torstai 21. syyskuuta 2017

Suru pukeutuu syksyyn

Suru pukeutuu syksyyn

 Kyyneleet virtaavat valtoimenaan, ja nyyhkytys vavisuttaa unettomuudesta jo valmiiksi voipunutta kehoa.
Hengitys on pinnallista, vaivalloista, ja hiki jähmettyy kelmeän kostealle iholle.
Sydän on pakahtua, apeus ja suru viipyvät vieraana liian pitkään, eivät halua vielä lähteä.
Mieli on rauhaton, kiinnostus ja keskittymiskyky yhtään mihinkään, on täysin kateissa.
Räkäiseksi niistetyt nessut valtaavat keittiön pöydän,ja osa ottaa tilaa jo lattialtakin.

Lohduton,tyhjä olo. Ei mitään sanottavaa, ei mitään annettavaa. On vaan pimeä, synkkä tunneli edessä.
Ja minulla ahtaanpaikankammo.

Eihän minun pitäisi olla edes surullinen, minullahan on kaikki hyvin: katto pään päällä, terveys, lapsi voi hyvin jne jne...alan tuntea jo syyllisyyttä näistä kyyneleistä ja pahasta mielestä, eihän minulla ole oikeastaan edes oikeus tähän suruun....
...kukaan läheinen ei ole kuollut tai loukkaantunut, en ole jäänyt kodittomaksi.
Miksi siis itken? Miksi ulkona paistava aurinko ei saakaan minua hymyilemään?
Tuntuu, että norsu on istahtanut rintakehäni päälle, ja pitää tästä istuimestaan niin kovin, ettei näyttäisi lainkaan siirtävän suurta harmaata ahteriaan päältäni.

Kuinkahan kauan tätä tällä kertaa kestää?? Entä jos se jääkin päälle? Pysyväksi olotilaksi?
Entä jos ne painajaiset jatkuvat?
Ei uskalla nukkua, mutta välillä herääminenkin pelottaa....se tunne,kun olet täysin valveilla, mutta et saa kehoasi liikkumaan, et edes silmäluomiasi kiinni.
Näet hahmon sohvan nurkassa, joka tuijottaa sinua.
Yrität paeta hahmoa sulkemalla silmäsi, mutta luomesi eivät tottele käskyjäsi vaan pysyvät auki.
Yrität huutaa, mutta ääni jää jonnekin välille.

Mietin, olenko tulossa hulluksi. Voiko tästä hullummaksi enää edes tulla?
Minä olen harmiton ja vaaraton, en vahingoita ketään, itseni mukaanlukien, enkä riko lakeja.
Silti pelkään...
..pelkään, koska nykyään ei saa olla surullinen, allapäin, eikä näyttää sitä ulospäin ilman että sinut diagnosoidaan ja tungetaan täyteen mielialalääkkeitä.
Minä kammoan kaikenlaisia kemikaaleja, oli kyseessä huumeet tai reseptilääkkeet. Minä en halua kehooni mitään, jolla on jotain vaikutusta korvieni väliin.
Vaikka siellä ei muutenkaan ole järin paljon aktiviteettia aivosolujeni toimesta, ainakaan syksyisin, niin haluan pitää sen vähänkin toiminnan niin kirkkaana kuin se vaan on mahdollista.
Jos ja kun haluan aivosolujani virkistää tai uuvuttaa,niin sen täytyy tapahtua minun toiminnallani, ei kemiallisten yhdisteiden vaikutuksesta.

  Nyyhkytys vaimenee hiljalleen, kuulen taas tuulen suhinan puissa. Nälkä kurnii vatsassa, ääni se on sekin epä-naisellisen kovaäänisen nenän niistämisen säestäessä kurnintaa.
Norsu rintakehäni päällä on vaihtanut asentoa, joten saan vedettyä kunnolla henkeäkin.
Jospa tämä taas tästä....ainakin tällä erää....

Surumielisin aatoksin Ansku

perjantai 15. syyskuuta 2017

Syksy saa - minä en

Syksy saa - minä en

 On taas SE aika vuodesta.
Päivät lyhenevät, pimeys hiipii nurkkiin joka päivä eilistä aikaisemmin.
Sää viilenee.
Saa, siis korjaan, joutuu kaivamaan takkia niskaan ja hanskoja käsiin.
On päiviä, jolloin harmaa,paksu massa roikkuu matalalla taivaalla, eikä ensimmäistäkään valon pilkahdusta pääse vahingossakaan läpi sankan pilviverhon.
Vettä sataa tauotta, välillä leppoisasti ripotellen pisaroita, ja välillä hanat kaakossa taivaan täydeltä, raskaita isoja pisaroita kovalla paineella.
Tuuli ujeltaa kuin kauhu elokuvien ääniefekteissä, ja ujuttautuu viileän kosteana sisään takin niskasta, kuin hyytävä kalman kosketus paljaalla iholla.

Voila, syksy on täällä.
Kesän lapsena, joka saa energiansa valosta ja lämmöstä, syyskuun saapuminen estradille merkitsee auttamatta säästöliekille siirtymistä.
Varhais-syksy, kun päivät voivat olla vielä varsin lämpöisiä, ja puut ja maakasvit loistavat kauniissa värikkäissä asuissaan,on vielä ihan siedettävää aikaa.
Parhaimmillaan tätä aikaa voi olla hyvinkin pitkään, ja yöpakkaset tuovat tullessaan kuivia kauniita loppusyksyn päiviä, kun kenkien alla rapsahtelee mukavasti riite.
Pahimmillaan jo alkusyksy voi olla varsin tuulinen ja sateinen, ja puut eivät jaksakaan taistella lehdistään niin pitkäön,vaan pudottavat ne jo alkumetreillä.
Kaikki vähäkin valo imeytyy märkään maahan, ja luontokin odottaa....se odottaa mahtipontisen marraskuun saapumista, joka laahustaa valtaisilla saappaillaan litistäen alle kaiken kauniin.

( http://marinmietteet.blogspot.fi/2016/11/november-this-aint-love-letter.html )

 Allekirjoittanut kärsii kaamos masennuksesta, johon ei auta mitkään lamput ja lääkkeitä kartan kuin ruttoa.
D- vitamiinit valssaavat kehiin jo elokuun lopussa, ja kaupasta kulkeutuu säkkitolkulla syötäviä C - vitamiinin lähteitä.
Ulkoilu, kirjat, ja hyvä musiikki ovat vakiokalustoa ympäri vuoden, mutta etenkin kirjojen ja musiikin terapeuttinen seura voimistuu syksyn tullessa, ne ovat ystäviäni.
Ja silloin, kun mörköilykausi alkaa ihan tosissaan, otetaan suosiolla etäisyyttä ihmisistä, etenkin vieraista ihmisistä, ja vähennetään elintoiminnot vain pakollisiin - elämää ylläpitäviin toimintoihin.
Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin EI ole kovin terveellistä tulla tuulettamaan minulle,miten ihania onkaan kaikki vuodenajat, ja miten kaikki on kiinni vain asenteesta ja pukeutumisesta.
Toki sitä voi tulla kokeilemaan, mutta sellaisilla ihmisillä ei itsesuojeluvaistoa juuri ole.
Kadehdin karhuja, ja mielelläni vaihtaisin osia metsän kuninkaiden ja kuningattarien kanssa tässä vaiheessa vuotta.
Miten mukavaa olisikaan ahtaa masu täyteen ruokaa, laittaa tappi ahteriin,kömpiä luolaan,ja vedellä pershirsiä kevääseen asti...
Koska kuitenkin olen syntynyt ihmiseksi ( kyseenalainen kunnia) ,niin joudun vähän soveltamaan tuota Otsojen talviunta omalla kohdallani.
Punaviini, torkkupeitto,villasukat, oman kodin rauha...
...nuo kaikki ja jo aiemmin mainitut liikunta,kirjat ja musiikki, tekevät minusta ehkä vähän siedettävämmän tyypin..lähes yhteiskuntakelpoisen.
Viimeinen, mutta ei suinkaan vähäisin, on ystävien tuki.
He tuovat valon ja lämmön elämääni silloinkin, kun meinaan pimeimpinä hetkinä eksyä sumuun ja uupua loputtoman pimeyden lannistamana.
Ja he ymmärtävät sen, että vaikka olenkin äreä mörrimöykky aika-ajoin, niin enimmäkseen olen hyväntuulinen marjoja popsiva nalle, joka lantustaa onnellisena suu täynnä mustikoita ihaillen perhosia ja nauttien elämästä ja sen pienistä ihmeistä.

Lämmöllä Ansku

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

7n lajin illallinen vai makkaraperunat

7n lajin illallinen vai makkaraperunat

 Otsikosta huolimatta tällä postauksella ei ole mitään tekemistä ruoan kanssa ( kirjoittaja on vaan niin kovin ruokavetoinen, että mielellään käyttää vertauskuvinakin ruokaa), vaan toisen suuren nautinnon, eli seksin kanssa.
Tässä vaiheessa siis kaikki lapset nukkumaan, ja samantien myös ne heikkohermoiset ja siveyden sipulit joutaa peiton alle ja simmulit kiinni...


7n lajin illallinen on se pitkän kaavan mukaan tapahtuva sessio, jossa voi kiireettä lämmittellä kumppania pitkin iltaa, aloittaa ehkä jo päivällä muutamalla kivalla tekstarilla, vähän niinkuin alkusoitto...
Tähän kuvioon kuuluu juurikin ne alkuruoat,ja niitten alkuruoat,ja pääruoat, jälkiruoka,ja vielä senkin päälle schnapsit..
Tämä ei ole siis hätästen hommaa, ja vaatii aikaa ja vähän panostustakin...
Tunnelmallinen musiikki, kynttilät tai takkatuli, lasilliset punaviiniä...
...suukkoja, haleja, kyöhnäämistä, kiusottelua...
Esileikkiä ja kunnon alkulämmittely, ei maratonillekaan saisi lämmittelemättä pinkaista.
Kun on pääruoan aika, niin sekin voi tapahtua rauhallisesti...(riippuen tietysti miten kauan edellisestä kerrasta on),asentoja vaihdellen, ehkä jopa paikkaa vaihtaen.
Ja kun on hetki huilittu, voi aloittaa toisen kierroksen, ja kunnosta riippuen vaikka kolmannenkin.

Kaikelle on aikansa ja paikkansa, 7n lajin illallinen eli seksi piiiitkän kaavan mukaan on oikeinkin mukavaa ja sille on tilauksensa, mutta ei aina tarvitse "syödä koko menua".
Joskus makkaraperunat kaikilla mausteilla on juuri se, mitä sillä hetkellä tarvitsee...on nälkä,ja ehkä vähän kiiruskin,joten" let's keep it simple".
En tiedä,missä sellainen kirja on jossa väitetäön,että nainen tarvitsee aina sen esileikin.
Allekirjoittanutkin on nainen hiusten puutteesta huolimatta, enkä minä ainakaan jaksa aina sitä alkuvehtaamista....sekin vaatii oman tunnelmansa.
Kaikkiruokainen kuin olen, niin pikaiset pöytään nojaten ilman runoja ja loitsuja,on varsin messevä ateria sekin.
Hame korviin ja housut nilkkoihin ja eiku hommiin...
Ja vot ku tekee kutaa....lähtee näläkä eikä kulu koko päivää....ja takuulla on hymy huulilla...

Merkillisiä olettamuksia ja luuloja tuntuu vielä olevan valloillaan näilläkin vuosiluvuilla vielä mitä eletään, olisi jo luullut sellaisten käsitysten kuuluvan romukoppaan.

Aika monta kertaa tulee törmättyä siihen yleiseen olettamukseen, että se on aina nainen, joka pitää ukkoparan puutteessa..milloin on migreeni,tai milloin piiloudutaan lasten taakse (hyvä tekosyy....joo joo...aikaakin on jos on halua,järjestelykysymys).
Löytyy varmaan naisissakin, en epäile yhtään, mutta kyllä niitä pihtareita löytyy miehistäkin...
Eihän tässä kukaan toki mikäön kone ole, ja joskus nyt ei vaan tee mieli.
Sinkkuna, kun se oma " koti sonni" puuttuu vierestä, niin tämä varsin luonnollisten himojen tyydyttäminen onkin sitten kovin yksilöllistä miten sen haluaa hoitaa.
Minua ei yhden yön panot kiinnosta, sen verran tunneihminen olen, että ventovieraiden kanssa vehtaaminen ei sytytä...
Onneksi minulla on vilkas mielikuvitus ja kymmenen tervettä sormea, ja jos mielikuvitus käy hitaalla,niin aikuisviihdekin on keksitty....
..kyllä vaan,ja löytyy valinnanvaraa aina eroottisesta Emmanuellesta suoran toiminnan joukkoihin: yks kaks koli neli kaik yhes koooos.....
Mitäs pahaa siinä nyt on, kun sitäkin nauttii pieninä annoksina silloin tällöin? Se on aikuisille tarkoitettua viihdettä, very simple. Ei sitä nylkytystä tarvitse joka päivä katsoakaan, mutta voi olla vaihtelun vuoksi paikallaan sekin...ei se ny mikään taide elokuva ole tarkoituskaan olla.
Oho...lähti lapasesta ja ajatus harhautui....
Jäin niihin pihtareihin siis...
Silloin jos/kun olen siinä tilanteessa, että minunkin elämässäni on ollut /on mies, niin ei ole se herra kuollut nälkäön keittiössä eikä makkarissa, ei ruoan eikä seksin puutteeseen...sitäpaitsi ruokahalu kasvaa syödessä...😏😎..eikö??
Sakset auki naiset (ja miehet),kuuluu siihen pakettiin pitää kumppani tyytyväisenä..jos halut on kovin poikkeavat toisistaan, niin nämä lie niitä keskusteluja,jotka on syytä hoitaa jo alkumetreillä yhdessäoloa.
Toki voi tulla sairauksia ja onnettomuuksia,jotka vaikuttavat suoraan myös seksuaaliseen haluun ja kykyyn, ja silloin tilanne käsitellään sen mukaan,molempia kunnioittaen.

Mutta - himot ne on hiirelläkin, ja seksillä kiristäminen, tai toiselta kokonaan tämän luonnollisen tarpeen tyydyttämisen kieltäminen,on julmaa.

Seksi on osa elämää,ei se ole koko elämä, mutta se on osa sitä...luonnollinen osa..niitä elämän pieniä nautintoja, kuten naku-uinti yöllä hiljaisella lammella.
Ja kun käytin ruokatermejä alussakin,niin voin lopettaakin niillä.

Nämä on makuasioita, joku on vähäruokainen,toinen on ahmatti...yks tykkää lihapullista ja joku muu tikka masalasta...
Kirjoittaja itse...noh, minähän olen hyvän ruoan ystävä,ja kaikkiruokainen, ja mitä seksiin tulee....
Hyvä ruoka, parempi mieli 😚😘

Onkin pienen yöpalasen aika....
T.herkkusuu Ansku

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Alakko olee mun kaa??

Alakko olee mun kaa??

 "Sä oot kiva, mä tykkään susta.
Niin säkin,mäkin tykkään susta.
Alatko olee mun kaa? Joo.."

 Ja sitten alettiin oleen yhdessä...miten ihanan suoraviivaista ja simppeliä toimintaa, miksi tehdä helpoista ja yksinkertaisista asioista tieten tahtoin vaikeaa ja monimutkaista...

Voisi kuvitella, että vuonna 2017 modernissa länsimaassa kaiken tekniikan ulottuvilla olisi tavattoman helppoa tavata se kumppaninsa: on facebookin eri sinkkufoorumit, on tinderit ja e-kontaktit ym ym....
Ja yhteyttä voi pitää sitten tämän kiinnostavan henkilön kanssa whatsupissa, mesessä,skypessä....
Ei tarvitse lähetellä savumerkkejä tai pullopostia..

Niinhän sitä luulisi,ainakin äkkisestään.
Tässä on nyt katseltu tätä maailmaa 40 ja risat vuotiaana sinkkunaisena jokunenkin vuosi, ja pakko myöntää, että minun kovalevyni ei kertakaikkiaan kykene sisäistämään sitä,miten tuo sirkus pyörii.
Ehkä minä olen liian yksinkertainen,ja vähän vanhasielukin, mutta totuus on se, että jätän mielummin tämän rakkauselämäni jatkossakin lady Fortunan käsiin, kun lähden mukaan leikkiin, jota treffailuksi ja kumppaninhauksi kutsutaan.
Sen verran minulla kuitenkin kokemusta tuosta lajista löytyy, että on materiaalia mistä ammentaa tämäkin teksti..ja onhan minulla kohtalotovereita, nimittäin ne muut sinkut, jotka osa enemmän,osa vähemmän aktiivisena pyörivät tässä tivolissa kanssani.

Jo pelkkä treffeille pääseminenkin tuntuu nykyäön olevan valtaisan uurastuksen tulos. Sitä pitää miettiä ja pohtia ja tuumailla oikein kunnolla, onhan se tosi mullistava päätös lähteä ventovieraan kanssa kahville, ei sitä voi hetkessä sellaista päättää....haukkuvat vielä hätäiseksi...

Ja kun sitten se ihme koittaa,että päivä on lyöty lukkoon ja vihdoin tavataan,niin alkaa se kolmannen asteen kuulustelu.
Armoton kysymysten tulva, muistuttaa jo työhaastattelua. Ja siinähän sitten istut kuin tikku kakassa,yrittäen parhaasi mukaan vastata näihin kysymyksiin...
...ja tätä rulettia voi jatkua hyvinkin pitkään,riippuen sinkun innokkuudesta pistäö itsensä likoon, kerta toisensa jälkeen..
Alkaen jo kuullostaa kuin vanhalta väsyneeltä gramofonilta,samat veisut taas...ja taas..ja taaas...

Minun täytyy nostaa näkymätöntä hattua niille urheille sinkuille, jotka oikeasti jaksavat tuota deittailua ja jotka ovat valmiita pistämään itsensä likoon ilta toisensa jälkeen.
Minä en sitä tunteiden vuoristorataa jaksaisi, en enää, enkä oikein jaksanut edes silloin, kun hieman enemmän olin siinä mukana.
Minä olen hirvittävän suoraviivainen ja mutkaton tyyppi,minä en tykkää karuselleista enkä vuoristoradoista.
Mulle sopii paremmin junakyyti läpi Mongolian arojen, jossa kaikki on selkeää ja mutkatonta.
Minä kaipaan sitä " alakko olee mun kaa" kysymystä,ja kun sitten niin päätettiin, niin sitten alettiin olemaan yhdessä..
Ei silloin mietitty että kestääkö se suhde loppuelämän, silloin elettiin siinä hetkessä ja suurella sydämellä, luottaen,toivoen,muttei liikoja murehtien,eikä varsinkaan analysoiden.

Minulla nyt ei ole mitään pakottavaa tarvetta pariutua ihan vaan siksi, että en jotenkin viihtyisi itsekseni.
Päinvastoin oikeastaan, viihdyn itsekseni suorastaan vaarallisen hyvin. Jos minun elämääni joku sitten tupsahtaa, niin hänen on tuotava siihen hyvää energiaa, eikä imettävä sitä pois kuin iilimato.

Mutta minä tarvitsisin aikakoneen.
Minä nimittäin haluaisin hypätä suoraan siihen kohtaan,jossa mieheni tietää miten haluan aamukahvini:" maidolla ja hiljaisuuden vallitessa".Ja tietää,että kukkakimpun sijasta pitäisin romanttisena sitä, että mökkini ovella olisikin odottamassa punaisella rusetilla koristettu täysi kaasupullo,ja kortti: "haluan että pysyt lämpimänä siloinkin,kun minä en ole sinua lämmittämässä."

Minun kovalevyni ei kestä sitä säätöä ja vääntöä ja taivastelua,ja soutamista ja huopaamista,ja vatvomista ja veivaamista, mitä tapahtuu ennen sitä.
Minulla ei ole kertakaikkiaan energiaa eikä kiinnostusta siihen. Ja jos minä haluan elämääni draamaa, siihen riittää mainiosti jakso kauniita ja rohkeita.

 Minä siis jatkan elämääni entiseen malliin, istuskelen kotosalla syöden jäätelöä suoraan litran purkista keittolusikalla, katselen frendit-maratooneja, haistelen kukkasten..ja välillä kakkastenkin tuoksua( tuleehan se jäätelö joskus uloskin, välillä ilman fanfaareja, välillä niiden kera), ja elän hetkessä.
Toivon kuitenkin, että jos lady Fortuna niin päättää, että hän ohjaisi poluilleni miehen, joka katsoisi minua silmiin ja sanoisi:" sä oot kiva, alatko olee mun kaa?"

Siihen asti, not my circus,not my monkeys

perjantai 28. heinäkuuta 2017

The world without " if's, or's and but's"

The world without " if's, or's and but's "

How many dreams are smashed in the start line to words " if only"....?
I would love to travel the world, if only....
I would love to study a new profession, if only..
I would love to buy that little red cottage, if only....
And the list goes on forever...
Quite honestly, I am not a big fan of " if only's".

To be fair, there might be a word I like even less than the one mentioned above.
The great big BUT ( yes, the temptation to add an extra T on the end is big😄).
My God how much I shiver just to write that word, let alone to hear it....
It is the type of word, that lingers in the air..that you can almost feel it coming...
And then...BOOM... a second later it appears horns blazing with a grande entrance...

Does this sound familiar to you:
You are a really nice lady/guy, .....BUT....
And there it is again, that irritating word,which keeps hitting us below the belt E-V-E-R-Y freaking time..

And as soon as you hear it, your question is: but WHAT???

You are a very interesting person and a very good applicant for this job, BUT...
Voila - it arrived again, this time during your job interview...

Can we set a law against those words, or just delete them out of our system??
Because I am so tired of " if only this and if only that" , and completely done with the endless but's:
butbutbutbutbutbutbutbutbutbut.....

I gotta tell you folks, that I would be a millionaire, should I had been given a euro for every BUT I have received....
" Oh Ann, you seem to be a real unique and nice woman, but....
....yes....what is it this time??

I should know better, they are just words...shouldn't get me all worked out, I should just ignore them and move on....
I manage to do that...well,at least occasionally.
I wonder - how would the world be without : if only, or and but..?
Would we be more hopeful? Would we be happier?
Just imagine those phrases in the beginning, without that devious " if only"..
I would love to travel the world! Simple...much more optimistic and leaves that room for that dream really grow on you, to really take wind under the wings and soar high in the sky filled with excitement...

Words....you can really make a difference which words you use and where, it is NOT irrelevant.
So be careful, be wise, choose your words thinking,how you would like to be talked to.
Let your heart guide you, and be surprised.

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Books - my comfort, my lover, my best friend

Books - my comfort, my lover, my best friend

  Sometimes I struggle to admit, that they are just objects...things...material...
For me, they are so much more than that - having a soul, a character, a story to tell...how can anyone possibly call them just things??
Books - for me, represent every possible mood,a person can have.
They make me laugh, often also tears of sadness are brought up to my cheeks, sometimes even anger....
Books are my comfort, my lover, my best friend.

 I have become quite good trusting my instincts and picking up the right book for the right mood, very rarely I go wrong.
I like that...
Because when I am feeling especially vulnerable and weak, I know that my book comforts me, it doesn't surprise me with unpleasant discussions nor corner me with tough questions.
It takes me to the whole different world, different hights, different sceneries.
It makes me forget the real life, the struggles, the restless nights filled with worries and anxieties..

It is also my lover...filling me up with luscious fantasies, starry nights, heated passionate moments.
It doesn't judge me, nor it has a need to analyze me, or try to mold me to become something else.
The book,what I have chosen, takes me as I am, cherishing my unique being, making me special and loved.

Books open a whole new world to me..they take me to the highest mountains of Himalayas, where I could never even dream of going..
They also take me to the hectic, noisy streets of New Delhi, describing the chaos so well, that I can almost smell the chicken curry sold out of those street kitchens.
Books take me back in time...all the way those eras with dinosaurs roaming here, and I am also rocketed to whole other planets...
How can you not love books, when they give you so much??
I learned to read at the age of four, and my life was never the same after that.
I could have never imagined all the adventures,I was about to live through,just by walking to my local library and diving into all those pages of stories I have done already.
And when my own life was chaos, when I was going through my own personal hell on the earth, I was hiding under my bed,reading stories of whales and chimpanzees in the dim light of my little flashlight.
It took me through the wormhole, my own Stargåte, it gave me a sanctuary to breath and rest.

  Sometimes, when I have read an especially interesting book, I feel sad when I have read it...I don't want to depart from its company, not just yet....so I try to prolong the au revoirs..
And then there are the classics, those pieces of art, that you keep going back through years, and the story never grows old on you.

So yes....books are my friends, close friends, they have been with me all my life, and never stop amazing me, never disappoint me, or leave me lonely
Thank you for the magical journeys so far, and thank you for those waiting to happen.

Paris - a city not meant for everyone

Paris - a city not meant for everyone

  When you travel enough, you get a feeling of the place quite fast,once you arrive there.
The places, destinations, could be described as clothing or piece of accessories.
Some places need another fitting before you are certain, if it suits you.
Other places, are an instant match - they just fit you perfectly and make you feel so cozy and comfortable.
Say Ireland,as example.
From the day one, it has suit me like the best,most expensive haute cauture dress.
Ireland is my Karl Lagerfeldt, my Oscar de La Renta, it always makes me look like a million dollar.
It also makes me warm inside out, like having a good Irish whiskey with a warm woolsweater and woolsocks in front of a fireplace.

Other places....
...other places,on the other hand, are like a pair of very uncomfortable shoes - one size too small and with too big heels.
Paris has become these shoes to me, I have bravely tried to fit them on and try walking with them not only once, but twice.
I was trying them on in the middle of the day, and I was trying them on in the middle of the night, and I was still uncomfortable.
Just don't fit, simple as that.
So how long one must keep trying,or is it safe to say, that Paris and myself,are not match made in heaven??

Then there are these neutral places you visit, as a part of your journey or sometimes even as your final destination.
These places are those everyday office suits, neutral, comfortable, let's admit: a bit dull. For me, nothing personal, but Germany is my business suit.

In the final end, there is always that perfect place for each and everyone of us, that place, which brings the best out of you.
Some like to wear the neutral tones, which doesn't bring you to attention too much.
Some like to wear the whole samba carneval outfit, for the opposite reaction among us others: to get the attention.
I am born at 1970s, I am from the hippie era,I suppose.
But what I like to wear most, is to dress to honour the summer - my very favourite season.
I like to wear the colourful flowers,what I see when I go for a run.
I like to wear the soothing blues of waves,what I feel,when I dive into one of the thousands of lakes we have.
I like to wear the velvety green, the colour of our forests,what they look like after rain.
I also like to accessories myself with the colour of the burnt orange, that's how the gourgeous trees look like in their fall catwalk.
And the best accessory of all, is the smile what I wear, and that, ladies and gentlemen, is the sun...
That is the show-stopper, and the catwalk...
..the catwalk is located right here at home - in a land of forests and lakes.In the land, where the sun refuses to go to sleep at summers, and when it doesn't wanna get out of the bed at winter...