sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kun rakkaus koputtaa ovelle

Kun rakkaus koputtaa ovelle

 Tavallinen päivä. Juuri sellainen päivä, joita mahtuu kolmetoista tusinaan. Ei mitään erikoista, jos ei hyvää niin ei huonoakaan...ihan ookoo.
 Ryystän hajamielisenä jo haalennutta kahvia,selailen uutisia.

Ovelta kuuluu koputus.
Jähmetyn. Kuka siellä nyt voi olla, en odota vieraita.
En juuri pidä yllätysvieraistakaan.
Olen hiirenhiljaa, jospa se kolkuttelija lähtisi pois, luulisi etten ole kotona.
Turha toivo.
Uusi koputus, vähän edellistä vaativampi sävyltään.
Huokaisen tuskastuneesti ja laahustan ovelle.
Kurkkaan ovisilmästä,kuka on tämä ikävä tunkeilija,joka häiritsee sunnuntairauhaani.
Ovisilmästä en näe ketään, mutta vaistoan,että siellä on joku.
Hyvin varovasti raotan ovea, henkisesti valmistaudun jo ajamaan tieheni kaupustelijat ja saarnasmiehet.
Ensin en näe ketään, en mitään.
Sitten varovainen katseeni ohjautuu alaspäin.
Silloin näen sen - pienen hahmon seisomassa hiljaa ovimatollani hieroen epäröiden käsiään toisiinsa.

Alan jo miettiä avaako tämä hahmo lainkaan suutaan ja mitä hän on vailla, kunnes hän viimein pienen kakistelun jälkeen sanoo:
" Anteeksi kun häiritsen? Sopisiko tulla sisään,vaikka tulenkin kutsumatta....ilman viinipulloa ja suklaata", hän kysyy.
Hieman nolostuneena vilkaisen ovimattoani,joka käskee kaikkien tunkeilijoiden poistuvan,ellei tuliaisina olisi pullo punaviiniä ja suklaata.
Avaan ovea hieman enemmän, juuri sen verran, että tämä hahmo pääsi puikahtamaan sisään pieneen tupaani.
Pyydän häntä istuutumaan kuluneelle sohvalleni, laitan teeveden kiehumaan.
Istun häntä vastapäätä ja jään odottamaan,toinen kulmakarvani uteliaasti hieman kohollaan.
Tästä eleestä rohkaistuneena hahmo vihdoinkin ryhdistäytyy ja aloittaa.
" Kiitos kun laskit minut sisään. Olen kuullut,että olet hieman varautunut ja etäinen. Ei se haittaa, ei ollenkaan haittaa.
Minä en kuitenkaan ole tullut pahoissa aikeissa, kaikkea muuta. Olen hieman huolissani sinusta,ystäväni.
Minusta tuntuu, että sydämesi on hieman viilenemässä. En toivoisi sen jäätyvän, tunteidesi kylmenevän.
Sinussa elää rakkaus, sen liekin on pysyttävä voimissaan, pidettävä sielusi lämpimänä myös näinä kylminä pimeinä marraskuun päivinä."

Kaadan vieraalleni ja itselleni teetä,käteni hieman vapisevat, vieraani on tovin hiljaa,antaa minun sisäistää sanojaan.
Istuudun taas alas ja nyökkään vähän, hän jatkaa.
" Ymmärrän tarvettasi suojella itseäsi, varjella itseäsi suruilta ja kolhuilta. Muurisi kuitenkin on kasvanut jo niin korkeaksi, niin tiheäksi, että sen läpi eikä yli tahdo päästä enää valo ja lämpökään.
Juuri se valo ja lämpö, joka herättää sinut joka kevät, saa silmäsi loistamaan ja naurusi kaikumaan huoneessa ja kimpoilevan seinistä iloisina pirskahduksina.
Sinun sydämesi on hyvä, lämmin, ennenkaikkea vahva. Sinä,ystäväni,olet vahva.
Voit hyvin raottaa muuriasi, irroittaa muutaman tiilen sieltä täältä,laskea sisään valon ja lämmön,ja pieniä yllätyksiä.
Sinun intuitiosi,aistisi,ja terävä järkesi,huolehtivat kyllä tehtävästään toimia sydämesi henkivartijoina.
Luota niihin, luota itseesi."

Vieraani hiljenee, siemailee teetään.
Minä olen hämmentynyt, melkein vähän närkästynytkin moisesta avautumisesta.
Katson hahmoa syvälle silmiin ja saan kysyttyä,kuka hän on.
Hahmo vastaa : " Minä olen rakkaus".

12.11.2017

Rosoinen, repaleinen.
Tuulen tuivertama,sateen kastelema.
Auringon haalistama, kallioiden kolhima.
Sellainen minä olen -
Suora kuin junarata läpi Siperian arojen,
villi kuin kesyttämätön mustangi-varsa.
Lempeä kuin kesäinen tuuli valkeiden lakanoiden katveessa.
Vaarallinen, kuin mereltä maihin rantautuva kaiken alleen jyräävä hurrikaani.
Etäinen kuin kaukaisin planeetta,
hiljainen kuin hiipivä kissa saaliinsa perässä.
Olen täynnä virheitä, arpia, lommoja - elämän jälkiä.
Olen edessäsi alastomana, hauraana,mutta voimakkaana.
Nöyränä elämälle, mutta ylpeästi pää pystyssä,katse kirkkaana kohti tulevaisuutta..
..tulevaisuutta täynnä yllätyksiä..
Uusia polkuja kuljettavaksi, mäkiä kiivettäväksi,
sydän täynnä toivoa, vaistot valppaana sydämen suojelijana - henkivartijana.
Rosoinen, repaleinen,rakkauden runtelema ja rakkauden kypsyttämä..sellainen minä olen.

Anneli Laulumaa

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Minimalistinen elämäntapa-valinta vai pakon sanelema

Minimalistinen elämäntapa - valinta vai pakon sanelema?

  Viime vuosina on varsin usein ollut juttua naisten lehdissä konmarituksesta, downshiftaamisesta ym.
Telkkarista ja lehdistä saa tasaisin väliajoin lukea ihmisistä, jotka ovat myyneet talonsa ja autonsa ja lähteneet kiertämään maailmaa, tai ostaneet mummon mökin keskeltä ei mitään ja kasvattavat puutarhassa omat kasviksensa ym.
On enemmän sääntö,kuin poikkeus, että näitä suuria elämäntapamuutoksia tehneet ovat nimen omaan heitä, joilla on ollut korkeapalkkaiset työt,ja runsaasti omaisuutta. On tehty pitkiä työpäiviä,pidetty vähän,jos ollenkaan lomia, poltettu kynttilää molemmista päistä. On kulutettu ja on ostettu...jossain vaiheessa on mahdollisesti burn outin kautta herätty siihen, että näin ei voi jatkua.
On lähdetty lentokoneella Intiaan retriittiin syömään kasvisruokaa ja alettu meditoimaan, löydetty se sisäinen ääni..kadoksissa ollut minä-kuva.
Sitten on palattu kotiin uudistuneena,virkistyneenä,ja alettu "saarnaamaan" minimalistisen elämäntavan ja downshiftaamisen puolesta.
  Olen katsonut aika monta erilaista dokumenttia ja lukenut hyvinkin monia eri blogeja sekä suomeksi että englanniksi juuri yllämainituista jutuista, ja joka kerta pohjalta on löytynyt enempi vähempi kuvailemani tausta.
Eihän siinä mitään, toivottavasti kukaan ei nyt loukkaantunut, sillä en halunnut vähätellä heidän elämänkokemuksiaan,tai matkaansa oman itsensä ja kutsumuksensa löytämiseen.
Sitä paitsi - parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

 Siitä huolimatta, minusta olisi joskus mukava lukea myös heistä, jotka ovat koko ikänsä eläneet minimi-palkan turvin, asuneet vaatimattomasti vuokrayksiössään,kulkeneet julkisilla välineillä ja polkupyörillään,ostaneet vaatteensa alennusmyynneistä ja käyneet kaupassa illalla,kun tuotteissa on enemmän alennustarroja.
Mitä ihmettä minä oikein sekoilen?? Aika monihan noin tekee tälläkin hetkellä, elää kädestä suuhun,mutta kuinka monelle heistä se on valinta?
Vai onko kyseessä pakon sanelema minimalistinen elämäntapa?
Kun työttömyys on suuri ongelma, nollatuntisopimukset jo arkipäivää,ja elämisen kulut nousseet pilviin, niin silloin minimalistinen elämäntapa voi tuntua hyvinkin irvokkaalta, koska silloin se ei useimmiten ole valinta, vaan pakon sanelema tilanne.
Voiko väliin mahtua sellainenkin vaihtoehto, että aluksi pakotettuna vaatimattomaan elämäntapaan,voi johtaa siihen pisteeseen, että siitä on aikojen saatossa tullutkin valinta? Että sitä on tajunnut eriparisten keittiötuolien ja hieman lommoisen sohvan ja kirpparivaatteiden keskellä nauttivansa yksinkertaisuudesta, ja huomanneensa pärjäävänsä pienelläkin.
Vai pitääkö ensin omistaa paljon ja luopua kaikesta,että se olisi jotenkin arvokkaampi ja huomattavampi teko?
Täytyykö juosta oravanpyörässä koko aikuisikänsä, sairastua, ja sitten vasta herätä kysymään itseltään, miten oikeasti haluaa elää??

  Meidän yhteiskuntamme edelleenkin arvottaa ihmisen tämän tekemän työn kautta, mitä tekee ja kuinka paljon. Myös muut kulissit ovat varsin mittavassa kaavassa: millainen koti ja missä,harrastukset, pukeutuminen ym ym...surullista, mutta totta.
Aina, kun tutustut uuteen ihmiseen, niin varsin pian kysytään,mitä hän tekee työkseen.
Työtön ihminen on usein halveksittu, oletetaan heti,että hän on laiska ja tyhmä.
Kauhean korkealle ei myöskään arvoteta ihmistä, joka osaa elää niin, että työ ei määrää ja hallitse koko elämää.
Hän on karsinut jo pitkään elintottumuksensa siihen pisteeseen, että kykenee hoitamaan pakolliset menonsa myös kausitöillä ja satunnaisilla osa-aikatöillä.
Allekirjoittanut on elänyt kohta 10 vuotta niin, että asuntovaunu on toiminut base campin virassa,eli kotina. Välillä olen tehnyt kokopäivätöitä, välillä lyhyen työkeikan muualla ja palannut kotiin, välillä osa-aikatöitä, ja välillä muutama työttömyysjakso. Mukaan mahtuu myös aikoja, jolloin en ole ollut töissä, mutta EN myöskään nostanut työttömyyskorvauksiakaan ,elin säästöilläni.
Opiskelin itselleni myös ammatin, ja sen alan töitä teen edelleen kausiluontoisesti ympäri kotimaata.
Olen alalla, jossa ei ole korkea palkka, ja jossa on paljon pätkätöitä, tämä sopii minulle oikein hyvin.
Lyhyet työsuhteet ja vaihtuvat työpaikat toimivat minun luonteenlaatuni kanssa mainiosti yhteen.
Minulla on pienet menot, kulutan äärimmäisen vähän, ja harrastukseni ovat joko ilmaisia,tai vaatineet vaan pienehkön taloudellisen satsauksen.
Kotini on pieni,koko elämäni mahtuu 12,5 neliön tilaan, ja tarvittaessa myös rinkkaan.
" Kenenkään ei pitäisi omistaa enemmän,kuin mitä jaksaa kerrallaan mukanaan kantaa"/ Nuuskamuikkunen.
Minä olen tuon vihreän huopahattuisen huuliharppua soittelevan hahmon suuri fani.
Minun on varsin helppo kuvitella eläväni nomadina, omistaen vaan repullisen vaatteita ja liikkuen paikasta toiseen, tehden töitä niin palkallisena kuin vapaaehtoisena ruoka-ja majoituspalkalla.
Tässä elämäntilanteessa, tällä hetkellä,se on mahdollistakin. Miksi siis pitkittää mitään tai siirtää jotain myöhempään ajankohtaan, emmehän me voi tietää,mitä huominen tuo tillessaan?

 Minä koen olevani etuoikeutettu ja rikas, vaikka taloudellisella ja materialistisella mittapuulla mitattuna olenkin varsin vähätuloinen, köyhä.
En suostu kutsumaan itseäni köyhäksi,minulla on katto pään päällä ja ruokaa kaapissa,ja vaatteet päällä. Minullekin minimalistinen elämäntapa on valinta, vaikka se ei aina sitä ole ollutkaan.
Tämä sopii minulle, tämä on minun tapani elää.
Ei parempi, ei huonompi, vaan juuri minulle sopiva.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Minun lahjani 100 vuotiaalle Suomelle



 Minun lahjani 100 vuotiaalle Suomelle

 Vuosina 2006-2011 valokuvasin Suomen alkuperäisrotuisia kotieläimiä, ja valokuvista tein yhdistettynä valitsemaani musiikkiin multimedian.
 Yllämainitun esityksen kanssa olen kiertänyt jo pitkin kaunista kotimaatamme, ja näyttänyt sitä monilla paikkakunnilla mm, vanhusten palvelutaloissa ja päiväkodeissa.
Projektini oli tauolla monta vuotta, mutta päätin startata uudestaan tien päälle - ajoitus on täydellinen.

Suomi, kaunis kotimaamme, täyttää 100 vuotta, ja Suomenhevosemme juhlalliset 110 vuotta.
Suomenhevosen lisäksi meillä on muitakin omia alkuperäisrotuja,ja nämäkin ovat esillä tekemässäni esityksessä.
Esityksen kesto on vajaa 20 minuuttia, ja se sopii kaiken ikäisille.
Paikan päällä on hyvä olla joku yhteistila, jossa on joko tv ja dvd soitin tai /
jos löytyy tietokone dvd soittimella ja projektori valkokankaalle tai puhtaalle valkealle seinälle, sekin sopii hyvin.

Asun Kaarinan Kuusistossa.
Itse esitys, jonka tulen  näyttämään paikan päälle on täysin veloitukseton, tänä päivänä kun on jo valmiiksi tingitty liikaa tärkeistä virikerahoista,niin en halua ottaa maksua.

- Kaarina, Parainen, Turku,Naantali,Raisio
   En veloita matkakustannuksiakaan ( kahvi kelpaa aina..)
- pidemmälle kuin yllämainitut:neuvoteltavissa

 Minä EN tee tätä rahan vuoksi, en ole koskaan tehnyt.
Minä uskon voimakkaasti siihen, miten erilaiset taiteen muodot voivat toimia virikkeinä ja miten terapeuttinen voima niillä voi olla.
Olen saanut palautetta käymistäni paikoista niin asukkailta kuin henkilökunnaltakin,ja palaute on aina olkut pelkästään positiivista.
Eläinavusteinen terapia on myös jo osa Suomalaista hoivatyötä, ja vaikka tässä esityksessäni ei olekaan mukana konkreettisesti eläintä (sopii siis myös allergikoille), niin niiden kauneus,sitkeys,läsnäolo,välittyy hyvin myös kuvaruudun kautta.

Toivon sydämeni pohjasta saavani mahdollisuuden jakaa tämä kokemus mahdollisen monien kanssa ja mahdollisimman laajalti, ja toivon yhteydenottojanne asian tiimoilta.

Antaa hyvän kiertää,
Anneli Ansku Laulumaa

mari@hirvosenperhe.fi


lauantai 30. syyskuuta 2017

If men are from Mars and women are from Venus...

If men are from Mars, and women are from Venus...

  All the physical evidence proves, that I am indeed a specimen of species " Homo sapiens ", the female version of it.
However, I question this fact quite often nowadays, no matter how hard I stare my tits or admire my otherwise curvy sexy figure.
It seems to be, that I might actually own quite admirable " cojones" , which to my relief are invisible ones.
My behaviour, more often than I care to admit, is more typical to men, than to women.
And the same behavioural patterns come to daylight,when I open my mouth.
There is a little Homer Simpson and Al Bundy, living inside me, jolly characters both of them if you ask me.
I don't find anything bad in it, if I accidently pass some gas once in a while...I don't do it on the kitchen table and I try my best to hold it,when on the very public places.
But, in the end, it is just a fart, not the end of the world.

 Now you are wondering and rolling your eyeballs, why is this weird lady opening up about her bowel movements, and why should it be anybodys concern.
You may relax, as fascinated as I am of a human(and other animals') physiology and anatomy, I promise I try to cut it short and go to business.

My subject was if men are from Mars and women are from Venus....
...where the hell I am from ?? Pluto?? ( I know,not a planet anymore).
I feel, that I may as well be an alien, who has a head size of a pumpkin and three eyeballs,which are all pointing to different directions.
I might even roar and speak the similar languages as Chewbacca does, or at least that is how it feels.
In sooo many ways I differ from majority of women, how I live and how I speak,and how I think, that I find it both very interesting, and tiring.
I can't find the energy, nor the interest, to analyze everything to atoms, no matter what the subject is.
My poor little braincells are already overloaded in this introverted mind, I have to have some mercy on them.

However, it seems to be, that women in general tend to have this habit on analyzing things to great lenghts. They do especially detailed job on analyzing, when there is a discussion on relationships, whether they are single or married.
I almost feel sorry for men...those poor things don't have a clue, what's hitting them.
One moment they are happily strolling from soccer game to pub with their pack,singing loudly and wearing those funny huge foam fingers and matching caps on their heads.
And then....out of nowhere....ka-boom...the whole pack of these merry singers, are hit by a squadteam of very well dressed,  gourgeous women..and let's be honest here, we all know, that men are very vulnerable, when it comes to sexy women.
Somewhere along the lines, these lads and gals start talking and end up spending time together having a great evening .

Then hits the reality...
While the guys are still reminiscing about the great night out, the pack of ladies are already knitting their webs and plotting against the innocent men.
There they are, analyzing every moment of night before, moment by moment, each guy goes through a microscopical scrutiny and each word and behaviour is carefully categorized and points are given.

This really does happen, a lot, you can not avoid it.
This is where I feel out of place, since I simply cannot bother go through such trouble on all this overwhelming habit on analyzing.
The other one, where I also feel a bit alien-like, are those " coffee -room chit chats" , smalltalks and gossiping.
It is lot of noice, lot of talk without actually saying anything, so in my opinion, waste of time and noise pollution.
Gossiping is the worst...whispers and odd glances, rumours which has no head or tail on them.
I don't care rats' ass who got new boobs and whose hubby has biggest....nose....or who cheated who with whom...I just don't get any pleasure on gossiping, I don't care.

 I just mind my own business, my daily chores and occasional adventures.
I don't enjoy to be a centre of attention, quite the contrary. I am all in all, happy to be nobody, I like to vanish to the background, to be the grey mouse, the invisible. I live ordinary life, but it is my life.
I can be quite a bore actually.
Days go by, that I do absolutely nothing...nothing to be mentioned anyway.
I eat, I sleep, I poop, my heart beats and I can feel my pulse, so I assume that I am alive.
Now there's an achievement itself, have a luxury to see yet another sunrise.

 I probably didn't make any sense at all, what I was just writing today, but nothing new there then, just another day at the office.

Wishing you all a lovely evening,
Ann - the alien

torstai 21. syyskuuta 2017

Suru pukeutuu syksyyn

Suru pukeutuu syksyyn

 Kyyneleet virtaavat valtoimenaan, ja nyyhkytys vavisuttaa unettomuudesta jo valmiiksi voipunutta kehoa.
Hengitys on pinnallista, vaivalloista, ja hiki jähmettyy kelmeän kostealle iholle.
Sydän on pakahtua, apeus ja suru viipyvät vieraana liian pitkään, eivät halua vielä lähteä.
Mieli on rauhaton, kiinnostus ja keskittymiskyky yhtään mihinkään, on täysin kateissa.
Räkäiseksi niistetyt nessut valtaavat keittiön pöydän,ja osa ottaa tilaa jo lattialtakin.

Lohduton,tyhjä olo. Ei mitään sanottavaa, ei mitään annettavaa. On vaan pimeä, synkkä tunneli edessä.
Ja minulla ahtaanpaikankammo.

Eihän minun pitäisi olla edes surullinen, minullahan on kaikki hyvin: katto pään päällä, terveys, lapsi voi hyvin jne jne...alan tuntea jo syyllisyyttä näistä kyyneleistä ja pahasta mielestä, eihän minulla ole oikeastaan edes oikeus tähän suruun....
...kukaan läheinen ei ole kuollut tai loukkaantunut, en ole jäänyt kodittomaksi.
Miksi siis itken? Miksi ulkona paistava aurinko ei saakaan minua hymyilemään?
Tuntuu, että norsu on istahtanut rintakehäni päälle, ja pitää tästä istuimestaan niin kovin, ettei näyttäisi lainkaan siirtävän suurta harmaata ahteriaan päältäni.

Kuinkahan kauan tätä tällä kertaa kestää?? Entä jos se jääkin päälle? Pysyväksi olotilaksi?
Entä jos ne painajaiset jatkuvat?
Ei uskalla nukkua, mutta välillä herääminenkin pelottaa....se tunne,kun olet täysin valveilla, mutta et saa kehoasi liikkumaan, et edes silmäluomiasi kiinni.
Näet hahmon sohvan nurkassa, joka tuijottaa sinua.
Yrität paeta hahmoa sulkemalla silmäsi, mutta luomesi eivät tottele käskyjäsi vaan pysyvät auki.
Yrität huutaa, mutta ääni jää jonnekin välille.

Mietin, olenko tulossa hulluksi. Voiko tästä hullummaksi enää edes tulla?
Minä olen harmiton ja vaaraton, en vahingoita ketään, itseni mukaanlukien, enkä riko lakeja.
Silti pelkään...
..pelkään, koska nykyään ei saa olla surullinen, allapäin, eikä näyttää sitä ulospäin ilman että sinut diagnosoidaan ja tungetaan täyteen mielialalääkkeitä.
Minä kammoan kaikenlaisia kemikaaleja, oli kyseessä huumeet tai reseptilääkkeet. Minä en halua kehooni mitään, jolla on jotain vaikutusta korvieni väliin.
Vaikka siellä ei muutenkaan ole järin paljon aktiviteettia aivosolujeni toimesta, ainakaan syksyisin, niin haluan pitää sen vähänkin toiminnan niin kirkkaana kuin se vaan on mahdollista.
Jos ja kun haluan aivosolujani virkistää tai uuvuttaa,niin sen täytyy tapahtua minun toiminnallani, ei kemiallisten yhdisteiden vaikutuksesta.

  Nyyhkytys vaimenee hiljalleen, kuulen taas tuulen suhinan puissa. Nälkä kurnii vatsassa, ääni se on sekin epä-naisellisen kovaäänisen nenän niistämisen säestäessä kurnintaa.
Norsu rintakehäni päällä on vaihtanut asentoa, joten saan vedettyä kunnolla henkeäkin.
Jospa tämä taas tästä....ainakin tällä erää....

Surumielisin aatoksin Ansku

perjantai 15. syyskuuta 2017

Syksy saa - minä en

Syksy saa - minä en

 On taas SE aika vuodesta.
Päivät lyhenevät, pimeys hiipii nurkkiin joka päivä eilistä aikaisemmin.
Sää viilenee.
Saa, siis korjaan, joutuu kaivamaan takkia niskaan ja hanskoja käsiin.
On päiviä, jolloin harmaa,paksu massa roikkuu matalalla taivaalla, eikä ensimmäistäkään valon pilkahdusta pääse vahingossakaan läpi sankan pilviverhon.
Vettä sataa tauotta, välillä leppoisasti ripotellen pisaroita, ja välillä hanat kaakossa taivaan täydeltä, raskaita isoja pisaroita kovalla paineella.
Tuuli ujeltaa kuin kauhu elokuvien ääniefekteissä, ja ujuttautuu viileän kosteana sisään takin niskasta, kuin hyytävä kalman kosketus paljaalla iholla.

Voila, syksy on täällä.
Kesän lapsena, joka saa energiansa valosta ja lämmöstä, syyskuun saapuminen estradille merkitsee auttamatta säästöliekille siirtymistä.
Varhais-syksy, kun päivät voivat olla vielä varsin lämpöisiä, ja puut ja maakasvit loistavat kauniissa värikkäissä asuissaan,on vielä ihan siedettävää aikaa.
Parhaimmillaan tätä aikaa voi olla hyvinkin pitkään, ja yöpakkaset tuovat tullessaan kuivia kauniita loppusyksyn päiviä, kun kenkien alla rapsahtelee mukavasti riite.
Pahimmillaan jo alkusyksy voi olla varsin tuulinen ja sateinen, ja puut eivät jaksakaan taistella lehdistään niin pitkäön,vaan pudottavat ne jo alkumetreillä.
Kaikki vähäkin valo imeytyy märkään maahan, ja luontokin odottaa....se odottaa mahtipontisen marraskuun saapumista, joka laahustaa valtaisilla saappaillaan litistäen alle kaiken kauniin.

( http://marinmietteet.blogspot.fi/2016/11/november-this-aint-love-letter.html )

 Allekirjoittanut kärsii kaamos masennuksesta, johon ei auta mitkään lamput ja lääkkeitä kartan kuin ruttoa.
D- vitamiinit valssaavat kehiin jo elokuun lopussa, ja kaupasta kulkeutuu säkkitolkulla syötäviä C - vitamiinin lähteitä.
Ulkoilu, kirjat, ja hyvä musiikki ovat vakiokalustoa ympäri vuoden, mutta etenkin kirjojen ja musiikin terapeuttinen seura voimistuu syksyn tullessa, ne ovat ystäviäni.
Ja silloin, kun mörköilykausi alkaa ihan tosissaan, otetaan suosiolla etäisyyttä ihmisistä, etenkin vieraista ihmisistä, ja vähennetään elintoiminnot vain pakollisiin - elämää ylläpitäviin toimintoihin.
Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin EI ole kovin terveellistä tulla tuulettamaan minulle,miten ihania onkaan kaikki vuodenajat, ja miten kaikki on kiinni vain asenteesta ja pukeutumisesta.
Toki sitä voi tulla kokeilemaan, mutta sellaisilla ihmisillä ei itsesuojeluvaistoa juuri ole.
Kadehdin karhuja, ja mielelläni vaihtaisin osia metsän kuninkaiden ja kuningattarien kanssa tässä vaiheessa vuotta.
Miten mukavaa olisikaan ahtaa masu täyteen ruokaa, laittaa tappi ahteriin,kömpiä luolaan,ja vedellä pershirsiä kevääseen asti...
Koska kuitenkin olen syntynyt ihmiseksi ( kyseenalainen kunnia) ,niin joudun vähän soveltamaan tuota Otsojen talviunta omalla kohdallani.
Punaviini, torkkupeitto,villasukat, oman kodin rauha...
...nuo kaikki ja jo aiemmin mainitut liikunta,kirjat ja musiikki, tekevät minusta ehkä vähän siedettävämmän tyypin..lähes yhteiskuntakelpoisen.
Viimeinen, mutta ei suinkaan vähäisin, on ystävien tuki.
He tuovat valon ja lämmön elämääni silloinkin, kun meinaan pimeimpinä hetkinä eksyä sumuun ja uupua loputtoman pimeyden lannistamana.
Ja he ymmärtävät sen, että vaikka olenkin äreä mörrimöykky aika-ajoin, niin enimmäkseen olen hyväntuulinen marjoja popsiva nalle, joka lantustaa onnellisena suu täynnä mustikoita ihaillen perhosia ja nauttien elämästä ja sen pienistä ihmeistä.

Lämmöllä Ansku