa ja katosi lumisateeseen.
En minä hirveän kauan ehtinyt kotona olemaan, kun pihalta kuului taas auton ääniä.
No mutta kukas se sieltä tuleekaan?? Minun Islantilais farmari, ja niin hyväntuulisena, kun oli vaan yhen kerran lentänyt persiilleen alas tullessaan,eikä edes ojaan olkut ajanut...hiphei!
Minä silminnähden helpottuneena keittelin päiväkahvit ja sitten läksimmä hoitamaan päkätit,ja toimimaan parittajina...
Pässin kiveksistä nautti tänään muutkin kuin minä, nimittäin eräs soma uuhi-neiti sai lempeä ihan useempaan otteeseen....ei se huvi kyllä kauaa kestänyt, mutta eipä tuo tuntunut haittaavan...

Että tämmöstä...ihan siis tavallinen päivä..ei mitään erikoista...
T. Palleja pureskellut reissunainen Ansku

torstai 18. tammikuuta 2018

Islannin seikkailu alkanut 18.1.2018


Unelmat elää...seikkailu Islannissa alkanut ( 18.1.2018)

 Saarilla tuntuu olevan jonkunlainen ote minusta, kun huomaan reissaavani aina jollekin saarelle, milloin se on Kökar, milloin Irlanti jne..
Tällä kertaa vehreät laaksot ovat vaihtuneet hieman arktisimpiin maisemiin, nyt olen vihdoin päässyt tulen ja jään saarelle, satojen Sagojen maahan, Islantiin.
Tämä on maa, johon olen aina halunnut matkustaa. Jo siitä hetkestä,kun luin Islannista koulun maantiedon tunnilla, lumouduin täysin tästä Napapiirillä roikkuvasta maasta, joka itsekseen meren ympäröimä asuttaa sitkeitä ja persoonallisia tämän päivän Viikinkejä.
Kesti aika montakymnentä vuotta,ennenkuin tämä unelma toteutui, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Ja nyt olen täällä, enkä oikein vieläkään ole käsittänyt onneani..jotenkin epätodellinen olo.
Mutta niin vaan kolmen lennon jälkeen laskeuduin Akureyrin lentokentälle, jonka kiitorata on keskellä vuonoa....kyllä...you gotta see it to believe it.
Minä tulin jo illan hämärtyessä potkurikoneella somalle kentälle,joten ei ollut mitäön hajua siitä, mihin laskeuduin.
Mutta päivänvalossa pari päivää myöhemmin sain tosissani hieraista silmiäni, kun näin itse omin silmin pienkoneen laskeutuvan kiitoradalle.
Eyjafjördur on Islannin suurin vuono, ja sen juurella sijaitsee maan toiseksi suurin kaupunki pääkaupunki Reykjavikin jälkeen, Akureyri.
Akureyrissa on runsaat 18 000 asukasta, ja sen sijainti on lumoavan kauniissa ympäristössä.
Eyjafjördur vuono jo itsessään saa haukkomaan henkeä, mutta sen lisäksi kaupungin ympäröivät  vuoret.
Ja ikinä en ole missään nähnyt liikennevaloja, joissa punaiset valot ovat sydämen muotoisia, no nyt on sekin ihme nähty..olipa viehättävä pieni yksityiskohta.

Minä olen tullut tänne Islantiin lammastilalle, joka sijaitsee n. 15km päässä Akureyrin kaupungista.
Ja vuorien ympäröimä on tämäkin tila, jokaisesta talon ikkunasta näkyvät nämä upeat, nyt valkeana lumesta hohtavat vuoret.
Sen lisäksi,että olen järjettömän onnellinen jo pelkästään siitä,että ylipäätään olen Islannissa, niin yhtä onnellinen ja onnekas olen siitäkin,että minulla on aivan hurmaava ja sympaattinen isäntä, jonka kanssa täällä nyt huushollaan,ja opin Islannista ja Islantia, sekä hoidan suloisia Islanninlampaita.
Jos on tämä omakin äidinkieli melkoisen eksoottista mongerrusta,jota puhuu vain harvat ja valitut, niin samaan kielikastiin kuuluu kyllä myös Islanti.
Lähimpänä sitä on ehkä ns.vanha norjan kieli, mutta sen verran kaukana ollaan jo ruotsin kielestä,että koulu ruotsilla ei kyllä ymmärrä yhtään mitään,kun kuuntelee ihmisiä.
Mutta koska minulla on aina kyltymätön halua oppia ja kokeilla ja kokea kaikkea uutta, niin aion kyllä uutterasti panostaa myös siihen,että Islanninkieken alkeet on hallussa ennen kotiinpaluuta....
..kotiinpaluuta,joka ei toivottavasti ole ihan lähitulevaisuudessa.

 Noh, Islanninkielen lisäksi tulen myös kokemaan melkoisen elämyksen paikallisen ruokakulttuurin omaleimaisista mauista ja erikoisuuksista.
Tänään, kun kävimme isännän kanssa kaupassa ostoksilla, niin sen lisäksi,että mukaan lähti Islantilaista suklaata ja skyriä ym.vähän tutumpia makuja, niin saan näköjään lähipäivinä varautua myös sellaisiin raaka-aineisiin ja ruokiin,jota en ikinä ole voinut edes kuvitella syöväni....
Mutta koska minä olen ruoan ystävä, ja koska olen aina ollut kiinnostunut paikallisista perinneruoista,niin otan haasteen vastaan ja maistan kaikkea,mitä eteeni laitetaan.
Tästä kirjoitan aivan oman juttunsa, ja samaan päivitykseen lisään vielä Islantilaisen oluen maistelun.
Alkoholia, kuten viiniä ja väkeviä,saa Islannissakin vain paikallisesta Alkosta..emme siis ole ainoita edelleenkään, joiden pitää hakea viininsä erikseen muualta, kuin omasta ruokakaupastaan.

Joten jatkoa seuraa, eli pysykää kuulolla, Anskun seikkailu Islannissa on vasta alkanut...luvassa on vaikka ja mitä, karitsointikiireistä pässin kiveksiin, ja lumoavasta luonnosta maan politiikkaan jne...

Täällä Ansku, Islanti kuittaa.....



keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Mystic mountains


Mystic mountains

 The wind raging and roaring,
bouncing back from the mountain walls.
Then it stops, runs out of energy.
Silence..
just silence.
The vast open land is coloured by white,
fifty shades of white.
And the mountains,
the mountains around me grap me to a strong, gentle embrace.
They give me peace, comfort and sense of belonging.
So many stories hidden there,
on those valleys and peaks.
Those mountains, mystical and mesmorizing.
Morning sun colouring them to gold,
as the evening enters,the blues hits in.
And in the hours of darkness, the stars appears
to the open skies and decorate everything like
christmas lights.
The mystic mountains,
how you work your magic on me,
it will remain a mystery.